torstai, 25. toukokuu 2017

Tykitys jatkukoon

Kävin eilen ensimmäistä kertaa omin avuin suihkussa leikkauksen jälkeen. En saa edelleenkään nostaa käsiä yli hartiatason, joten hiustenpesu vaati pientä säätämistä. Lopulta sain hiukset pestyä lattialla kyykäten.Tuntui helpottavalta huomata, että en tarvitse enää niin paljon apua kuin heti leikkauksen jälkeen.

Toinen kerta alasti peilin edessä oli ensimmäistä huomattavasti helpompi. Osasin jo varautua siihen, että rinnat hyppäävät silmille. Ehkä turvotus oli laskenut tai silmät tottuivat näkyyn nopeasti, mutta en ollut niin järkyttynyt kuin viimeksi.

Rintoja alkaa pakottaa heti, kun otan tukiliivit pois, joten en voinut kovin kauan pitää niitä irrallaan. En silti malttanut olla kokeilematta, miltä ihonmyötäinen narutoppi näyttää paljaiden rintojen päällä.

Pujottelin topin näppärästi alakautta ja katsoin peiliin. Taas meinasi itku päästä, kun tajusin, että minulla on nyt oikeasti rinnat. En tarvitse kohottavia tai topattuja liivejä tai välttämättä liivejä ollenkaan. Paitoja ei tarvitse valita sen mukaan, miten ne puristavat rintoja yhteen tai mikä kaula-aukko edes vähän kohentaisi rintavakoa. Nyt rinnat vaan ovat siinä omalla paikallaan sopivan muhkeina.

Öisin, kun en saa nukuttua ja päivällä, kun aika matelee, ehdin miettiä. Ehdin miettiä p a l j o n.

Jo vuosikaudet ennen leikkausta pohdin sitä, miten heikko ja huono olen, kun en pysty hyväksymään itseäni luonnollisena ilman kirurgin veistä. Ajattelin, että luonnostaan suuririntaiset naiset ovat automaattisesti minua parempia ihmisiä. Heillä on suuret rinnat, he ovat naisia. Minä en. Olen joku väliinputoaja, jolla ei ole pienet mutta ei suuretkaan rinnat.

Ajattelin, että ne pienirintaiset naiset, jotka hyväksyvät itsensä sellaisenaan eivätkä halua silikoneja, ovat minua vahvempia ja parempia naisia. Että heissä on jotain sellaista henkistä vahvuutta, jota minussa ei voi koskaan olla. He eivät ole niin pinnallisia, että rintojen koolla olisi väliä tai ehkä he vain ovat oppineet elämään asian kanssa.

Syyllistin itseäni pitkään siitä, että haluan silikonit. Eihän kukaan oikeasti järkevä ja itseään arvostava nainen voi haluta muovitäydennystä etumukseensa. Sitä paitsi minä olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa ulkonäkö ei todella kuulunut kolmen kärkeen tärkeimpien asioiden listalla. Minä opin, että itsestä pitää tykätä sellaisena kuin on ja se siitä. Kaikki muu on turhaa ja tarpeetonta.

Noin vuosi sitten, kun tapasin ensimmäistä kertaa Silikonitissin, kadehdin avoimesti hänen upeita rintojaan. Katsoin vierestä, kun nainen puki paidan päälleen ilman rintaliivejä ja näytti aivan helvetin hyvältä. Katsoin omia rintojani ja mietin, että ei saatana, nyt tuntuu pahalta.

Eilen, kun käytin sen narutopin nopeasti päälläni ja katsoin peiliin, tajusin jotain. Ihan kuin ylävartalostani olisi ollut jotain hyvin olennaista kadoksissa, ja nyt kaverukset vihdoin pääsivät takaisin kotiin. Tunsin ensimmäistä kertaa vuosiin itseni kokonaiseksi ja täydeksi. Olin kiitollinen siitä, että kaikista omista ja monien muiden ennakkoluuloista huolimatta olin niin rohkea, että menin leikkaukseen.

