keskiviikko, 22. maaliskuu 2017

Valahtaneet ja tyhjentyneet rinnat

Rinnoista on tullut minulle pikkuhiljaa todellinen pakkomielle. Jatkuvan ahdistuksen vuoksi päätin vihdoin tehdä asialle jotain ja kävin eilen plastiikkakirurgisen sairaanhoitajan konsultoinnissa.

Hoitaja kysyi, mikä rinnoissani on omasta mielestäni vikana. Sanoin, että painoni on vaihdellut tosi paljon, mikä näkyy rintojen muodossa ja koossa. Ja että haluaisin suuremmat rinnat ja että olen miettinyt silikoneja viimeiset parikymmentä vuotta.

Hoitaja pyysi riisumaan paidan ja huh, kun se otti koville. Siinä seisoin yläkroppa paljaana arvostelun kohteena ja odotin tuomiota.

Nainen sanoi, että rinnat ovat valahtaneet, tyhjentyneet ja nännit osoittavat alaspäin. Apua. Teki mieli sanoa, että kiitos, en pysty kuuntelemaan enempää, mutta kestin palautteen ihmeen hyvin. Mielessä kävi ajatus, että eivät ne voi olla noin kamalat, mutta minkäs teet. Toisaalta tuntui hyvältä saada ammattilaisen (ja toki kallista palvelua myyvän) arvio tilanteesta ja realistinen näkemys siitä, mitä rinnoilleni on mahdollista tehdä.

Pahinta oli, kun hoitaja arvioi rintojeni koon beeksi. Siis b-kuppi. Voi helvetti. Minulla on sentään c-koon liivit ja olen aina ajatellut, että rintani ovat edes normaalit kooltaan.

Tiedän monia naisia, joilla on pienet ja tosi kauniit rinnat. He toki sattuvat olemaan muutenkin pieniä ja siroja. Kun minun ruhooni ja hartialinjaani laitetaan valahtaneet ja tyhjentyneet b-kupin rinnat, voi helvetti. Sehän on ihan kuin olisin mies tai rinnaton nainen.

Oli jotain niin hirveää katsella itseään alasti peilistä ja tajuta, että rintani ovat oikeasti kamalat ja pienet. Samalla tuntui helpottavalta, kun uskalsin viimein tehdä asialle jotain.

Olen miettinyt paljon, voiko syvällinen ihminen olla pinnallinen. Tuleeko minusta erilainen, jos annan periksi ja toteutan yhden pitkäaikaisimmista haaveistani ja otan silikonit. Olenko huonompi kuin joku muu, kun en kykene hyväksymään kehoani tällaisena kuin se luonnostaan on. Enkö vain voisi yrittää vielä käsitellä asiaa tai unohtaa koko jutun ja keskittyä vaikka elämään.

En voi. Rinnat ovat mielessä koko ajan. Ensimmäisenä kun herään, viimeisenä kun nukahdan. Kädet hakeutuvat koskettamaan ja tunnustelemaan. Peilissä katse osuu aina rintoihin. (No okei, ihoonkin kyllä, mutta se peli on menetetty jo vuosikausia sitten.) Joka ikinen päivä pitää pyöriä peilin edessä ja miettiä, missä paidassa rinnat näyttäisivät suuremmilta ja sopusuhtaisemmalta yläkroppaani nähden. Tv-sarjoissa näen vain naisten suuria rintoja. Mietin rintoja varmasti sata kertaa useammin kuin kukaan tissimies ikinä elämänsä aikana.

Nyt ajattelen niin, että jos haluan silikonit, otan ne. Puhun tästä etukäteen vain harkitusti parille ystävälle ja Karsalle. En halua kuulla yhtäkään kauhutarinaa epäonnistuneista leikkauksista tai rahan tuhlaamisesta tai sisäisestä kauneudesta. Jos voin jollain tavalla kohentaa oloani ja näyttää enemmän itseltäni, ei kai se ole keneltäkään pois.

