Viikko on mennyt nopeasti. Tuntuu, että aina on lauantai ja saa nukkua niin monet päikkärit kuin päivän aikana ehtii. Enää on kuusi koulupäivää ennen kuin harjoittelu alkaa maaliskuussa. Sen jälkeen ollaan jo huhtikuussa eikä jäljellä ole ilmeisesti montakaan koulupäivää loppukeväälle. Välillä tuntuu liian löysältä siihen nähden, että suuntaavat opinnot ovat juuri alkaneet. Mutta joo, en valita. Onhan näitä kirjallisia töitä kiitettävästi ja lopputyö siihen päälle plus henkisesti erittäin rassaavat ryhmäkeskustelumaratonit.

Maanantaina kävin ortopedin vastaanotolla. Olin siellä hurjat kymmenisen minuuttia hintaan satakymmenen euroa, mutta sainpa magneettilähetteen. Ortopedi oli omituinen, mutta ehkä tuolla taksalla on vara olla mitä haluaa. Hän epäili pinnettä tai rustorenkaan repeämää tai molempia. En päässyt mistään selvyyteen, kun mies ei paljon puhunut. Mutta pääasia, että sain lähetteen ja nyt odotellaan kutsua kuvaukseen. Ehdin jo yhden yön käydä läpi kaikki kauhuskenaariot, mitä tuon jalan kanssa tapahtuu, kunnes lopetin. Ei auta murehtia tänään, mitä joskus tulevaisuudessa tulee eteen.

Miesrintamalla ei ole uutta. Sen salapariskunnan miehen kiinnostavuus meni saman tien. En tiedä, haluanko nähdä häntä enää tai en ainakaan niin, että hän tulee kotiini. Mies oli hieman eri tasoa kuin minä, joten tuntuisi aika alentavalta tavata näissä ympyröissä tornisviitin jälkeen. Minua tämän asunnon karuus, täytteitä pursuava rikkinäinen sohva, verhottomat ikkunat ja pöytä, josta laatikot ovat rikki, ei haittaa. Silti mietin nykyään tarkemmin, ketä ihmisiä tänne päästän. Ikävistä kokemuksista viisastuneena.

Mistä tuli mieleeni, että Ruskeasilmä ja Toimittaja pyysivät eilen ”yhdelle”. Olisi ollut kiva nähdä miehiä, mutta minua ei saa kyllä minnekään viiden minuutin varoitusajalla. Sitten alkoi rasittava jankkaaminen, meni hermot ja pistin puhelimen kiinni.