Valvominen ottaa koville. Yöllä tunnit kuluvat hyvin hitaasti. Viime yönä luulin sekoavani, kun illalla otettu rauhoittavakaan ei pitänyt minua yöyhtä pidempään unessa. On tuskaa vain istua ja odottaa, että keho toipuu ja pääsen taas treenaamaan. Haluaisin käydä itse ruokakaupassa ja kantaa yli kilon painavia esineitä. Lasken päiviä, että pystyn elämään taas normaalisti.

Mutta. En kadu mitään. Tämä ratkaisu oli niin oikea. Se tunne, kun koen vihdoin olevani oma itseni ja kokonainen, on jotain ihmeellistä. Ihan sama, miten pinnallisena tai tyhmänä joku minua pitää. Ei kiinnosta. Minusta tuntuu nyt hyvältä ja ihan kuin masennuskin olisi jäänyt leikkauspöydälle. Voihan takapakkia tulla ja ailahtelevainen kun olen, ajattelen huomenna ehkä taas eri tavalla. Mutta se on vasta huomenna.

tiistai, 23. toukokuu 2017

Tykit ojossa

Keräsin leikkauksen jälkeen neljä päivää rohkeutta, että uskalsin katsoa uusia rintojani ilman tukiliivejä. Tukiliivejä täytyy siis pitää päällä vielä viisi viikkoa yötä päivää. Odottaminen kannatti, sillä järkytys oli melkoinen.

En saa neljään viikkoon nostaa käsiäni yli hartiatason, joten Mari oli eilen auttamassa hiustenpesussa. Päänahka oli jo sen verran likainen, että eihän siinä muu auttanut kuin riisua liivit ja kohdata todellisuus.

Aivan jäätävät tykit oli ensimmäinen ajatus, kun näin uudet rinnat. Huh huh. Piti hieman keräillä itseäni, ennen kuin pystyin edes vähän vilauttamaan rintoja Marille. Myöhemmin kyllä annoin Marin niitä tunnustellakin eli kai henkinen toipuminen tästä lähtee pikkuhiljaa etenemään.

Tukiliivit ja vaatteet päällä rinnat näyttävät minusta erittäin hyviltä. Ne ovat sopivan muhkeat ja sellaiset käteen sopivat. Tosin en ole pystynyt eri paitojen tai mekkojen kanssa rintoja vielä testaamaan, kun meillä on ollut Marin kanssa tekemistä jo siinä, että olemme saaneet edes joustavat urheilutopit ujutettua päälleni.

Rintojen koko tasapainottaa tosi hyvin yläkroppaani eikä katse enää kiinnity ensimmäiseksi leveisiin hartioihini. Aika lailla sama fiilis kuin silloin konsultaatiossa, kun kokeilin mallikappaleita.

Mutta siis rintojen näkeminen paljaana oli hurjaa. Leikkausjälki on mielestäni todella hyvä ja haavat ovat siistit. Niissä on vielä haavateipit päällä ja arpien kehittyminen vie toki aikansa, mutta tällä hetkellä vaikuttaa oikein lupaavalta.

Rintojen pinta on sileä ja pienehköt kainaloläskit näyttäisivät kadonneen jonnekin implanttien sekaan. Muoto on pyöreä ja rinnat ovat minun silmääni hyvinkin symmetriset, vaikka ne olivat alun perin hieman erilaiset.

Mutta jotenkin ne tykit suorastaan räjähtävät silmille. Aika pelottavaa, heh. Ja rinnat ovat ainakin toistaiseksi melko kovat tai suorastaan kovat. Rinnat vain törröttävät siinä suoraan edessä ja voisi luulla, että niissä ei ole mitään elämää, kun ne eivät jousta mihinkään suuntaan. Voi luoja sentään. Tarvitsen ehkä terapiaa.

