Ihanaa. Tasan kolmen viikon päästä olen jo kotona tai oikeastaan murujen luona. Niin ne päivät vain kuluvat, vaikka alkuun tuntui, että tämä reissu ei lopu koskaan.

Sain kätilötädiltä äsken sähköpostia. Hän kertoi, miten oli isäni kanssa jutellut, kuinka toimittajataitoni näkyvät blogin kirjoittamisessa. Pystyn kuulemma parilla sanalla kuvaamaan asioita niin hyvin. Eniten mieltä lämmitti, kun täti kirjoitti, että hän odottaa meidän kesäkuun tapaamista. Ajatella, että joku kaipailee minua.

Viime päivät ja viikotkin olen ollut aika alamaissa. Olen miettinyt elämääni ja tullut siihen tulokseen, että olen epäonnistunut kaikessa. Ensin minusta piti tulla loistava toimittaja, ei tullut. Mahtavaksi suunniteltu au pair -reissu päättyi siihen, että minut heitettiin saksalaisperheestä pellolle. Sitten piti tulla seksuaaliterapeutti, ei tullut kuin neuvoja eli turhuuksien turhuus. Sairaanhoitokouluunkin pääsin periaatteessa huijaamalla, koska kirkkain silmin valehtelin, että olen vain surullinen, en masentunut. Nimimerkillä neiti 45 BDI-pistettä.

Ja toki pisteenä iin päälle tämä vaihtoreissu, josta piti tulla jotain koko elämän mullistavaa.

Joskus viime viikolla oivalsin yhden jutun. Minua on kauheasti ahdistanut, kun ihmiset tuijottavat, puhuvat minusta ja nauravat päin naamaa enkä tiedä, miksi. Siis sellaista ilkeää, ei hyväntahtoista. Kunnes tajusin, että ihan samaa koin lukion kolmannelle. Se vuosi oli yksi pitkä helvetti enkä ikinä unohda sitä saatanallista poikaporukkaa, joka vittuili ja nauroi minulle päivästä toiseen.

Se vuosi jätti minuun syvät jäljet. Näköjään tosi syvät, koska asia kummittelee mielessäni yli kymmenen vuoden jälkeen. Silti oli jollain tapaa lohduttavaa tajuta, että nuo lukiokokemukset ovat alkaneet elää täälläkin. Minulla on ikään kuin syy ylireagoida paikallisten ehkä tahattomaankin tuijottamiseen ja nauramiseen.

Selvää on, että joudun tekemään taas rutkasti töitä itseni kanssa, kun palaan Suomeen. Itsetuntoni on murjottu täällä niin pohjalukemiin, että kestää aikansa, ennen kuin uskon, että olen ihan ok. Nyt lähinnä mietin, mikä minussa on niin vastenmielistä, että minua voi kohdella miten vain haluaa. (Toki täällä on ihania ja aivan upeitakin ihmisiä. Ihan muistutuksena itsellekin.)

Nyt paistaa aurinko. Lämmintä on ehkä +30. Istun kampuksen portailla ja hengittelen suhteellisen raitista ilmaa. Luulen, että ikävä tulee tätäkin paikkaa, vaikka en ole olostani nauttinutkaan kuin satunnaisesti.