Heräsin tänään aamuneljältä pyörittelemään työkuvioita. Roikun löysässä hirressä tällä hetkellä ihan taas omien valintojeni takia. Väsyneenä ja kai puolittain tarkoituksella tein pienen mokan ja todennäköisesti alkuviikosta tulee työkkäristä puhelu ja joudun selvittämään tekemisiäni. Oh dear.

Toivon jotain suurta ihmettä, että jostain löytyisi työ, jossa en väsyisi niin paljon kuin näköjään joka ikisessä paikassa tähän asti ja jonka tekemisessä olisi jokin tarkoitus ja järki. Aion toistaa tätä niin kauan, että se käy toteen.

Ensimmäinen työviikko uudessa paikassa meni aika hyvin. Potilaat tai asukkaat ovat ottaneet minut tosi hyvin vastaan, ja nyt osaan jo varoa ainakin kolmea lähentelevää tyyppiä. Työkavereista osa on outoja, osa mukavia. Ehkä en vain kykene sopeutumaan, en tiedä.

Olen tosi poikki. Paljon on tullut uutta asiaa ja töissä hommat on organisoitu todella kehnosti. Kaikki tekevät töitä omalla tavallaan ja yhtenäistä linjaa saa hakemalla hakea. Tietyt asiat hoitotyössä kuuluu tehdä tarkasti, mutta tuolla kaikki on vähän miten sattuu. Ja kun menet sijaisena tuollaiseen sekamelskaan, hohhoijaa.

En ymmärrä, miten väsyn näin tuskastuttavan paljon. Työ on ollut tähän mennessä hyvin kevyttä verrattuna aiempiin paikkoihin, mutta silti olen törkeän väsynyt. Voisin vaan nukkua koko ajan ja levätä jossain hiljaisessa paikassa.

Tänään näin serkkua kaupungilla ja tiesin, että ei olisi pitänyt lähteä. En vain kehdannut kieltäytyä ja vedota väsymykseeni tai valehdella. Kärvistelin pari tuntia kaupungilla ja hoin mielessäni, että ei täällä kauan tarvitse olla. Toisella korvalla kuuntelin serkun murheita ja mietin, että tässä sitä taas leikitään terapeuttia, kun omakin pää on hajoamispisteessä.

Kuuntelen (tai viestittelen) lukuisia kertoja viikon aikana työkaverini murheita, ja nyt huomaan taas, että raja on tullut vastaan. Minulla on ihan tarpeeksi murheita omassa elämässäni. En jaksa enää kuunnella muiden vuodatusta ja siis nimenomaan sellaisten henkilöiden, joiden kanssa ei ole minkäänlaista vastavuoroisuutta. On ihan eri asia kuunnella hyvän ystävän murheita, kun hänkin kuuntelee minua. Sitä paitsi työkaverini on niin vahva ja erikoinen persoona, että välillä mietin, olisiko vain parempi vähitellen päästää hänestä irti.

Työkaveristani olen jauhanut kohta pari vuotta. Milloinkahan ajattelin tehdä asialle jotain.

Tällä viikolla on tapahtunut hyviäkin juttuja. Olen jaksanut käydä salilla ja pystynyt tekemään vähintään kohtuullisia treenejä kylkeni kanssa. Paras fiilis on tullut siitä, kun vasemmassa hauiksessa suonet pullistuvat hauiskääntöjä tehdessä ja käsivarsissa alkaa näkyä jotain muotoa. Plussaa myös siitä, että en ole törmännyt kertaakaan tällä viikolla Kaappiin salilla.

Samin kanssa on nähty pari kertaa, ja eilen oli aika hyvä setti. Harjoittelimme taas orgasmia taikasauvan kanssa. Olin alkuun sitä mieltä, että tästä ei ainakaan tule mitään. Oli tosi turhautunut olo ja meinasin lopettaa kesken kaiken. Niin kuitenkin kävi, että sain vähän isomman orgasmin kuin aiemmin ja nyt luulen, että oikea tekniikka alkaa löytyä.

Sami on kyllä hottis, mutta en usko, että hän tykkää minusta muuten kuin panoseurana. Sami sanoi minua eilen vihanneskirpuksi, kun syön vain pupunruokaa ja olen niin pieni. Siis pieni, heh. Mies luuli, että painan jotain alle kuusikymmentä kiloa. Huvittavaa, miten eri silmin ihmiset katsovat minua. Yhdelle olen jäätävän kokoinen lihaskimppu, toiselle kirppu ja omin silmin katsottuna kaappihartioilla varustettu amatsoni. Epäilipä muuten yksi mies kerran salilla, että olisin voimistelija taustaltani. Voi apua.