Mikan kuolemasta tulee tänä iltana yhdeksän vuotta. Minulle tuli aiemmin viikolla sellainen tunne, että veli saattaa tulla käymään pitkästä aikaa. Niin kävikin.

Eilen illalla olimme Karsan kanssa syömässä. Harmikseni en muista tapahtuneesta muuta kuin sen, että olin silmät kiinni, leijailin kevyessä nousuhumalassa ja toivoin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan palata takaisin.

Karsa oli katsonut, että jaahas, olen jollain matkalla ja hän oli vain sivusta seurannut ja odottanut, milloin minuun saa taas yhteyden. Olin kuulemma hymyillyt, mutta en puhunut mitään.

Itse en tosiaan muista muuta kuin sen, että kohtasin Mikan ja sain viettää hetken hänen seurassaan. Ilmeisen korkealentoista meno oli, koska heti kun avasin silmäni, unohdin saman tien, mitä oli tapahtunut.

Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en halua ajatella tästä päivästä mitään enkä varsinkaan avautua siitä kenellekään. Joulukuun uni, jossa äiti päästi minut heidän kuolemastaan vapaaksi, katkoi näköjään lopullisesti joitakin vääränlaisia sidoksia. Olen vapaa.

Voin puhua Mikasta ja äidistä edelleen ja mielelläni niin teen. Ei siinä mitään. Eilenkin juttelimme Karsan kanssa vaikka kuinka paljon Mikasta. Mutta nyt koen, että päivä saa jäädä omaan rauhaansa. Tämä päivämäärä muistuttaa minua silti aina siitä ristiriitaisesta käänteestä, että minä sain uuden mahdollisuuden elää, kun Mika otettiin meiltä pois.