perjantai, 24. marraskuu 2017

Iloisempia aikoja odotellessa

Mietin tänä aamuna salilla, miten jaksan raahata itseni takaisin kotiin. Semipaskan jalkatreenin jälkeen parin minuutin kävelymatka kestää. Nostan jalkoja tihkusateessa ja tuntuu, että kaikki ympäriltäni hajoaa.

Portaikossa naapuri tulee vastaan eikä ehkä huomaa, kun jo itken. Sisällä lysähdän lattialle. Ihan kuin joku pieni lapsi. Kukaan ei vain tule nostamaan minua ylös.

Yöllä lyön säpäleiksi isoa käärmettä, joka hyökkää kimppuuni. Käärmeen sisälmykset ja veri roiskuvat päälleni. Kestää hetken, että uskallan yrittää nukahtaa uudestaan.

Arki menee jotenkin niin, että työpäivät esitän hymyilevää asiakaspalvelijaa ja yritän viimeiseen asti pitää asiat hallinnassani. Työrooli kannattelee. Vapaapäivinä jännitys ja ahdistus purkaantuvat ja olo on tuskainen. Tuskastunut ja väsynyt. Todella väsynyt. Niin kuin ihminen on, kun hän haluaa kuolla.

Miksi suunnittelin itselleni tällaisen elämän?

Keskiviikkona on psykologin aika. Odotan jo kauhulla, mitä siitä tulee. Tällä hetkellä on tosi haastavaa kuunnella omaa ääntä. Jopa puhelimessa puhuminen ärsyttää.

Jostain tätä itseinhoa ja pahaa oloa kertyy koko ajan lisää. En tiedä yhtään, mitä tekisin.

sunnuntai, 19. marraskuu 2017

Paksu vaan ei leveä perse

Viikko sitten bongasin Tinderistä yhden pitkän ja komean miehen. Työviikko meni vauhdilla, kun odotin perjantaisia treffejä. Ihme, miten minun kyynisyysasteella voikin ihastua johonkin tyyppiin hetkessä niin täysillä. Vielä kun ihastus oli molemminpuolista.

Mies tuli perjantai-iltana sovittuun aikaan ja huomasin heti, että olin tehnyt vaihteeksi vääriä tulkintoja viestien ja kuvien perusteella. Odotin rauhallista, tasaista ja rentoa miestä, mutta tyyppi olikin kuin joku adhd-oppaan esimerkkitapaus.

Minulle tuli levoton olo heti siinä vaiheessa, kun mies alkoi hätäisin ottein pussailla minua ympäriinsä. Teki mieli sanoa, että jos nyt vain istutaan hetki rauhassa sohvalla ja hengität pari kertaa syvään. Typpi kävi ihan ylikierroksilla, ja toki me molemmat olimme lievästi ylilatautuneita viikon odottamisen jälkeen.

Jos joku lähelläni on levoton ja hyörii ja pyörii ympäriinsä, minua alkaa ahdistaa. Tai tulee sellainen olo, että pitää päästä pois johonkin omaan rauhaan. No, enhän minä siitä mihinkään muualle päässyt kuin panemaan.

Mies ei malttanut ottaa rennosti edes sitä hetkeä, kun olisin antanut hänelle rauhassa suuseksiä. Hän tunki käsiään joka väliin ja minua alkoi ärsyttää. Lopulta luovutin, istuin miehen syliin ja sanoin, että minulla ei ole mitään ehkäisyä käytössä.

Mies totta kai säikähti, ja todennäköisesti molempien fiilis meni lopullisesti siinä vaiheessa. Panimme kuitenkin ja se oli sellaista hätäistä sinkoilua. Mies ei edes lauennut.

Mies ihmetteli, miten minulla voi olla näin paksu perse, vaikka syön vain kasvisruokaa. Että millä ihmeellä saan lihakset säilymään. Tyyppi kuittaili muutenkin kasvissyönnistäni, mikä oli lievästi sanottuna rasittavaa. Siihen päälle hän ihmetteli, miksi en syö e-pillereitä, koska niinhän naiset ehkäisyn hoitavat.

Siinä vaiheessa aloin jo toivoa, että tyyppi panisi minun sijasta vaatteensa päälle ja häipyisi. Oikeasti. Millä vuosisadalla mies elää, jos ei ymmärrä, että nykyään melkein joka toinen on kasvissyöjä ja kaikki naiset eivät todellakaan sekoita päätään ja hormonitoimintaansa e-pillereillä? Voi helvetti.

