maanantai, 10. huhtikuu 2017

Reissussa rähjääntyy

Tulin eilen kotiin viikon unelmalomalta. Olin niin uupunut ja ahdistunut, että vetäisin kotona kaksi isoa pitsaa ja kolmesataa grammaa suklaata, minkä jälkeen sammuin sänkyyn.

Tiesin jo etukäteen, että viikko samassa huoneessa kahden vieraan henkilön kanssa saattaa olla liikaa. Varsinkin, kun toinen heistä löytyy sanakirjasta kohdalta kaikki kliseet täyttävä maalaisjuntti ja toinen on hoikka ja nätti bulimikko.

Ensimmäisenä iltana kohteessa sain jäätävän ahdistuskohtauksen. Se ei onneksi ollut yhtä paha kuin viime marraskuussa ulkomailla, mutta koettelemus silti. En muista illasta oikeastaan muuta kuin sen, mitä viestejä olen Marille silloin kirjoittanut.

Olin valvonut puolitoista vuorokautta, joten univaje todennäköisesti laukaisi ahdistuksen. Aiemmin päivällä olin kuunnellut Karsan kommentteja ulkonäöstäni. Sanoin Karsalle yhdestä kuvastani, että kerrankin saimme otettua sellaisen kuvan, jossa näytän ihan normaalin kokoiselta. Karsa tuumasi tähän, että kyllä isostakin ihmisestä saa normaalin, kun laittaa tarpeeksi taustaa kuvaan.

Ilmeisesti olin samana päivänä kommentoinut jonkun naisen kokoa, koska viestien mukaan Karsa oli myös sanonut, että tuon naisen rinnalla sinäkin näytät pieneltä. Tai jotain vastaavaa.

Oikeastaan sillä ei ole väliä, mitä Karsa kommentoi ulkonäöstäni. Hän sanoi vain, mitä minun piti kuulla sillä hetkellä. Jos olisin ollut oma normaali itseni, olisin ottanut kommentit huumorilla ja kuitannut jotain takaisin. Mutta olin tosiaan valvonut ja huonolla fiiliksellä jo ennen reissuun lähtöä.

Karsan kommentit laukaisivat jotain minussa. Yleensä pystyn sivuuttamaan kokoni, kun olen rantalomalla. Nautin rantahiekalla kävelystä ja siitä, että pääsen uimaan lämpöiseen meriveteen. Nyt mietin koko viikon vain sitä, miten iso ja lihava olen ja miten minut pitäisi poistaa muiden tieltä.

Minusta tuntui koko viikon siltä, että haluaisin repiä itseni pieneksi kappaleiksi ja sitten vain häviäisin lopullisesti tästä maailmasta.

Kuuntelin öisin Karsan kuorsausta ja mietin, mitä usean päivän univaje vielä saa aikaan. Päivisin yritin olla normaalisti, koska en tietenkään halunnut pilata muiden lomafiilistä ja halusin itsekin nauttia viikosta. Iltaisin lähdin melkein joka ilta muita aiemmin huoneeseen, koska en kestänyt olla kenenkään seurassa. Kaikki sosiaalisuus ja näkyvillä oleminen olivat liikaa siinä tilassa.

Hanna (Karsan naisystävä) osoittautui tosi mukavaksi ja rennoksi tyypiksi. Meillä oli hyviä keskusteluja ja oli kiva tutustua häneen paremmin. Surullista oli huomata, mitä kaikkea siloteltu ulkokuori voi pitää sisällään.

Hanna siis kärsii bulimiasta, minkä kyllä huomasi. Hän veti tolkuttomia määriä ruokaa ja stressasi lomakiloista, turvotuksesta ja herkkujen syömisestä. Vähän väliä hän ui matkaa tai suunnitteli salitreenejä viikolle.

Tiesin Hannan bulimiasta ja siitä, että hän ei halua asiasta puhua. Päätinkin jo ennen reissua, että en osallistu mihinkään lomakilokeskusteluun tai vastaavaan. Olisin halunnut nauttia lomasta niin, että joka ruokailussa ei puitaisi läskejä tai kaloreita tai sitä, miten sokeripitoista tuore ananas on tai millä keinoilla voi kiihdyttää aineenvaihduntaa.

Kuten arvata saattaa, tämä sanakirjasta maalaisjuntin kohdalta löytyvä mies nimeltä Karsa ei jättäytynyt keskustelun ulkopuolelle. Päinvastoin. Mies oikein lisäsi vettä myllyyn. En oikeasti voi vieläkään käsittää, miten tökeröjä kommentteja Karsa laukoi Hannalle. Ei kukaan täysjärkinen provosoi syömishäiriöstä kärsivää naista ja ota jatkuvasti esille toisen syömiä ruokamääriä tai pidä yllä muutakaan läskikeskustelua.

