Yllätys, yllätys. En ole vieläkään kuollut. Oikeastaan olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Elämä on alkanut pikkuhiljaa kääntyä parempaan suuntaan. Ei mitenkään sattumalta, vaan sinnikkäällä harjoittelulla ja ajatustyöllä. En taida edes muistaa, milloin viimeksi toivoin aktiivisesti kuolemaa.

Eniten apua olen saanut erilaisista hypnoosi- ja meditointiharjoituksista, joita teen ja kuuntelen säännöllisesti. Aloitin tuon harrastuksen jo vuosi sitten heinäkuussa enkä ole katunut hetkeäkään.

Tämän vuoden maaliskuussa aloin opiskella Ihmeiden oppikurssia eli sitä yli tuhannen sivun opusta, jonka lukemisen isä aloitti noin 25 vuotta sitten. Aavistin jo silloin, että luen kirjan itsekin, mutta tähän asti kirjaan tarttuminen on tuntunut liian vaikealta. Teksti on melko raskasta, siinä on paljon kaksoiskieltoja ja se vaatii muutenkin kohtuu täydellistä keskittymiskykyä. Mutta nyt se menee jakeluun ja mikä parasta, se on helpottanut paljon oloani.

Kirjassa on vuodeksi jokaiselle päivälle yksi tehtävä. Tällä hetkellä menen tehtävässä numero 82 eli käytännössä olen vasta alussa. Ihan supermielenkiintoista. Suosittelen kirjaa jokaiselle (kärsivälle ihmiselle), joka on valmis romuttamaan maailmankuvansa ja ajatusmaailmansa.

Kolmen vuoden terapia päättyy juhannusviikolla. Hyvä niin. Tapaamiset ovat olleet suurimmaksi osaksi turhauttavia enkä osaa sanoa, minkä verran terapia on vointiini vaikuttanut. Meillä on terapeutin kanssa varsin erilaiset näkemykset tietyistä asioista, joten alan kyllästyä oman näkökulmani puolustamiseen ja selittelyyn.

Sairauksien osalta arki on ollut viime kuukaudet haastavaa. Aina kun pääsen yhdestä kivusta, tulee seuraava ja niin edelleen. Tammikuussa aloitin biologisen lääkkeen, jonka pitäisi auttaa sekä nivelreumaan että suolistosairauksiin. Alkuun vaikuttikin, että kivut lähtivät ja jatkuva uupumus alkoi helpottaa. Kunnes tuli uusi rannetulehdus, ja lääkäri totesi, että ei tämä toimi.

Olen niin täydellisen kyllästynyt jatkuviin lääkekokeiluihin, toivon heräämiseen ja sitten taas pettymiseen. Tavoitteeni on, että vuoden loppuun mennessä jätän biologisen lääkkeen kokonaan pois. Lääkärit tietenkin pelottelevat sen minkä ehtivät, mutta heidän työnsä onkin määrätä lääkkeitä eikä hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Töitä teen edelleen vain pari vuoroa viikossa. Siinäkin on välillä liikaa, koska uuvun niin pienestä. En jaksa enää murehtia sitä, että en kykene samaan kuin muut. Antaa terveiden ihmisten tehdä töitä, ja me muut sitten sen verran kuin hyvältä tuntuu. Toki välillä haaveilen tilanteesta, jossa kestäisin ja jaksaisin perusarkea paremmin, mutta nyt on näin.

Toissa päivänä näin ensimmäistä kertaa kummipoikani. Odotin niin kauan, että saisin ystäväni vauvan syliini ja nyt se viimein toteutui. Tuo kohtaaminen meni heittämällä niihin hetkiin, joiden takia on kannattanut jaksaa elää tänne asti. Kiitos siitä.