Hoitaja antoi minulle kokeilukappaleet, jotka tungin liivien sisään. Eihän se toki todellisuutta vastaa, mutta antoi jotain tuntumaa. Se tunne, kun katsot peilistä itseäsi ja huomaat, miten painopiste siirtyy jäätävästä hartialinjasta keskelle kroppaa, oli jotain uskomatonta. Ihan kuin hartioista olisi lähtenyt paljonkin leveyttä pois, kun rintoihin tuli lisää tehoa.

Varsinainen implantti tuntui pehmeältä. Olen kokeillut käsissäni vain kaksia silikonitissejä, joista molemmat olivat kivikovia. Hoitajan suosittelema malli oli täysin erilainen. Toki kirurgi tekee lopullisen suosituksen implantin mallista, mutta tuo vaikutti tosi luonnolliselta ja hyvältä vaihtoehdolta.

Juttelin eilen pitkään ystäväni kanssa aiheesta ja tänään jatkoin Marin kanssa. Molemmat tukevat minua tässä projektissa ja hyvä niin. On helpottavaa, kun rohkenen vähitellen avautumaan rinnoistani. Ystävien kanssa juttelu varmistaa myös sen, että kyse ei ole pelkästä päähänpistosta, joka häviää mielestä, kun vain saa puhua asiasta jonkun kanssa. Olisi kauheaa mennä leikattavaksi turhaan.

Varasin äsken ajan plastiikkakirurgin konsultointiin ensi tiistaiksi. Pelottaa vähän, miten kestän kirurgin arvioivan katseen ja palautteen. Toisaalta eilisen käynnin jälkeen tuntuu, että se on nyt tai ei koskaan. Kävi miten kävi.

sunnuntai, 19. maaliskuu 2017

Jonkin nälkä

Itsemurhasuunnitelmista luopuminen ja ahmimishäiriön selättäminen ovat tähänastisen elämäni suurimpia saavutuksia. Niillä ei kerrytetä eläkettä, ei makseta laskuja eikä niillä saa kiitosta eikä ihailua tässä nykymaailmassa, jossa arvostetaan kiirettä, tehokkuutta, kaunista ja täydellistä ulkokuorta ja muuta pintaliitoa. Olet selvinnyt hengissä, mitä sitten.

Söin eilen neljäsataa grammaa irtokarkkeja, jäätelön ja muutakin tuttua höttöä aiemmilta vuosilta. Tänään kaupassa latasin ostoskoriin ison pakastepitsan ja suklaapatukoita. Mietin kassalla, käännynkö vielä takaisin hakemaan jotain vai käynkö myöhemmin päivällä jossain toisessa kaupassa ostamassa lisää syötävää.

Nyt ollaan vaaravyöhykkeellä, tajusin, kun kävelin kotiin ja mietin, etten haluaisi nähdä ketään enkä poistua kotoa. Voisin vain syödä ja nukkua. Ulkona paistaa aurinko, on kevät ja minä toivon, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Jos olisin sortunut ostamaan kaupasta leipää, se olisi ollut siinä. Varma paluu vanhaan.

On vaikea myöntää, että kamppailen edelleen syömisten kanssa. Olen hehkuttanut onnistumistani ahmimishäiriön kanssa niin paljon, että ongelmien myöntäminen on jotain tosi ankeaa. Epäonnistuminen. Jälleen.

Jostain syystä ystäväni oli aavistanut, että kaikki ei ole hyvin. Hän kyseli aamulla kuulumisia ja laittoi yhden kuvan, jossa hän oli ulkona hiihtämässä. Kyseinen ystävä tekee todellista läpimurtoa omien ongelmiensa kanssa. On ollut upeaa seurata hänen matkaansa.

En mielelläni puhu kenenkään kanssa syömisongelmistani, koska olen tehnyt sitä yläasteelta asti eikä siitä ole koskaan ollut mitään apua. Nyt kuitenkin kerroin ystävälleni, että kaikki ei ole hyvin. Se ehkä aukaisi jotain.

