sunnuntai, 24. syyskuu 2017

Avautuminen ylimmälle neuvonantajalle

Nyt tapahtui se, mitä yritin viimeiseen asti välttää. Oli pakko kertoa siskolle, miten huonossa kunnossa olen.

Juttelimme eilen siskon kanssa työkuvioistani pitkästä aikaa ihan neutraaliin sävyyn. Hän jopa tuntui ymmärtävän hetken ajan, miten hankala tilanteeni on.

Yksi valmennustyökuvio on roikkunut löyhässä hirressä nyt kolmisen viikkoa. Jaksoin koko kesän luottaa ja uskoa, että kuviosta tulee jotain. Pääsen vihdoin tekemään sitä, mitä haluan ja voin tehdä töitä omaan tahtiini.

No, onpa yllättävää, että kyseinen työkuvio menee päin helvettiä. Plus pari muuta siinä sivussa.

Aamulla soittelimme siskon kanssa ja puheeksi tuli taas se, että minulla on enää kuukausi jäljellä ansiosidonnaista, minkä jälkeen tipahdan taloudellisesti tyhjän päälle. Sisko nauroi tilanteelleni ja kysyi, olisiko kannattanut alkaa aktiivisemmin etsiä töitä jo aikaisemmin. Kommentti osui ja upposi sen verran ytimeen, että painoin lyhyillä saatesanoilla punaista luuria siskon korvaan.

Mutta niin. Kai minä olen joku yleinen vitsi kaikkien mielestä. Täyden kympin oppilas, josta ei lopulta tullut mitään muuta kuin laiska, passiivinen, epäkelpo työnhakija ja tuilla elävä tyhmä, saamaton ihminen.

Well hey, that´s me!

Sisko laittoi puhelun perään pari pahoitteluviestiä, joista tajusin, että ylin neuvonantaja on niin pihalla tilanteesta kuin siinä asemassa oleva henkilö vain voi olla.

Kirjoitin hänelle lyhyen viestin, jossa totesin, että kyse ei ole ollut työnhausta enää pitkään aikaan ja että olen tosi huonossa kunnossa.

Tuon myöntäminen ylimmälle neuvonantajalle on kuin joutuisin pakon edessä nielemään spermaa tai syömään lihaa tai menemään kolmivuorotyöhön vanhaan työpaikkaani.

Käytännössä annoin siskolleni parhaan mahdollisen lyömäaseen minua vastaan.

Tuli elävästi mieleen lukioaika, kun silloinen terapeuttini ehdotti, että kertoisin äidille kirjeessä, miten huonosti voin. En muista, mikä järki tuon idean takana oli. Kai se, että meidän perheessä ei puhuttu tunteista eikä varsinkaan mielenterveysongelmista ja psykologi yritti avittaa asiaa.

Muistan loppuelämäni sen tunteen, kun annoin kirjallisen vuodatukseni äidille eikä hän sanonut mitään. Milloinkaan. Siis ei vittu sanan sanaa, kun olisin eniten tarvinnut tukea ja hyväksyntää.

Nyt on samanlainen fiilis. Kaikkein kurjimmalla hetkellä joudun myöntämään omalle siskolleni, miten huonosti voin ja hän tuskin tekee tiedolla ainakaan mitään hyvää.

Koko viikko on ollut aivan jäätävän kauhea. Paitsi keskiviikko, kun olimme laivalla Marin kanssa ja sain lepuuttaa mieltä hiljaisella risteilyllä.

Olen kuunnellut joka päivä noin kahdeksan tuntia hermoja raastavaa poraamista ja kun poraaminen vihdoin perjantaina loppui, alkoi jokin saatanallinen kohina ilmeisesti naapurihuoneistosta.

Tässä vaiheessa sunnuntaita en enää tiedä, kohiseeko naapurin asunto vai oma pääni vai mikä. Illalla olin jo niin ahdistunut ja ylikierroksilla kaikesta, että jouduin ottamaan rauhoittavan, että pystyin menemään sänkyyn. Korvatulpilla sain onneksi nukuttua, vaikka kohina kuuluu niidenkin läpi.