Tänään lueskelin keskustelupalstoja ja löysin sieltä paljon samanlaisia kauhukokemuksia ensimmäisistä kohtaamisista uusien rintojen kanssa. Monilla oli kestänyt viikkoja tottua uuteen kroppaan, ja rintojen toipumisessa ja muotoutumisessa voi kestää puolikin vuotta.

Nyt vaan järki käteen ja päivä kerrallaan. Olihan se päivänselvä asia, että jokin identiteettikriisi tässä voi tulla. Kyse on kuitenkin sellaisen asian korjaamisesta, joka on ahdistanut ja vaivannut minua vuosikaudet.

Muuten toipuminen edistyy hyvin. Viikonlopun söin vielä maksimimäärän kipulääkkeitä, mutta nyt otan lääkettä vain tarvittaessa. Oikeastaan varsinaista kipua en ole tuntenut ollenkaan, mutta sänkyyn meneminen ja sieltä nouseminen pitää ottaa rauhallisesti. Muutenkin yritän välttää kaikkia äkkiliikkeitä ja tavaroiden nostelua.

Yöt ovat hankalia, koska selkä ei tunnu millään tottuvan uuteen nukkumisasentoon. Viime yönä pyörin reilun tunnin ympyrää tässä yksiössäni, kun yritin saada selkään jotain liikettä ja veren kiertämään.

Siinä pimeää kämppää hiippaillessa tuli mieleen pappani, jolla oli tapana kävellä tuvan ja keittiön väliä aina päivisin. En tiedä, miksi hän sitä väliä taivalsi, mutta se oli päivittäistä. Sitten kun Mika syntyi ja oppi kävelemään, veljeni käveli aina papan perässä samaan tyyliin kädet selän takana. Siinä oli jotain hyvin koomista ja toisaalta liikuttavaa, miten papan poika Mika silloin pienenä oli. En ole tuota muistanut pitkään aikaan. Onhan siitä jo yli parikymmentä vuotta aikaa.

Päivät tuntuvat t o d e l l a pitkiltä. Kun on tottunut treenaamaan ja edes vähän pyörähtämään päivittäin ulkona, tällainen hiljaiselo on piinaavaa. Todennäköisesti otan kaikki rajoitukset ja ohjeet ehkä turhankin tarkasti, mutta tässä on niin paljon rahaa ja oma terveys pelissä, että en voi muutakaan. Onneksi kipuja ei ole, se tästä vielä puuttuisi.

Päivisin katson kaikki mahdolliset tv-ohjelmat, kuuntelen musiikkia, teen visualisointeja ja kaivan hammastikulla kynsinauhoja. Tai ei niistä paljoa enää ole jäljellä, mutta silti. Koko ajan on kauhea nälkä, vaikka en kuluta mitään. Totta kai leikkaus rasittaa aina elimistöä, joten vaatiihan se energiaa ja ruokaa toipumiseen. Onneksi mitään ahmimisjuttuja ei ole tullut ja luotan siihen, että Mari antaa palautetta, jos alan levitä jostain muualta kuin rintojen kohdalta.

Soitin ylimmälle neuvonantajalle sunnuntaina. Parit itkut tirautin sen puhelun jälkeen ja päätin, etten hänelle enää soita. Sisko lähinnä nauroi koko puhelun ajan ja heitti jotain kommentteja, jotka siinä mielentilassa tulkitsin pelkästään arvosteluksi. Tunsin itseni niin tyhmäksi.

Tänään sisko soitti ja juttelimme oikeastaan kaikesta muusta paitsi rinnoistani. Toki ymmärrän, että häntä ei voisi vähempää kiinnostaa minun kuvioni, mutta minusta olisi ystävällistä edes kysyä, miten voin leikkauksen jälkeen. Tai vaikka esimerkiksi suoraan kysyä, miksi ihmeessä teit jotain tuollaista.