Innostuin ystäväni hiihtokuvasta niin, että sain itseni raahattua ulos. Normaalisti yritän hoitaa kaikki pakolliset asiat ennen aamukymmentä, koska ulos lähteminen on minulle todella tuskaa. Nyt painelin lenkille kahdeltatoista, mikä tarkoittaa minun tapauksessani erityistä epämukavuutta. Ihmisiä, autoja, lisää ihmisiä.

Pyörin peilin edessä ehkä kymmenen minuuttia ja mietin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä ulkona voi käydä. Mietin myös, että on se nyt ihan perseestä, jos aikuinen ihminen ei pysty menemään ulos niin kuin muutkin ihmiset.

Lopulta lähdin ulos eikä edes ahdistanut. Tein vajaan tunnin lenkin läheisessä metsässä. Vastaan tuli parisenkymmentä ihmistä, mutta minusta ei tuntunut miltään. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota yhtään sen enempää kuin minä heihin. Mitään ikävää ei tapahtunut, vaikka menin päivänvalossa ulos. Vaihdoin jopa pari sanaa yhden mummelin kanssa, mikä oli varmasti sosiaalisinta pitkään aikaan.

Välillä tuntuu ihan hullulta, miten vaikeaa voi olla lähteä ulos ja miten helppoa on aina palata syömiseen, kun ahdistaa.

Nyt kello on neljä eikä ole enää mitään syötävää. Kun tälle tielle lähtee, nälkä on pohjaton. Mikään määrä ruokaa ei tyydytä sellaista nälkää, joka lähtee ihan jostain muusta kuin ravinnontarpeesta.

maanantai, 13. maaliskuu 2017

Erikoinen = tavallinen

 

"Pyhä Henki muistuttaa sinua aina siitä, ettet ole mitenkään erikoinen eikä sinun tule yrittää vakuuttaa itseäsi tai saada muitakaan vakuuttuneeksi siitä, että olisit."

(Gary R. Renard – Maailmankaikkeus katoaa)

 

"Sen vuoksi, kun joku kertoo sinulle, että olet kaunis ja fiksu, se merkitsee samaa kuin jos joku sanoisi sinulle, että olet tyhmä ja ruma. Kohteliaisuudet ja loukkaukset ovat yhtä merkityksettömiä. Ne ovat pelkästään egon keksintöjä. Todellista sinua eli Henkeä ei voi kehua eikä loukata, koska se on täydellinen ja dualismin yläpuolella."

(Alexander Marchand – Universumi on unta)

 

Olen viikkoja yrittänyt saada tätä kirjoitettua, mutta keksin aina jotain muka parempaa tekemistä. Jo siitä voi päätellä, että olen jonkin merkittävän oivalluksen jäljillä. Ego pistää kampoihin, minkä kerkeää, koska se pelkää menettävänsä oman voimansa.

Kun isä sanoi minulle parikymmentä vuotta sitten lapsuudenkotini keittiössä, että älä luule, että olisit mitenkään erikoinen, loukkaannuin syvästi. Harmikseni en muista, lukiko isä jo siihen aikaan IOK:ta vai oliko hän vain luonnostaan jo niin selvillä asioista.

Jos minä olisin ollut tuolloin paremmin perillä asioista, olisin ottanut isäni kommentin kevyenä herätyksenä todellisuuteen. No en ollut, vaan olin hyvin vihainen ja ahdistunut teinityttö, joka ei mitään niin toivonut kuin täydellistä hyväksyntää ja huomiota isältä. Ei siis ihme, että olen kantanut kevyesti katkeroituneena isän kommenttia vuosikaudet.

Kun sinulla on tietty oppiläksy etkä tajua ja ymmärrä sitä niin sanotusti hyvällä, elämä tuo saman läksyn eteesi, kunnes ymmärrät. Jos on kova jääräpää kuten minä, läksyt vaikenevat vaikenemistaan niin kauan, että jäljelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tajuta. Aika yksinkertaista lopulta.