Onneksi on sali ja treenit ja nukkuminen. Tunnin treenin aikana en ehdi ajatella mitään, kun keskityn vain oikeaan tekniikkaan ja tuntumaan. Nukkuessa taas ei tarvitse kuunnella mitään ääniä ja voi olla niin kuin ei olisi ollenkaan.

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Turpaan tulee niin että tukka heiluu

Kakkoserä Samin kanssa päättyi maanantaina. Minä käytännössä annoin miehelle mahdollisuuden valita, ja hän valitsi ykköspanon. Onneksi Sami otti jutun lopettamisen ensin puheeksi, koska minä olisin saattanut jäädä jahkailemaan.

Käsitän kyllä, että en voi pakottaa ketään välittämään minusta, mutta ei hylätyksi tuleminen koskaan tunnu hyvältä. Eikä se, että on aina ihan hyvä, mutta ei koskaan tarpeeksi hyvä.

Minä vain en riitä. En vittu ikinä riitä.

Siitä on noin kaksikymmentäkaksi vuotta, kun aloin iltaisin rukoilla, että kuolisin yöllä eikä tarvitsisi enää herätä aamulla. Kummipoikani on kohta siinä iässä, kun aloin toivoa kuolemaa. Se tuntuu hirveältä. Että jotenkin niin pienestä, vaikka toki jo teini-ikäisestä asti, kuolema on kummitellut mielessäni.

Viime aikoina olen toivonut samaa. Lisään toiveen päivän kiitollisuuslistan loppukaneetiksi. Tosin äsken kaupungilla kävellessä toivoin myös, että jos voisin saada vaikka kahden viikon kevyemmän ja iloisemman jakson. Edes kaksi viikkoa niin, että saisin elämää järjestykseen enkä ajattelisi päivittäin kuolemaa.

Onneksi on huumori ja rautainen selviytymiskyky. Niillä pääsee jo pitkälle.

maanantai, 11. syyskuu 2017

Poistumisportti

Poistumisportti. Sana, joka on pyörinyt taas koko viikonlopun mielessäni. Miten täältä pääsee pois? Miten täältä pääsisi mahdollisimman nopeasti pois? Miksi minua ei päästetä tästä pelistä, vaan kidutus jatkuu ja jatkuu?

Vaikka mitä teen hyvinvointini eteen ja yritän etsiä työtä, jossa viihtyisin ja jaksaisin ja treenaan ja yritän syödä terveellisesti, vaikka ruokahalua ei ole muutamaan viikkoon enää ollut ja vaikka mitä. Niin ei.

Aina palaan tähän samaan pakokauhun tunteeseen, joka iskee pahiten illalla tai keskellä yötä, kun en saa nukuttua. En kuulu tänne. En ole ikinä kuulunut. Olen aina yksin ja ulkopuolinen, vaikka ympärillä olisi miten paljon ihmisiä.

Miksi minua pidetään väkisin täällä, kun elämänhalua ei ole, vaikka tekisin mitä?

Edellisen postauksen jälkeen kirjoittelimme jonkin verran Samin kanssa. Hän kävi täällä perjantaina ja eilenkin. Viimeistään eilen huomasin, miten suurin lumous meidän niin sanotusta suhteesta oli haihtunut Samin paljastuksen jälkeen.

Eilen Sami ehdotti, että näkisimme tänään. Kieltäydyin ja sanoin, että eiköhän sinulla ole koko viikko seksiä luvassa. Sami sanoi, että älä sitä murehdi ja voisit olla vain onnellinen puolestani (että pääsen koko viikon ajan panemaan niin sanottua ykköspanoani, kun nainen tulee kaupunkiin).

Sillä hetkellä päässä napsahti. Tajusin, että olen tässäkin suhteessa vain se toiseksi paras eikä tilanne siitä muutu. Ikinä.