Viimeksi kun olimme isän luona, tajusin, että voin ihan rauhassa pahoittaa mieleni kaikesta, mitä sisko sanoo tai jättää sanomatta, mutta lopulta mikään ei muutu. Meillä ei yksinkertaisesti ole yhteistä taajuutta keskustella asioista syvällisemmin, joten se siitä. Parempi antaa olla ja pitää välit edes tällaisena kuin ne nyt ovat.

lauantai, 20. toukokuu 2017

The Boobs

No niin. Viimeinkin kädet toimivat sen verran, että pystyn kirjoittamaan.

Minut tosiaan leikattiin torstaiaamuna. En ehtinyt jännittää leikkausta erityisemmin, koska sain tiistaina yhden tosi mielenkiintoisen töihin liittyvän sähköpostin. Mutta palaan työkuvioihin myöhemmin.

Torstaiaamuna menin bussilla sairaalalle. Mietin matkalla, mitähän helvettiä olen tekemässä ja mitä jos kaikki mahdollinen menee pieleen. Olin antanut Marille ohjeeksi ilmoittaa isälle, jos satun kuolemaan leikkauksessa. Tosi reilua, heh. Voin vaan kuvitella, mitä isä olisi tuumannut, kun olisi kuullut, että tytär otti silikonit ja kuoli samalla reissulla.

Toiselle ystävälleni annoin ohjeeksi kertoa isälle, että olin ihan valmis kuolemaan. Joo. Eihän kenenkään pitäisi rutiinileikkaukseen kuolla, mutta kaikkea sattuu ja minusta oli reilumpaa antaa selkeät ohjeet, jos jotain ikävää olisi tapahtunut.

Kun pääsin paikalle, kesti ehkä reilun vartin, kun olin jo leikkauspöydällä. En siis ehtinyt jännittää ollenkaan, koska kaikki olivat jo valmiina minua varten. Välillä tuntui, että homma eteni vähän liiankin vauhdikkaasti, mutta toki leikkaukset ja niiden valmistelut ovat henkilökunnalle rutiinia.

Leikkauksessa pelkäsin ehkä eniten heräämistä. Minut on joskus kymmenvuotiaana nukutettu ja heräsin leikkauksesta siihen, että tunsin tukehtuvani. Ei mitenkään erityisen kiva muisto. Nyt kaikki meni hyvin ja havahduin vain siihen, että koko kroppa tärisi hervottomasti. Säikähdin ensin tokkurassa reaktiotani ja anestesialääkärin kysymys voinnistani kuulosti siltä, että jotain olisi vialla. Heti perään hoitaja kuitenkin selvitti tilannetta ja rauhoituin. Kyse oli siis vain siitä, että olin niin jäässä leikkauksen jälkeen (ja toki jännityskin laukesi), että kroppa tärisi kylmästä.

Kun tokenin tärinästä, hoitaja kysyi, onko minulla vaihtoalusvaatteita, kun olin ilmeisesti pissannut tunnin kestäneen toimenpiteen aikana. Olin ihan, että mitäs ihmettä. Kävin nimittäin aamun aikana varmaan kymmenen kertaa varmistuspissalla, vaikka olin ollut yli kaksitoista tuntia syömättä ja juomatta. Myöhemmin selvisi, että olin vain tavalliseen tapaani hikoillut paikat litimäräksi leikkauksen aikana.

Kun makoilin tokkurassa happimaski naamalla, kuulin ääniä ja huomasin, että huoneeseen tuli joku toinen potilas. Ensimmäisenä mieleeni tuli ajatus, että nyt menee aseptiikka ihan päin persettä, kun leikkaussalissa on avoimet ovet kuten aikoinaan harjoittelupaikassani aasialaisessa sairaalassa. Kaikenlaista ehti mielessä pyöriä, mutta pikkuhiljaa tajusin, että olen tosiaan jo toipumishuoneessa enkä missään leikkaussalissa.

