Viikon rentoilu teki treenien suhteen hyvää, koska pääsin puolikuntoisena (ilmastointinuha ja matkassa rähjääntynyt kyynärpää) uusiin painolukemiin penkkipunnerruksessa. Hieno juttu, että kehitystä tulee, vaikka välillä tuntuu, että junnaan näiden läskieni ja muka-lihasteni kanssa vain paikallaan. 

Vaihdoin fb:hen uuden profiilikuvan. Teija kommentoi privana, että minulla on ihan Mikan silmät. Muutama sana oikealta ihmiseltä. Itku, helpotus ja hirveä ikävä. Niin kuin Mika vielä eläisi, kun joku tärkeä ihminen näkee häntä minussa ja vieläpä sielun peilissä. Tuosta episodista järkyttyneenä kysyin siskolta mesessä, ajatteleeko hän paljon Mikaa ja äitiä, kun hän ei ainakaan koskaan heistä puhu. Sisko sanoi, että puhuminen ei vain ole hänen tyylinsä eikä hän ehdi hektisessä lapsiperhearjessaan paljon mitään ajattelemaan. Itkua lisää.

Näin koulukaveri-Päiviä tänään, mikä helpotti kouluahdistusta hieman. Aika hienolta tuntuu, kun hän sanoi taas, miten helpottavaa on, kun minä olen samoilla kursseilla koko syksyn ajan. Minä siis hypin eri ryhmien kanssa harjoitteluvaihdon takia ja Päivi opiskelee muita tiukempaan tahtiin. Ja onhan nyt eri fiilis mennä kouluun kuin vuosi sitten. Silloin vasta ahdistus ja paniikki oli.

Kesä oli kaikin puolin tosi rankka. Jälkiviisaana helppo sanoa, että ei olisi pitänyt ottaa sitä loppukesän työtä vastaan. Mutta ainakin opin paljon kahdeksan viikon aikana ja huomasin, että osaan jo kaikenlaista ja pystyn oikeasti auttamaan potilaita ja ehkä heidän omaisiaankin. Lisäksi sellainen järjettömän epävarmuuden ja keskeneräisyyden sietäminen on erittäin kasvattavaa. Kaikki voima on vain etsittävä itsestä sisältä ja luotettava siihen, että elämä kantaa. Ei sillä, etten olisi saanut paljon tukea ja apua, mutta itse ne haastavat ihmiset ja tilanteet on kohdattava ja selvitettävä. Suurkiitoksen silti ansaitsevat perhe, ystävät ja tukijoukot muissa ulottuvuuksissa. Taisin yllättää aika monen, kun selvisin järjissäni tästä kesästä. Ehkä eniten itseni.