Kirjoitin Samille aamulla, että pidän tämän viikon viestittelytaukoa ja mietin, kannattaako meidän enää jatkaa. Samin vastauksen provosoimana tylytin kaiken muunkin, mitä koko viikonlopun ajan pyöritin mielessäni.

Miksi mies ei voi vain valita toista meistä? Miksi pitää roikottaa molempia mukana, kun hän tietää, että kumpikin nainen on ihastunut ja pahoillaan siitä, että kuvioissa on toinenkin nainen. Että ei ole kovin reilua, kun tyypille pääasia on vain se, että on kivaa ja saa paljon pillua.

Äsken Sami paljasti, että ykköspano todennäköisesti muuttaa kaupunkiin ensi vuonna, mikä vaikuttanee meidän tapaamisiin. Ai, ihanko totta. Voihan vittu. Sami sanoi, että hän ei voi hylätä ykköspanoaan, koska nainen ei ehkä selviäisi ilman häntä ja minä taas selviän.

Aamulla salilla tajusin, että nyt saan rangaistuksen niistä lukuisista vuosista, kun vain panin kaikkea liikkuvaa enkä yhtään välittänyt, ketä loukkaan tai kenen parisuhteeseen tungen.

Miten ihminen voi olla näin tyhmä? Siis oikeasti. Puolustuksekseni voin sanoa, että jos olisin alkukesästä tiennyt, että Sami tapailee noinkin aktiivisesti ykköspanoaan, en olisi lähtenyt tähän enää mukaan. Mutta en tiennyt.

Mitä jos tämä on kaikki, sitä parasta, mitä voin saada? Entä jos en ikinä löydä ihmistä, jolle olen rakkain ja tärkein? Ehkä minunlaisten kuuluu vain tyytyä siihen sekundaan, mitä on tarjolla. Ottaa ilo irti niistä pienistä hetkistä, kun saa edes joltain ihmiseltä läheisyyttä ja välittämistä, vaikka se lopulta olisikin vain harhaa.

Niin että se poistumisportti. Jos joku voisi sellaisen järjestää, kiitos.

keskiviikko, 6. syyskuu 2017

Jotain enemmän on mahdollista

No niin. Varmasti aika moni osasi odottaa tätä postausta, joten tässä se tulee.

Sami oli tänään käymässä. Makoilimme sängyllä panon jälkeen, kun mies kysyi, mitä olen miettinyt meidän suhteesta. Vastasin jotain epämääräistä, että en tiedä, haluanko nähdä useammin. Liikaa tunteita ja samat selitykset kuten aina.

Jossain kohtaa Sami kertoi, että hänellä olisi loppuviikko aikaa nähdä, mutta ensi viikon hän on varattu alkuperäiselle vakipanolleen. Siinä kohtaa tunnelma lässähti totaalisesti. Menin aivan lukkoon ja Sami toki huomasi sen.

Juttelimme aiheesta jotain, en muista mitä. Sami sanoi, että kyllähän sinä tiedät, että näen aina viikonloppuisin sitä alkuperäistä vakipanoa. Että miten ensi viikon kuvio voi vaikuttaa fiiliksiini mitenkään.

Sitten aloin itkeä, kun tuli niin paska olo. Olen ollut tähän mennessä siinä uskossa, että Sami tapailee hyvin harvakseltaan alkuperäistä seuralaistaan, koska nainen asuu satojen kilometrien päässä. Itse asiassa muistan, kun Sami sanoi, että he näkevät vain harvoin.

Tuo tieto tuli ihan puun takaa enkä osannut yhtään varautua, mitä kaikkea alkoi nousta pintaan. Siis sen lisäksi, että tuntui jostain syystä tosi pahalta tajuta, että Sami näkee jotain toista naista yhtä useasti kuin minua.