Ihana lähihoitajani Mari tuli hakemaan minut sairaalasta ja oli hoitamassa minua ensimmäisen vuorokauden. On se vaan jännä, miten vaikeaa on ottaa apua vastaan. Paljon mieluummin hoidan ja pidän huolta muista. Mutta energia kulkee aina molempiin suuntiin, joten pakko vaan opetella myös vastaanottamaan.

Lääkitys on ilmeisesti niin hyvä, että en ole tuntenut kertaakaan kunnon kipua. Paljon kovempi tuska oli silloin, kun mursin kylkiluuni viime syksynä. Ainoastaan selkä ottaa nyt osumaa, kun joudun nukkumaan selälläni ja muutenkin pitää olla mieluusti rauhassa paikallaan. Ensimmäisen yön valvoin melkein kokonaan, mutta viime yö meni jo paremmin.

Minulla kesti hetken, ennen kuin uskalsin edes vilkaista rintoja leikkauksen jälkeen. Makasin tokkurassa pedillä ja mietin, miltä lopputulos mahtaa tässä vaiheessa näyttää. Sitten kun katsoin, meinasi itku tulla, kun tajusin, että minulla on nyt rinnat.

Rinnat tuntuvat tällä hetkellä aika kovilta. Joudun pitämään koko ajan tukiliivejä enkä ole vielä uskaltanut katsoa, miltä rinnat näyttävät ilman liivejä. Välillä pelottaa, minkälaiset näistä muotoutuu ja mitä jos kroppani ja mieleni eivät totu uusiin kavereihinsa.

Eilen illalla alkoi ahdistaa, kun Mari oli lähtenyt päivällä ja jäin yksin ajatusteni kanssa. Onneksi tiesin jo ennalta, miten vähäiset unet vaikuttavat minuun, joten ilta meni lopulta ihan hyvin. Varmasti suurimmalla osalla leikatuista pyörii samanlaisia ajatuksia mielessä. Mitä tuli tehtyä, kaduttaako, mitä muut sanovat, onko sillä mitään väliä ja miten esimerkiksi pesen hiukseni, kun käsiä ei saisi nostella yli hartiatason.

Kerroin leikkauksesta ylimmälle neuvonantajalleni viestillä, koska en uskaltanut soittaa. Sisko taivasteli asiaa, kysyi, paljonko leikkaus maksoi ja olenko kertonut isälle. Ei muuta. Hän ei soittanut perään, koska hänellä oli mennyt ääni flunssan takia. Todella harmi.

Työkaverillekin laitoin viestin, ja hän kertoi dramaattiseen tyyliinsä olevansa sokissa. Kysymystulva oli melkoinen ja hän olisi halunnut jo nyt viikonloppuna tulla kylään. Joo, ei kiitos. En kaipaa tähän nyt yhtään ketään arvostelijaa lähelleni. Onneksi Mari ja toinen ystäväni ovat olleet tukenani koko tämän projektin ajan.

Nyt olo on malttamaton enkä millään jaksaisi levätä ja ottaa rauhallisesti. Mutta toki tajuan, että kaikkea rasitusta pitää välttää. Kyllä näiden rintojen kanssa ehtii sitten loppuelämän pelata, kunhan jaksan tämän toipumisvaiheen mennä tarkasti ohjeiden mukaan.

lauantai, 13. toukokuu 2017

Mikä mieltä painaa

IMG-20170509-WA0004.jpg

 

Kunpa tänään olisi se päivä, kun joku ampuisi minut eikä tarvitsisi enää herätä yhteenkään aamuun.

Ihan piristävä ajatus heti ensimmäisenä aamuna lomareissun jälkeen. Varsinkin, kun ottaa huomioon, että loma oli oikein onnistunut. Viiden päivän irtiotto arjesta teki todella hyvää, mutta sitä kesti tarkalleen sen viisi päivää.

