Tänään se sitten tapahtui. Menin syömään samaan aikaan sellaisen kuntoutustädin kanssa, jonka tunnistin viime viikolla äänestä. Olemme tuttuja niiltä ajoilta, kun niin sanotusti istuin toisella puolen pöytää.

Juttelimme jotain niitä näitä, kunnes tuo nainen kysyi, oletko sinä Viivi. Äänestä kuulsi läpi, siis se Viivi joka vielä pari vuotta sitten tuijotteli jähmettyneenä seiniä ja kertoi yksityiskohtia itsemurhasuunnitelmistaan. Sekunnin verran mietin mitä alan selittää, kunnes muistin terapeutin sanat, että ei tarvitse. Hymyilyin naiselle ja sanoin, kyllä olen. Nainen sanoi, että olen värjännyt hiukseni. Vastasin, että joo, olen muutenkin vähän vaihtanut suuntaa. Nainen sanoi hienoa. Se hienoa taas tuli sellaisella äänellä, että kumpikin tasan tarkkaan tiesi, että mistään hiusten väristä ei enää puhuttu mitään.

Huh, kyllä meinasi paniikki iskeä, mutta onneksi kaikki meni hyvin. Nyt on paljon helpompi mennä töihin, kun ei tarvitse enää jännittää "paljastumista".