Äkkianalyysilla tiedän, että tämä epämääräinen kuvio Samin kanssa tuo mieleen paljon ikäviä hylkäämiskokemuksia sekä isästä että viidentoista vuoden takaisesta eksästäni. Noin niin kuin esimerkiksi.

Hoksasin isäyhteyden siinä vaiheessa, kun Sami alkoi huolehtia minusta, kun kerroin, että voin huonosti. Mietin jo silloin, tekeekö Sami samoin kuin isä eli jättää yhtäkkiä tyhjän päälle, kun ensin on luvannut olla tukena ja turvana niin sanottuun loppuun asti.

Isähän otti jossain kohti teinivuosinani asiakseen parantaa minut anoreksiasta. Isä kävi aina iltaisin juttelemassa. Makoilimme sängyllä ja isä yritti ymmärtää, mitä syömishäiriökoukeroita mielessäni pyöri.

Olin ihmeissäni, kun sain isältä viimein myönteistä huomiota ja samalla huolissani, koska sisko jäi minun ongelmieni takia entistä vähemmälle huomiolle.

Jossain vaiheessa, kun painoni alkoi nousta, isä lopetti meidän terapiasessiot kuin seinään. Muistaakseni. Eihän isä toki voinut tajuta, että anoreksiasta toipumiseen tarvitaan paljon muutakin kuin lisäkiloja. Mutta samaan ajanjaksoon yhdistän isän kommentin, kun hän sanoi jotenkin, että apua saa, mutta kädestä ei ketään aleta pitää. Minä toki kilttinä tyttönä käänsin kommentin niin, että älä vain ikinä enää luota kehenkään, joka haluaa auttaa ja olla tukena.

Eksän kuviota en ole murehtinut vuosiin, koska tiedän, että kyseinen tyyppi on hyvin hukassa itsensä kanssa vielä tänäkin päivänä. Mutta hänen ailahteleva käytöksensä pani minun pääni todella sekaisin. Jos minä olen ailahteleva, se mies on jotain superia. Tyyppi oli joka toinen päivä sitä mieltä, että hän haluaa näin ihanan ja älykkään naisen itselleen ja joka toinen päivä muutti mieltään.

Olen tehnyt elokuun viimeisen koulutusviikonlopun jälkeen päivittäin niin sanottua mentaalinaputusta. Siinä tiettyjä akupisteitä naputtelemalla voi vapauttaa traumaattisten tunnekokemusten energian kehosta.

Tekniikka on tosi helppo, nopea ja kaiken lisäksi se toimii. Koulutuksessa hoitajaparini sai naputeltua minulta kolme tosi rankkaa muistoa lapsuudesta. Nyt olen aktiivisesti naputellut aina, kun mieleeni tulee jotain.

Äskenkin tirautin ensin pienet itkut Samin lähdön jälkeen ja sitten aloin naputella. Toimii eikä ahdista enää niin paljon.

Ärsyttää, miten joku ihminen voi herättää näin voimakkaita tunteita. Siis sellaisiakin, joihin tyyppi itse ei välttämättä liity millään tavalla.

Nyt kirjoittelen tässä samalla Samin kanssa. Sanoin miehelle, että en suostu enää siihen, että hän on ainoa seksikumppanini. Toki olen Koota tapaillut, mutta Sami ei tiedä siitä mitään enkä osaa ajatella Koota seksikumppanina.

Kirjoitin muitakin asioita suoraan kiertelemättä, kun en kasvotusten pystynyt puhumaan. Sanoin, että haluaisin lähteä yhdessä yöksi jonnekin ja että mies voisi itsekin myöntää sen verran, että haluaa samaa. No myönsi, mutta totesi, että yökeikkaa on hankala järjestää, minkä ymmärrän täysin.

Jotain enemmän on mahdollista, sanoo mies, joka ei ilmeisesti voi käsittää, että joku nainen oikeasti välittää hänestä muutenkin kuin vain paksun kyrvän takia.

keskiviikko, 30. elokuu 2017

Samin kainalossa

Eilen makoilin Samin kainalossa ja tajusin, että nyt on jo liian myöhäistä. Tykkään miehestä niin paljon, että on ihan turha uskotella itselleni, että tilanne olisi millään tavalla hallinnassani.

