Olipa juhannus. Täti toi minut isälle torstaina päivällä. Tunsin heti, että kaikki ei ole kohdallaan. Isä vastasi kaikkiin Riittaa ja juhannusta koskeviin kysymyksiin, että suunnitelmat ovat vaiheessa. Torstaina iltapäivällä puhelun jälkeen isä sanoi, että hän lähtee Riitan luona käymään. (R asuu noin sadan kilometrin päässä.)

Kysyin isältä, mikä on homman nimi, kun Riitan on niin vaikea olla minun ja siskoni seurassa. Että eikö hän nyt kestä minuakaan nähdä. Ja mitä olen tehnyt. Toki itkin päälle, koska ilmapiiri oli ollut jo pari päivää niin ankea ja painostava, kun tiesin, että jotain on meneillään. Isä sanoi vain, että on liikaa stressitekijöitä. Ei mitään muuta.

En tajua, mitä olen tehnyt väärin. Toki olen aistinut pitkin vuotta, että Riitta on hieman kireä. En silti uskonut, että hän painaisi minunkin kohdallani deleteä. Olen surullinen isän puolesta. Isä on kärsinyt jo enemmän kuin tarpeeksi. On huutava vääryys, että Riitta toiminnallaan pakottaa isän valitsemaan puolia. Omat lapset vai uusi kumppani.

Tekisi mieli yrittää selvittää tilannetta, mutta sitä en tee. Luulen, että mitä tahansa sanon tai teen, kaikki menee vain pahemmaksi. Voi helvete, että pitää olla hankalaa.

Lonkka-selkä on mennyt viikon sisällä pahemmaksi, joten varasin torstaiksi ajan fysiatrille. Yritän kehitellä myönteisiä ajatuksia, mutta pelkään, että joudun leikkaukseen. En tiedä, kestänkö henkisesti sellaista rumbaa, joten toivon jotain helpompaa ja toimivaa ratkaisua. Mutta ei tämän kivun kanssakaan kestä enää olla.