Että sellaista. Siinä meni taas yksi unelmien mies. Vituttaa ja ärsyttää.

Töissä on mennyt ihan hyvin, mutta elämä töiden ympärillä takkuaa pahasti. Nukuin perjantaina ja lauantaina kolmen tunnin yöunet. Siinä välissä kova jalkatreeni ja nuo epätoivoiset treffit – ei hyvä.

Eilen alkoi olla jo niin epätodellinen olo, että nappasin illalla pari bentsoa ja lähdin iltaseitsemältä nukkumaan. Muistan liian hyvin kevään reissun, kun aloin kuulla itsetuhoisia käskyjä päässäni pitkän valvomisen jälkeen. En haluaisi siihen tilaan enää.

Nukuin kolmetoista tuntia putkeen ja nyt on vähän parempi olo. Eihän lääkkeillä nukuttu yö vastaa normaalia unta, mutta ainakin olen jollain tasolla levännyt.

Minulle tarjottiin töistä loppuvuodeksi vakipaikkaa, mutta kieltäydyin ja jatkan edelleen osa-aikaisena. Talossa ovi käy näköjään tosi tiuhaan, mutta olen työnkuvaani tällä hetkellä tyytyväinen. Minulle riittää se, että jaksan tehdä jotain työtä enkä ole vastuussa kenenkään hengestä.

Työpäivien jälkeen nukun tosi levottomasti. Alkuyö menee hyvin, mutta kahdentoista jälkeen alan vilkuilla kelloa tunnin välein ja uni loppuu usein neljältä. Pyörittelen päässä työasioita ja sitä, miten turhaa elämä on. Yritä siinä sitten nukkua.

Väsymyksestä huolimatta pakotan itseni salille neljä kertaa viikossa ja katson tarkasti, mitä syön. Työpäivät ovat siinä mielessä tosi helppoja, että ei ole aikaa miettiä, onko ruokahalua vai ei. Syön vain ne eväät, jotka olen ottanut mukaan ja siinä se. Vapaapäivät otan rennommin ja syön, mitä huvittaa.

Sisko kyseli tänään, mikä työasioissa niin valvottaa. En osaa selittää. Ehkä minua valvottaa eniten se, kun en näe elämässä mitään järkeä. Kaikki tuntuu turhalta eikä ole mitään syytä elää eikä mitään tarkoitusta millekään.

Pystyn hoitamaan työni, joten en voi olla erityisen masentunut. Vai voinko? Ja mitä jos olenkin taas vaikeasti masentunut ja ahdistunut? Mitä väliä sillä on, kun en missään tapauksessa halua aloittaa lääkitystä enkä terapiaa? Yhtä tyhjän kanssa koko paska, vaikka miten päin ajattelisi.

Aamulla kävin kaupassa hakemassa aamupalaa. Kävelin tihkusateessa ja mietin äitiäni. Muistan elävästi, miten äiti laahusti viimeisillä voimillaan kannettavan happipullon kanssa saunasta takaisin olohuoneeseen. Se oli jotain todella surullista katsottavaa, mutta äiti ei luovuttanut koskaan.

Varmasti äidin sitkeys pitää minutkin vielä täällä. Laahustamassa ympäriinsä. Odottamassa sitä hetkeä, kun olisi helpompi hengittää.

perjantai, 10. marraskuu 2017

Selviytymistaistelu

Mieli on kuin maisema ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen, pysähtynyt. Illat, yöt ja aamut ovat vaikeinta aikaa.

Sinulla on aina elämässä kaikki niin hyvin, minulla se on taistelua, totesi entinen Työkaverini. Niin kai sitten. Hetken mietin, avaudunko hänelle tilanteestani, mutta ei sillä olisi mitään merkitystä. Hän alkaisi vain jankuttaa nälkäänäkevistä lapsista eikä nyt juuri huvittaisi kuunnella kyseistä henkilöä yhtään.

Työt ovat alkukankeuden jälkeen sujuneet vähintään kohtalaisesti. Ihmettelen välillä itsekin, miten hyvin saan velvollisuudet hoidettua, vaikka pää on hajalla.

