Yksi pieni toive olisi: että saisi edes yhden tai pari yötä viikossa nukuttua hyvin. Onko se tosiaan liikaa vaadittu. Yritän olla murehtimatta yöunia ja rentoutua illasta niin, että en valmiiksi hukkaisi unia, mutta ei vaan onnistu. En nuku enää päikkäreitä, harrastan kohtuullisesti liikuntaa ja yritän syödä sopivasti, niin että ei ole illalla ähky eikä hirveä nälkä. Ei auta. Mikään ei tunnu auttavan. Ei lääkkeilläkään, joita siis en enää syö.

Jos jollakulla on luomuideoita nukkumiseen, olisin niistä kiitollinen. Tähän tosiaan alkaa pää hajota, mikä ei tee ollenkaan hyvää lääkkeettömyysprojektilleni.

Terapeutilla oli muuten näkemisen arvoinen ilme, kun kerroin jättäneeni kaikki lääkkeet. Hän sanoi, että rohkeasti vaan kerron lääkärille missä mennään, koska minun hoidosta tässä on kyse. Minä ohjaan venettä ja muut yrittävät omalta osaltaan auttaa siinä. Kuntoutustäti sanoi samaa, että kannattaa kertoa, koska lääkärin pitää tietää, missä mennään. Ja että minua ei voi kukaan pakottaa syömään lääkkeitä, koska en ole pakkohoidossa. Okei, kerrotaan.

Jännittää aika lailla. Siis se lääkärin näkeminen. Yritän tässä miettiä, miten lieventäisin uutisia ja päädyin siihen, että kerron aloittaneeni asteittaisen vähentämisen heti viime lääkärinajan jälkeen. Siinä on sitten pokassa pitelemistä, kun mies tuijottaa ja kysyy, miksi. Huoh.