Minä olen pyöritellyt tätä hemmetin erityisyyskysymystä koko elämäni. Hakenut huomiota etenkin miehiltä. Kokenut hetkellistä mielihyvää, kun joku sanoo ääneen, miten erikoisen hyvä olen sängyssä ja suihinotossa ja heti kohta perään löytänyt itseni taas pähkäilemässä, miksi en kelpaa ja tuntuu niin pahalta.

Viime vuonna erityisesti Janne sai kunnian olla opettamassa minua tällä erityisyyden polulla. Hän piti minusta todella paljon, kehui ulkonäköäni ja älykkyyttäni, kunnes lopulta päätti, etten siitäkään huolimatta kelpaa hänelle muuksi kuin panoseuraksi.

Sitten kuvioon astui toinen opettajani Sami. Sami houkutteli minut puolelleen sillä, että hän pystyisi tarjoamaan paljon enemmän kuin vain hetkellistä itsetunnon kohotusta. Häneltä saisin jatkuvasti kehuja ja hyvää kohtelua, jos vain tyydyttäisin hänet noin kolme kertaa viikossa.

Olin jälleen koukussa ehkä pahemmin kuin koskaan. Kaikki meni hienosti siihen asti, kunnes mies meni ja löysi ei vain yhden, vaan kaksi minua parempaa ja kiinnostavampaa naista sänkyynsä. Ja taas minua vietiin. Ego juhlii voittajana ja nauttii, kun kärvistelen ikävässä ja synkistelen, kun en taaskaan kelpaa.

Eikä tämä erityisyysongelma keskity pelkästään miessuhteisiin. Toki se ilmenee minun tapauksessani miesten kohdalla helpoiten, koska minulla on niin suuret seksihalut ja luontainen halu miellyttää miehiä.

Mutta samaa oppiläksyä heitetään päin naamaani esimerkiksi työkuvioissa. Miten halusinkaan aikoinaan tulla menestyväksi ja erityisen hyväksi ulkomaantoimittajaksi. Olisihan se ollut mahtavaa olla tunnettu ja näkyvä ja vielä tehdä unelmatyötään. No ei sekään mennyt täysin nappiin, vaan heittämällä ö-mappiin.

Seuraan nyt vierestä, kun ainakin yksi (jos ei kaksi) ystäväni tekee unelmiensa uraa toimittajana ja menestyy juuri siinä, missä minä omasta mielestäni epäonnistuin aivan täydellisesti. Eihän sen näin pitänyt mennä. Minusta piti tulla se huipputoimittaja. Minä olin jo ala-asteella superhyvä äidinkielessä ja kirjoittaminen oli parasta, mitä tiedän. Se on sitä edelleen. Tosin nukkuminen ja syöminen kilpailevat tasaiseen ykköspaikasta.

Ja ei, en kirjoita tätä sillä, että olisin jotenkin katkera tai kadehtisin ystäviäni. Tämä ei ole hyökkäys tai säälipyyntö kenellekään. Päinvastoin olen hyvällä tavalla kateellinen siitä, kun joku löytää oman juttunsa ja menestyy siinä. Aina kun tekee sitä, mistä tykkää, ei voi muuta kuin onnistua lopulta. Sitä paitsi olisi hullua haluta lähipiirilleen muuta kuin kaikkea parasta.

Syksystä asti olen käynyt useissa työhaastatteluissa, mutta aina paikka on mennyt jollekin toiselle. Kyllä se tympii. En koskaan riitä enkä ikinä ole se oikea tyyppi. Aina on joku minua parempi tai sopivampi.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miten aikoinaan isän viisaasta kommentista lähtenyt katkeroituminen alkoi elää omaa elämäänsä. Jospa nyt on aika herätä ja tajuta, että en tarvitse enää näitä kokemuksia. Minun ei tarvitse enää olla erikoinen, koska ei meistä kukaan ole tai kääntäen, me kaikki olemme yhtä erikoisia, koska olemme osa samaa henkeä, Jumalaa. Kaikki tämä elämäksi kutsuttu ja koettu on harhaa ja unta, josta heräämme, kun saamme omat oppiläksymme tehtyä.