Olen saanut työvuorot tietoon aina edeltävällä viikolla, joten varsinaisia äkkilähtöjä ei ole tullut. Töitä on tarjolla niin paljon kuin haluan tehdä. Toistaiseksi teen kolmea tai neljää päivää viikossa ja katson, miten alan palautua. Tällä hetkellä heikosti.

Työ on mielenkiintoista ja vaihtelevaa asiakaspalvelutyötä, jossa pääsen käyttämään myös englantia ja elekieltä, jos yhteistä kieltä ei muuten löydy. Koskaan ei tiedä, minkälaisia tapauksia päivän aikana tulee vastaan. Epävarmuus jännitti aluksi tosi paljon, mutta pikkuhiljaa alan tottua siihen. Ajoittain työ on jopa tosi kivaa.

Meidän uusien sijaisten ryhmä on kannustava. Suurin osa vakityöntekijöistäkin on rentoa porukkaa ja he auttavat mielellään, kun työhön perehtymisessä kestää aikansa. Osasta huomaa, että kannattaisi ehkä harkita jotain toista työtä.

Mikä sitten mättää? Kai se, että olen elossa.

Eilen jaksoin valvoa yhdeksään. Nukuin kolme tuntia ja heräsin keskellä yötä enkä saanut nukuttua. Valvoin kolmisen tuntia. Itkin ja samat ahdistavat ajatukset pyörivät päässäni kehää. Miksi pitää elää? Ei tässä ole mitään järkeä. Miksi kukaan muu ei tajua, miten turhaa elämä on? Miten voisin päästä täältä mahdollisimman pian pois? Antakaa armoa ja ottakaa minut pois täältä tai sekoan.

Sitten jossain kohtaa nukahdan ajatukseen, miten ihmeessä jaksan herätä aamulla, kun en ole nukkunut tarpeeksi. Ja aamulla herään kurkkua kuristavaan tunteeseen. Minkä takia minun pitäisi jaksaa nousta sängystä ylös? Silti joka aamu nousen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa.

Usean viikon ajan olen nähnyt toistuvia painajaisia äidistä ja veljestäni, joten ne tuovat toki oman kivan lisänsä öihin. Unet ovat piinaavia ja painostavia. Äiti meinaa tukehtua enkä pysty auttamaan häntä tai sitten vain odotamme, että äiti kuolee. Tai veljeni on juuri kuollut ja on joulu.

Yöllä kun herää tuollaisesta unesta, tulee ihan epätoivoinen olo. Miksi menneet asiat eivät jätä minua rauhaan? Pääsenkö enää koskaan siihen tasapainoiseen olotilaan, jossa ehdin vuoden pari olla, ennen kuin taas romahdin?

Seuraan sivusta ystävieni elämää. Heillä on kaikenlaista kivaa meneillään. Vaikka miten yritän, en voi olla tuntematta pientä katkeruutta. Milloin on minun vuoroni? Tietenkin toivon läheisilleni pelkkää parasta ja haluan aidosti iloita siitä, että heillä menee hyvin. Katkeruus tulee vain siitä, että on niin helvetin turhauttavaa pyöritellä vuodesta toiseen samoja ongelmia. Oma vika. Kun en helpolla tajua, jos sitten vaikeimman kautta.

Ja yksinäisyys. Siitäkin aiheesta voisin kirjoittaa kirjan. Ehkä se vie tällä hetkellä eniten elämänhalua, että ei ole kenellekään se tärkein. Kaikilla on joku muu. Minä vain olen yksin ja yritän selvitä kahdeksantoista tunnin työviikoista järjissäni, heh.

Sunnuntaina kävin niin pohjalla, että laitoin Samillekin viestiä. Lähetin hänelle pari kuukautta sitten lupaamani kuvan, jota hän kommentoi. Sinä olet kyllä hyväperseinen nainen. Siinä se. Kumpikaan ei edes kysynyt kuulumisia ja toisaalta parempi niin. Samillakin on joku muu. Tärkeämpi.

Vuosi sitten ajattelin, että jos löydän kivan työn, mieliala kohenee. Nyt näyttää siltä, että edes työ ei auta. Tai totta kai olen kiitollinen tästä sijaisuudesta ja siitä, että joku antoi minulle mahdollisuuden tehdä työtä, josta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta. Pääsin sisälle isoon taloon, palkka on parempi kuin koskaan aikaisemmin ja saan itse valita työvuorot. Mutta näköjään työttömyys oli vain sivujuonne tässä masennuksessa. Varsinainen ongelma on jossain paljon syvemmällä.