Meillä oli ylimmän neuvonantajan kanssa tosi kivaa. Emme varsinaisesti riidelleet kertaakaan, mutta nauroimme sitäkin enemmän. Vähän tuli vänkäämistä minun nukkumisvaikeuksistani ja siitä, että kävelen liian lujaa, mutta ymmärrän, että olen aika raskasta matkaseuraa.

Ylitin itseni lomalla monta kertaa. Pelkään ihan hulluna korkeita paikkoja, joten toki lähdimme pariinkin otteeseen testaamaan henkistä kanttiani. Korkealla muurilla kävellessä iski totaalinen pakokauhu ja olin tilanteessa, jossa en saanut jalkojani liikkumaan eteen- enkä taaksepäin.

Muurin liian lähellä olevat ahtaat seinät näyttivät huojuvan, sydän hakkasi, toisella puolella oli hirveä pudotus mereen ja toisella puolella jossain kaukana alhaalla talojen katot. Tunsin koko ajan, miten muuri murenee altani ja tipahdan mereen ja hukun. Taisin viimeksi jähmettyä tuolla tavoin kauhusta Intiassa, kun miesjoukko kävi kimppuuni.

Ylin neuvonantaja tsemppasi ja jopa yksi pariskuntakin seurasi ja kannusti toiveikkaana vierestä, että saisin koipeni liikkumaan. Nyt naurattaa, koska tilanne oli todella koominen, mutta olin ihan paniikissa siinä hetkessä.

Pakokauhun hetkellä koin hyvin kirkkaasti, että nyt olen elossa ja hengitän. Saatan kuolla kohta, mutta nyt elän. Sitä on vaikea selittää, miten voimakas tunne oli. Päätin, että mikään ei ole tähänkään mennessä lannistanut minua eikä muuten lannista nytkään. Selviän aina kaikesta, tuli mitä tuli. Ja niin pikkuhiljaa saimme reilun tunnin mittaisen horror-kokemuksen onnellisesti päätökseen.

Viiden päivän aikana kävelin ja olin ulkona varmasti monta kertaa enemmän kuin tänä vuonna yhteensä. Se kertoo jotain siitä, miten pieneksi olen arkeni kutistanut. Pääsin ikään kuin irti siitä itsestä, joka olen tässä masentavassa kaupunkiasunnossani. Ei ollut sinistä rikkinäistä sohvaa, jossa istua ja murehtia, vaan sininen taivas, meri täynnä kohisevia aaltoja ja joka puolella upeaa rehevää luontoa ja vuoristoa.

Mutta jokin aina on ja pysyy. Nimittäin syöminen. Söin reissussa melkein pelkästään herkkuja. Annoin siihen itselleni luvan, koska en nyt jostain syystä kykene hallitsemaan ruokakuvioita lainkaan. Siskokin ihmetteli päivittäin, miten pystyn syömään niin paljon.

Söin joka päivä pitsaa, useita satoja grammoja suklaata, suklaakakkua, juustokakkua, jäätelöä ja aamupalalla kaikkea mahdollista hyvää, mitä vain oli tarjolla ja vähän päälle.

Ihmettelin hieman itsekin, miten maha kestää niin hyvin. No ei kestä enää. Mahakivut alkoivat viimeisenä lomapäivänä ja jatkuvat edelleen. Maha on aivan jäätävän turvoksissa ja suolen pinta ikään kuin palaa kytevällä liekillä. Välillä tulee hiki, sitten kylmä enkä aina pysty kävelemään suorassa kipujen takia. Henkisesti olen riekaleina. Ihan kuin joku vetelisi juustohöylällä mieltäni ohuiksi lastuiksi kielletyn leivän päälle.

Ja mitä tekee hän. Juuri äsken söin Karsan kanssa hotellin aamupalalla hyvällä ruokahalulla, anteeksi ilmaisuni, kaikkea paskaa eli viljaa, sokeria, maitotuotteita ja paljon rasvaa. Kaikkea sitä, mitä elimistöni ei siedä ollenkaan. Ja toki tulin kotiin ruokakaupan kautta ja hain evääksi vähän lisää pitsaa, suklaata ja salmiakkia.