Samin käytös muuttui siinä vaiheessa, kun myönsin, että en voi erityisen hyvin. Onhan meidän välillä ollut jotain viime vuoteen verrattuna erilaista jo pidemmän aikaa, mutta jotenkin aistin, että miehen suojamuuri alkaa murtua entisestään.

Viime tiistaina Sami haki minut asemalta, kun tulin työhön liittyvästä koulutuksesta. Sanoin, etten todella jaksa mitään panojuttuja, kun olin ensinnäkin lievästi sanottuna vittuuntunut työjuttuihin liittyvistä käänteistä ja sen lisäksi tosi väsynyt.

Sami sanoi, että ei hän kyytejä ehdottanut, vaan pelkkää autokyytiä.

Mies haki minut yläosattomissa asemalta. En ole näköjään ainoa, jolla lämpökerroin on kohdallaan jopa näin loppukesästä. Matkalla tuli mieleen, että tämä on melkein kuin satunnaiset autoilut Jannen kanssa viime vuonna.

Sami jätti minut lähikaupan pihaan, ja siellä me vain ohikulkijoiden nähden pussailimme ja koskettelimme toisiamme autossa. Tuli aika erikoinen fiilis. Miten aiemmin niin tarkka ja varovainen mies käyttäytyy noinkin avoimesti keskellä kaupunkia. Hmm.

Eilen tein Samille energiahoitoa vähän niin kuin esileikiksi. Mies silminnähden nautti saamastaan käsittelystä. Hoidon jälkeen lämmittelin Samia lisää ja kysyin, saanko tulla hänen päälleen. Viime vuonna Sami kielsi aika ehdottomaan sävyyn moisen toiminnan, koska ei halunnut olla millään tavalla alistettuna. Nyt hän sanoo, että totta kai voit tulla päälle.

Viime viikolla sain orgasmin niin, että käytin omin käsin legendaarista taikasauvaa ja Sami piti sormiaan sisälläni. Tätä ei muistaakseni ole ennen tapahtunut. Minusta tuntui tosi hyvältä ja sain lisäuskoa siihen, että ehkä vielä jonakin päivänä saan oikean orgasmin miehen kanssa. Anyways. Luulen, että tuokin lähensi jollain tavalla meitä.

Sami sanoi eilen, että hän haluaisi nähdä minua useammin. Sanoin, että en oikein tiedä, kun käy pian yhtä huonosti kuin viime vuonna. Sami kysyi taas, mitä jos ei lopeteta tätä, vaan jatketaan näin. Lupasin harkita asiaa.

Jotenkin nuo tilanteet menevät niin ihon alle, että en edes muista kaikkea, mitä olemme puhuneet. Välillä jään vain katsomaan miestä ja mietin, miten voin tykätä näin paljon ja tykkääköhän mies minkä verran.

Perjantaina kävin toistamiseen hoitajan ja opiskelijatytön luona juttelemassa. Kolmatta kertaa ei Luojan kiitos tule.

Eilen kiireisen oloinen lääkäri soitti ja tiedusteli, miten haluan jatkaa hoitoani. Ärsyttävää, että minun piti taas tietää, miten tilanne pitäisi hoitaa, kun juuri siksi alun perin hain apua, että en tiennyt, mitä tehdä. Argh.

Pyysin varmuuden vuoksi lähetettä psykiatrian poliklinikalle ja esitin nöyrän toivomuksen päästä puhumaan jollekin sellaiselle henkilölle, joka tietää syömishäiriöistä. Vähän jäi sellainen tuntuma, että pyyntöäni ei kuultu, mutta eipä siinä ole mitään uutta. Minulla on nyt sellainen olo, että saan itse järjestettyä asiani. Ennemmin tai myöhemmin.