Aloitin pari viikkoa sitten uudestaan Thybonin ja toivon todella, että se alkaa jossain vaiheessa piristää oloa. Psykologin aika odottaa loppukuussa. Mutta joo, mikäs tässä. Minullahan on aina kaikki elämässä niin hyvin.

maanantai, 30. lokakuu 2017

Pitääkö huolestua, jos ahdistaa?

Uuden työn perehdytys loppuu huomenna ja siitä alkaa työvuorojen päivystäminen. Käytännössä vahdin siis puhelinta aamuisin ja odotan, lähdenkö töihin vai en. Huokaus.

Työkuvio on laukaissut aikamoisen ahdistuksen. Tai onhan minua ahdistanut jo vaikka kuinka kauan, mutta nyt entistä enemmän. Rinnassa on sellainen kova painon tunne. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi tilaa hengittää.

Viikonloppuna näin Koota ja Hoota. Kun olimme syömässä, H kysyi, mikä minua ahdistaa eniten syömisessä. Syöminen kun on edelleen tosi hankalaa. Minulla on koko ajan nälkä, mutta ruokahalu on vähän niin ja näin. Lisäksi päässä pyörii kaiken maailman epäloogisia, pakonomaisia ajatuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

En osannut vastata H:lle mitään. Tuntuu, että pääni on yksi todella iso sekamelska enkä saa mistään ajatuksesta kunnolla kiinni. Olen yrittänyt naputella ahdistusta pois, mutta se toimii vain hetkittäin.

Tällä hetkellä stressaan eniten nukkumista. Ihan hullua, minkälaisen ongelman ihminen voi siitäkin tehdä. Alan jo iltapäivällä miettiä, miten järjestän illan niin, että ehdin mahdollisimman aikaisin nukkumaan. Aikaisin siksi, että olen pirun väsynyt koko ajan ja minun pitää miettiä kaikki mahdolliset vaihtoehdot, miten yö voi mennä ja miten siitä huolimatta aion jaksaa seuraavan päivän joko töissä tai ihan vain kotona.

Joskus kesällä pystyin iltaisin rauhoittumaan Kaunareitten ja Emmerdalen ajaksi sohvalle. Nyt touhuan siinä samalla seuraavan aamun viherpirtelöitä, stressaan työkuvioita ja mietin, miten kestän, jos herään väsyneenä. Vahdin kelloa ja yritän pysyä jossain kuvitteellisessa aikataulussa. Iltaseitsemältä olen jo niin puhki näiden pakonomaisten rutiinieni kanssa, että silloin on suuri houkutus ottaa vähän bentsodiatsepiinia, jotta saan yön nukuttua.

Menen sänkyyn ennen yhdeksää tai jos ilta venyy jostain syystä, tiedättekö mitä. Alkaa ahdistaa, heh. Siitä seuraa joko pyöriminen ja kellon vahtaaminen sängyssä tai se, että herään esimerkiksi yökahdelta enkä saa enää koko yönä nukuttua tai jotain muuta.

Aamuisin herään jälleen ahdistukseen. Onko pakko herätä, en jaksa tätä samaa ahdistusrumbaa enää yhtään. Pakkohan toki on nousta, koska ei sänkyyn voi jäädä makaamaan, vaikka väsyttäisi eikä tarvitsisi lähteä töihin. Salille menen vaikka väsyneenä, koska treeni on eri lokerossa kuin muu arki.

Tähän on hyvä sanoa, että älä stressaa niin paljon ja uusi työ kuormittaa jokaista. Mutta kun kyse ei ole vain työstä ja tätä on jatkunut ikuisuuden. Älä stressaa on ahdistuneelle ihmiselle sama kuin sanot masentuneelle, että ota itseäsi niskasta kiinni.

Tutkailin yöllä yleisen ahdistuneisuushäiriön oirekuvaa ja löysin sieltä linkin lisämunuaisiin. Minähän lopetin lisämunuaisten uupumukseen ja masennuksen ehkäisyyn tarkoitetun lääkkeen syönnin muistaakseni heinäkuussa. En kokenut, että lääkkeestä on enää mitään hyötyä.