Oloni on juuri nyt henkisesti ja fyysisesti ihan sietämätön. En tajua, miten suhteellisen järkevä ihminen tekee itselleen tällaista vahinkoa. Toki ymmärrän, että syömishäiriö on hyvin sinnikäs kaveri ja nimenomaan sairaus, mutta silti. Minun piti jo tietää paremmin ja osata käsitellä asioita ja ongelmia muuten kuin syömällä.

Tunsin jo huhtikuun alussa, että minulta viedään kaikki. Luulen, että nyt on jokin suurempi muutosprosessi meneillään. Siis tyyliin sellainen, että murretaan ihminen täysin palasiksi, jotta voi syntyä jotain uutta ja parempaa.

Olen tosi surullinen siitä, että olen viimeksi treenannut kovaa maaliskuun loppupuolella. Kaipaan sitä tunnetta, kun lihakset tekevät töitä ja tunnen, miten kroppa työskentelee ja teen hyviä asioita terveyteni eteen.

Nyt pelkkä ajatuskin salille menosta ahdistaa. Sali ei ole enää viikkoihin ollut se paikka, jossa on hyvä ja vahva olo. Nyt koen sielläkin vain epäonnistumista ja sellaista täydellistä väsymystä ja uupumista, johon ei auta mikään määrä unta.

Ensi viikolla on sitten edessä leikkaus. Toivon todella, että siitä lähtee liikkeelle jotain hyvää. Minulla alkaa pikkuhiljaa usko loppua ja päivä päivältä on haastavampaa esittää ihmisille, että kaikki on ihan hyvin.

tiistai, 2. toukokuu 2017

Joko tänään on paremmin

Päätin jossain vaiheessa, että palaan blogiin vasta sitten, kun on jotain hyvää kerrottavaa. Valitettavasti en nyt tunnu saavan ajatuksiani oikenemaan, mutta pakko vähän tuulettaa päätä. Joka ilta uskon ja toivon, että huomenna on parempi päivä, mutta joo.

Unelmaloman aikana koin jonkinlaisen henkisen romahduksen, joka sai lisävauhtia pääsiäisviikolla. Pääni sisällä vahvistui ääni, joka sanoi, että tapa itsesi, sinulla ei ole mitään oikeutta elää ja kaikki haluavat, että kuolet. En tiedä, kenelle ääni kuului, mutta sitä ei pelkällä keitetyllä parsakaalilla ja viherpirtelöillä hiljennetty, joten palasin niin sanotusti juurilleni eli syömään.

Söin vajaan puolentoista viikon aikana lähinnä vain herkkuja. Todella paljon herkkuja. Tavallista pullaa, täytettyä pullaa, lettuja, pitsaa, juustokakkua, raakasuklaata, tavallista suklaata, suklaamunia, irtokarkkeja, maissikakkuja voilla ja juustolla, vege-eineksiä, jäätelöä ja oikeastaan kaikkea muuta paitsi leipää.

Mitä enemmän söin, sitä kovemmaksi ääni pääni sisällä kävi. Joka kerta, kun raahasin lähikaupasta herkkukassiani, palasin mielessäni niihin päiviin, kun ahmimishäiriö oli pahimmillaan. Se oli hirveää aikaa enkä voi käsittää, miten löysin itseni taas samasta tilasta.

Pääsiäispyhien jälkeen tiistaina päätin, että nyt riitti. Jätin kerrasta kaikki herkut ja palasin normaaliin rytmiin. Salille oli hyvin tuskaista mennä, koska maha oli niin turvoksissa ja kipeä plus että ensimmäisen treenin sai tehdä siinä, kun tunki pullahtaneen keskivartalon ennen täydellisesti sopiviin kompressiotrikoisiin. Syöminen oli haastavaa ja ohitin kaupan herkkuhyllyt pelkällä tahdonvoimalla.