Jos joku miettii, olenko tullut uskoon, kun höpisen hengistä ja Jumalasta, voin kertoa, että en ole. Minä olen pienestä asti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, mutta en ole koskaan ymmärtänyt kirkon opetuksia. Miten joku niin täydellinen ja hyvä kuin Jumala, voi pelotella, rangaista ja tuomita ihmisiä helvettiin. Tai miksi Jumala antaa pahojen asioiden tapahtua ja panee ihmiset vain kärsimään. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Nyt kun olen ottanut asiakseni perehtyä IOK:hon, jossa oikaistaan epäselviä ja vääriä kohtia esimerkiksi Raamatusta ja elämästä noin muuten, alan saada vastauksia. Kaikki näyttää selkeämmältä eikä ristiriitoja ole. Harjoitukset jatkuvat.

maanantai, 6. maaliskuu 2017

Viikonlopun energioita

Viikonloppu meni sellaisessa energiakuplassa, että keräilen edelleen itseäni.

Palaan sen verran edelliseen postaukseeni, että emme ole pitäneet Samin kanssa nyt mitään yhteyttä. Pyörin hetken itsesäälissä ja päätin, että jään odottamaan miehen yhteydenottoa tuli se sitten pian tai vasta kesällä.

Kun on kyse alistamiseen perustuvasta tiiviistä seksisuhteesta, masterista on vaikea päästää irti. Kun totut siihen, että pääset miellyttämään liki täydellistä seksikumppania ja hän kehuu sinua jatkuvasti, riippuvuus syntyy herkästi. Sitten kun se otetaan pois, jää pelkkä tyhjä olo. Tämän kun ymmärsin, tajusin, että haluan nähdä Samin, kävi miten kävi. Ja toki tykkään Samista edelleen.

Perjantaina treffasin yhden itsetietoisen ja hyväkroppaisen miehen. Sanotaan häntä Peteksi. Jännitin tapaamista aika paljon, koska Pete vaikutti viestien perusteella tosi vaativalta. Hän esimerkiksi sanoi, ettei kahta kertaa pane naista, jolla on löysä pillu. Muutenkin viestittely oli jossain määrin lähinnä ärsyttävää eli äärimmäisen hyvää esileikkiä tapaamista varten.

Näimme hotellin aulassa. Moikkasimme, halasimme ja lähdimme kävelemään hissin luokse. Minulla oli päällä tiukat farkut ja t-paita. Kävelin miehen edellä, koska ajattelin, että hän varmasti tekee lyhyellä kävelymatkalla arvionsa, kannattaako minun matkaani lähteä.

Pete oli minua jonkin verran pidempi. Hänellä oli täydellisen muhkeat pakarat, jotka oli kuulemma treenattu painonnostolla eikä millään perusbodauksella. Kourin hänen pakaroitaan ja koskettelin täydellisesti muotoutuneita hartialihaksia. Aivan upea kroppa eli ei ihme, että tyyppi oli täynnä itseään.

Petellä on käheä ja porno ääni. Hän laittoi viikolla minulle ääniviestejä, joita kuuntelin pikkarit märkänä. Ääni ei pettänyt livenäkään.

Pete pyysi, saisiko hän testata selkärankaani. Hän on siis yhdeltä ammatiltaan fysioterapeutti. Siinä tyyppi sitten rusautteli rintarankaani ja kosketteli rintojani paidan päältä. Olin ihan että nyt voisin avata ikkunan, jos sen olisi saanut auki.

Pete kysyi, mitä olen harrastanut lapsena, kun minulla on niin muodokkaat pakarat. Muutenkin hän antoi palautetta, että salilla on näköjään tullut käytyä.

Pete oli keskimääräistä parempi pano. Kovat otteet, vaativa ja sellainen Mies, ettei tarvinnut miettiä, kumpi määrää tahdin. Silti kiihottavampi olo minulla on nyt, kun muistelen, mitä tapahtui ja kuuntelen hänen ääniviestejään kuin itse tapahtumahetkellä. Sääli.