Nyt mietin, ovatko lisämunuaiset taas epäkunnossa. Tällä stressaamisella, aika kovalla treenaamisella ja epämääräisellä syömisellä se on enemmän kuin todennäköistä. Minulla ei ole varaa mennä erikoislääkärin juttusille, mutta ehkä teen pienen lääkekokeilun, jos siitä saisin jotain helpotusta nykytilanteeseen.

Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että vuoden hakemisen ja odottamisen jälkeen saan viimein mahdollisuuden tehdä jotain muuta kuin hoitotyötä ja sitten ajan itseni tällaiseen kuntoon. En tiedä, olenko edes täydessä työkunnossa, mutta ei auta valittaa. Ainakin työpäivän ajan saan olla hetken rauhassa kuolema-ajatuksilta ynnä muilta ahdistavilta jutuilta.

tiistai, 24. lokakuu 2017

Puoli vuotta silikoneista

Kävin tänään kontrollikäynnillä kirurgin vastaanotolla. Silikonien laittamisesta on siis kulunut jo puolisen vuotta. Pelkäsin etukäteen, mitä kirurgi sanoo ja jos rinnoista löytyy jotain vikaa tai ne ovat jo kapseloituneet. Mutta ei, kaikki on täsmälleen niin kuin pitää tässä vaiheessa.

Toukokuussa kirurgi mietti, riittääkö pelkkä implanttien laitto vai tarvitseeko tehdä samalla rintojen kohotus. Etukäteen oli vaikea arvioida, tasoittavatko implantit rintojen eriparisuutta vai jääkö niihin leikkauksesta huolimatta koko- ja mallieroa.

Kirurgi tarkasti, ultrasi ja kuvasi rintani ja myhäili siihen malliin, että hän oli todella tyytyväinen lopputulokseen. Katsoimme kuvat vanhoista rinnoistani ja tajusin, miten hirveät rinnat minulla oli ennen ja miten upeat ne ovat nyt. Kirurgin mielestä implantit riittivät kohottamaan rinnat ja eriparisuus tasoittui samalla.

Kuten rivien välistä on saattanut huomata, leikkauksesta toipuminen on ollut tosi rankkaa. Fyysisesti ei ole ollut mitään ongelmia, mutta henkisesti senkin edestä. Aina kun totuin, että rinnat ovat tietynkokoiset ja -tuntuiset, ne alkoivat taas muokkautua.

Alkuun oli paljon turvotusta ja rinnat olivat kivikovat. Opin tykkäämään siitä tunteesta, kun ylävartalossa mikään ei liiku, kunnes alkoikin liikkua ja sitten alkoi ahdistaa. Ja implantin kokoa olen pähkäillyt koko toipumisajan. Miksi en ottanut vielä suurempia implantteja, kun nämä eivät näytä miltään ja sitä rataa.

Nyt kun leikkauksesta on puoli vuotta, rinnat tästä tuskin muuttuvat enää. Kirurgin mukaan implantit ovat laskeutuneet oikeaan kohtaan eikä missään ole nestekertymiä tai merkkiä kapseloitumisesta.

Kirurgi vähän naurahti, kun sanoin, että mietin, olisiko pitänyt sittenkin ottaa vielä isommat implantit. Mies sanoi, että silmä tottuu tosi nopeasti ja minulle olisi pitänyt laittaa ainakin desin suuremmat implantit, että olisin itse huomannut mitään eroa nykyiseen kokoon. Tuo helpotti hieman.

Käynnin jälkeen tuli tosi hyvä olo. Tai meinasin alkaa itkeä jo vastaanotolla, kun olin niin helpottunut, että kaikki on kunnossa. Ja se kaunistelematon kuva vanhoista rinnoistani oli sen verran jäätävää katsottavaa, että huh huh. Toivottavasti muistan sen ainakin seuraavat pari viikkoa ja tajuan olla tyytyväinen näihin nykyisiin, sopivan muhkeisiin palleroihini.

Ihan parasta on se, että rintani pääsevät tammikuussa ensimmäistä kertaa Aasian aurinkoon. Onneksi sain töitä ja niin paljon veronpalautuksia, että pystyin varaamaan reissun talveksi. Ihana Mari lähtee kaverikseni ja minulla on sellainen tunne, että tästä tulee melkoinen rantaloma.