Vappuun asti kaikki meni lopahtanutta treeni-intoa lukuun ottamatta hyvin. Meillä oli kivat after partyt Hannan ja Karsan kanssa lauantaina. Tosin ravintolassa himoitsin ennen pääruokaa tuotuja leipäpalasia siihen malliin, että järsin kaikki kynteni ainakin pariin kertaan.

Työkaverin piti tulla yökylään vappuaattona ja meidän oli tarkoitus lähteä pitkästä aikaa yhdessä baariin. Työkaverini perui tulonsa viime hetkellä, koska hän pelkäsi, että olisin liian väsynyttä seuraa. Tästä kevyesti vittuuntuneena sain taas hyvän syyn päästää herkkupedon irti. Sunnuntai ja maanantai menivätkin kivasti syödessä sisätiloissa.

Välillä mietin, miten paljon ruokaa oikeasti voi mahtua 70-kiloiseen naiseen, mutta näköjään sitä vain mahtuu.

Nyt tilanne on se, että ääni pääni sisällä on hiljentynyt. Voin kertoa, että lähes täysjärkisenä on kammottavaa kuunnella päivästä toiseen, kun sinua kehotetaan tappamaan itsesi. Toisaalta joskus aikoinaan kestin kyseistä tilaa vuosikaudet, mutta silloin olin sentään pienessä lääkepöllyssä koko ajan.

Kävin tänään salilla ja ikäväkseni huomasin, että treeni-into on ja pysyy poissa. Mutta koska en pysty antamaan periksi, tein edes jotain ylläpitävää jumppaa. Itkuhan siinä meinasi tulla. Sali on kuitenkin ollut jo vuosia se paikka, jossa olen kokenut onnistumisen ja hyvän olon tunteita. Nytkö sekin otetaan minulta pois. Ilmeisesti alan alitajuisesti valmistautua leikkauksen jälkeiseen treenikieltoon tai sitten kuormitusta on nyt yksinkertaisesti ihan liikaa.

Jos jotain hyvää tästä hetkestä pitäisi löytää, ei sitä kovin syvältä tarvitse kaivaa. Asiat ovat loppupeleissä ihan kunnossa ja monella menee tosi paljon huonommin. Minulla sentään on syömisen lisäksi keinoja, joilla voin käsitellä pahaa oloa ja edelleen uskon vahvasti siihen, että joku päivä asiat kääntyvät parempaan suuntaan. Jos olisin oikeasti masentunut, sitä uskoa ei olisi ollut enää kuukausiin. Mutta ei tämä mitenkään kivaa ole, se on pakko myöntää.

Sami otti yhteyttä viikonloppuna. Toivotti hyvää vappua ja sanoi haluavansa minut kesän ajaksi takaisin. Juttelimme jonkin aikaa enkä kokenut mitään suurempaa tunnekuohua kuten viimeksi. Ehdotin miehelle, että näkisimme kesäkuussa kerran ja katsotaan sitten jatkoa. En kertonut hänelle mitään leikkauksesta, joten muuttunut ulkomuoto tulee miehelle täytenä yllätyksenä.

En usko, että alan Samin kanssa enää mihinkään tiiviimpään panokuvioon. Tykkään hänestä edelleen liikaa. Sitä paitsi alan pikkuhiljaa päästää miehestä tunnetasolla irti, joten olisi hölmöä satuttaa itseäni taas uudelleen. Enkä halua olla kenenkään seksilelu, vaan oikea nainen, joka saa hyvää kohtelua.

Vaikka suurin piirtein kaikki tuntuu tällä hetkellä turhalta, hyviäkin asioita on näköpiirissä. Lähden ylimmän neuvonantajani kanssa lauantaina viiden päivän lomalle yhteen eurooppalaiseen kaupunkiin, jonne olen halunnut jo monta vuotta. Ja sen jälkeen onkin enää viikko ja menen leikkaukseen.

Pakko vain jaksaa.