Tykkäämisestä ei kuulu tulla paha mieli.

Tuo oli Samin viimeinen ja erittäin osuvasti muotoiltu viesti sunnuntaina.

En vastannut siihen enää, vaan jäin itkemään ja miettimään. Sami teki palveluksen minulle, kun hän ehdotti kimppaa uuden naisen kanssa eikä samalla ehdottanut, että me voisimme jatkaa kaksin satunnaista tapailua.

Minä en suostu kenenkään kakkosvaihtoehdoksi, joten nyt on helpompi hyväksyä se, että en näe Samia enää. Tuskin olisin voinut vastustaa kiusausta nähdä miestä, jos hän olisi jotain settiä ehdottanut.

Sunnuntai-iltana tuijotin siskon minusta ottamaa kuvaa ja mietin, mikä ihme tuossa ihmisessä on, että inhoan häntä niin paljon. Siis minua itseäni, en siskoa.

Yritin muistella, milloin ensimmäisen kerran katsoin peiliin ja aloin hävetä itseäni, mutta en saa oikein mistään erityisestä kerrasta kiinni. Varmasti se, että kotona minua on haukuttu lihavaksi ja rumaksi jätti jäljet syvälle, mutta eikö tässä iässä voisi jo alkaa päästää irti.

Jopa viime marras-joulukuussa hyvän olon huipulla koin jostain syvältä nousevaa häpeää. Nyt tilanne on se, että joudun pakottamaan itseni ulos ihmisten ilmoille, koska en kestä nähdä ketään. En haluaisi katsoa ketään vierasta silmiin, ja monesti yritänkin olla niin kuin en olisi olemassa lainkaan. Lähden silti ulos, koska en aio luovuttaa.

Lueskelin tänään netistä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja etenkin siitä kakkostyypistä eli lievemmästä häiriöstä. Minullahan on yhdeltä psykiatrilta vahva epäily ykköstyypistä, mutta diagnoosia ei taidettu koskaan saada valmiiksi.

Luulen, että joko olen vain hyvin ailahtelevainen tai sitten kärsin tuosta kakkostyypistä. Marras-joulukuussa olin ihan kuin täysin eri ihminen. Nukuin viittä tuntia öisin ja tein silti kovia treenejä salilla. Siivosin asuntoa tuntikaupalla ja muutenkin energiaa oli kuin pienessä kylässä. Päässä vilisi vain positiivisia ajatuksia ja työmurheet sain pidettyä aika hyvin kurissa.

Nyt voisin nukkua koko ajan. Iltaisin toivon, etten heräisi aamulla. Salille meno on aika tuskaa, ja pienikin vastoinkäyminen tai väärä sana saa minut ensimmäisenä miettimään jotain rekkaa tuossa ohikulkutiellä.

Tuntuu, että mitä korkeammalle pääsen hyvissä tiloissani, sitä rankempia ovat tiputukset. Ja onko sillä väliä, kärsinkö jostain sairaudesta vai olenko vain luonnostani kovin tuuliviiri. Ei varmaan mitään. Kunhan mietin, miten oleminen voi tuntua nyt niin raskaalta.

Ja miten paljon voi vituttaa se, että en saa millään muutettua oloani hyväksi. Minulla on kaikki keinot ja tieto siihen, mutta kun ei. Perusta on myönteinen eikä se häviä minnekään, koska olen sen niin hyvin rakentanut. Mutta pinnassa kuohuu ja tuntuu, että epäonnistun, kun en saa näitä ajatuksiani ja itseäni muutettua.