Yllätyin lopuksi, kun Pete lähti samaa matkaa kanssani hotellista. Olin ihan varma, että mies ei halua liikkua julkisesti seurassani. Siitä tulee perusolettamus, kun on tapaillut liikaa varattuja miehiä. Mutta ei. Pete odotti, että sain puettua päälleni ja lähdimme yhtä matkaa ulos. Mies vielä suuteli minua ulkona, kun lähdimme eri teille. Tuli erikoinen fiilis.

Lauantain ja sunnuntain olin ihanan Marin kanssa yhdessä vaihtoehtohoitokoulutuksessa. Koulutuspäivät olivat pitkiä, mutta tosi antoisia. Tuntui kivalta olla sellaisten ihmisten seurassa, joille oli ihan arkipäivää höpötellä menneistä elämistä, Atlantiksesta ja energioista. Varsinkin yhden vanhemman naisen kanssa synkkasi jotenkin erikoisesti ja sanoinkin naiselle, että hän muistuttaa tosi paljon kätilötätiäni.

Vaikka viikonloppu oli hieno, se otti voimille. Minun on edelleen hankala olla tuntikausia vieraiden ihmisten lähellä ja välillä pinna alkoi kiristyä, kun olisin vain halunnut olla omassa rauhassa. Eikä ole mitenkään helppoa, kun koko ajan joku tuntematon on omassa ihossa ja kropassa kiinni. Mutta siitäkin huolimatta tai juuri siksi olen ylpeä itsestäni, kun pystyin menemään epämukavauusalueelleni ja voittamaan omat pelkoni.

sunnuntai, 26. helmikuu 2017

Pohjakosketuksen pohjinta

Vähän enemmän kuohuvaa, kepeä nousuhumala, paljon panetusta, vierellä kivaa seuraa, mutta mielessä Sami ja se, mitä jos kuitenkin alentuisin kerjäämään miestä kylään ja panemaan minua edes kerran vielä. Näistä lähtökohdista kävin seuraavan antoisan keskustelun.

********************

Minä: Millainen diili teillä on nykyisen panon kanssa, jos pyytäisin sut käymään joku päivä?

Sami: Diili on, että saan panna muitakin, mutta nyt koitan panostaa tähän vielä 3-4 kk. Tähän suhteeseen tulee luultavasti vielä pysyvä toinenkin nainen, joten hommaa riittää. Himoitsen kyllä vieläkin sua, joten haluan nähdä sut vielä montakin kertaa, mutta vasta kun pystyn siihen panostaa tarpeeksi.

Minä: Ok. Ehkä en jaksa odottaa sinne asti.

Sami: Juu, tuskin jaksat, mutta en unohda sua kyllä koskaan ja varmasti kesällä kyselen, mikä on tilanteesi.

********************

Tämän jälkeen itkin ja yritin ensin peitellä ahdistukseni Karsalta, mutta en pystynyt. Kävin parvekkeella tupakalla. Menin vilkaisemaan vessan peilistä, miltä näyttää 36-vuotias nainen, joka ei millään tunnu ymmärtävän, että varattuihin miehiin ei kannata sekaantua. Ei se näyttänyt kovin hyvältä, joten jatkoin Karsan viereen itkemään.

Karsa ihmetteli, miten Sami laittaa tuollaisia viestejä, kun tietää, miten ihastunut olen. Minä ihmettelin lähinnä, miksi en voi antaa olla ja mitä niin erityistä siinä miehessä on, että en pysty unohtamaan.

Nyt on aivan paska olo. Siis todella kurja. Mutta sainpahan ainakin erittäin hedelmällistä materiaalia testata ja opetella IOK:n sanomaa. Elämän tarkoitus on antaa anteeksi. Kaikki tämä on vain unta ja olen itse projisoinut elämässäni olevat ihmiset. Mitä kipeämmin joku tyyppi minua tökkii, sitä enemmän on anteeksiannettavaa. Työ jatkuu.