Olisin niin voinut tirvasta Karsaa muutaman kerran turpaan, kun hän laukoi noita kommenttejaan. Mutta tiedän, että jos olisin puuttunut asiaan, olisin vain pahentanut tilannetta, joten olin hiljaa ja mussutin hyvillä mielin sokeriananasta. Ja niin, ehkä Hanna sitten puolestaan tarvitsi herättelyä omissa kuvioissaan. En tiedä.

Jossain vaiheessa viikkoa tunnelma alkoi kiristyä, koska Karsa ei saanut tarpeeksi seksiä. Teki mieli vähän sohaista ja sanoa, että miehen lämmittelyssä on hieman korjaamisen varaa, mutta olin hiljaa. Jostain kumman syystä seksi oli ehkä viimeisenä mielessä, kun mietin Karsan kommentteja ja yritin pärjätä ahdistukseni kanssa.

Viikon kohokohta oli aavikkosafari, jonka aikana sain hetkeksi unohdettua pahan oloni. Oli aivan huippua kävellä paljain varpain pehmeällä hiekalla, kun joka puolella näkyi vain autiota hiekkadyyniä ja paahtava aurinko alkoi laskea. Mietin, että olo on ihan hyvä siihen asti, kun ajattelee, ettei oikeasti ole olemassa.

Ja olihan meillä hauskaa perjantai-iltana, kun laittauduimme ja olimme hotellin lähes tyhjässä baarissa. Hanna meikkasi minut ja aivan erinäköisenä koin, että vapauduin hetkeksi itsestäni.

Baarissa oli yksi miesporukka, joka tarjoili meille samppanjaa ja tanssitti meitä. Karsa oli toki mukana ja otti tilanteen kohtalaisen hyvin. Pientä kireyttä oli ilmassa, mutta en jaksanut välittää.

Perjantaina yksi energiakoulutuksesta tuttu nainen laittoi minulle viestiä ja kertoi, että hän oli saanut jonkin viestin yhdestä kuvasta, jonka julkaisin facessa. Nainen oli nähnyt viitassa heiluvan miehen ympärilläni ja tajunnut myöhemmin, että hän oli itse siinä ja että hän oli ollut aiemmassa elämässä joko veljeni tai isäni. Nainen kertoi, että hän saa viestiä, että kyseisellä matkalla on jokin olennainen merkitys elämässäni.

Tämä viesti vahvisti omia tuntemuksiani. Tosin viikon varrella mietin lukemattomia kertoja, että olisin voinut etukäteen suunnitella tähän elämääni vähän rattoisamman lomaviikon unelmakohteessa. Mutta ei voi mitään, näillä mennään.

Tällä hetkellä fiilis on ankea. En kestä, miten pahalta voi tuntua. Ärsyttää, kun en ymmärrä, mistä nämä vaikeat olotilat tulevat ja miten niiden kanssa kuuluisi elää. En aio tehdä itselleni mitään, mutta jatkuvat itsetuhoiset ajatukset piinaavat mieltä. Jos olisin heikompi, en olisi enää täällä. Mutta minä en ole heikko ja olen vuosia sitten päättänyt, että katson tämän elämän loppuun asti ja sinnittelen, vaikka tuntuisi miltä.

Viikon aikana mietin, että ehkä nyt on se hetki, kun kannattaisi hakea ulkopuolista apua. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, kun en halua enää syödä lääkkeitä enkä näe terapiassa mitään järkeä. Kaikki keinot on jo kokeiltu enkä ole ennenkään niistä saanut kunnolla apua.

Pakko vain luottaa siihen, että olen itse tämän sotkun viisaampien tyyppien kanssa suunnitellut ja jossain vaiheessa kaikki helpottaa.

sunnuntai, 26. maaliskuu 2017

Veljeni <3

Mikan kuolemasta tulee tänä iltana yhdeksän vuotta. Minulle tuli aiemmin viikolla sellainen tunne, että veli saattaa tulla käymään pitkästä aikaa. Niin kävikin.

Eilen illalla olimme Karsan kanssa syömässä. Harmikseni en muista tapahtuneesta muuta kuin sen, että olin silmät kiinni, leijailin kevyessä nousuhumalassa ja toivoin, ettei minun tarvitsisi enää koskaan palata takaisin.

Karsa oli katsonut, että jaahas, olen jollain matkalla ja hän oli vain sivusta seurannut ja odottanut, milloin minuun saa taas yhteyden. Olin kuulemma hymyillyt, mutta en puhunut mitään.

Itse en tosiaan muista muuta kuin sen, että kohtasin Mikan ja sain viettää hetken hänen seurassaan. Ilmeisen korkealentoista meno oli, koska heti kun avasin silmäni, unohdin saman tien, mitä oli tapahtunut.

Tämä on ensimmäinen vuosi, kun en halua ajatella tästä päivästä mitään enkä varsinkaan avautua siitä kenellekään. Joulukuun uni, jossa äiti päästi minut heidän kuolemastaan vapaaksi, katkoi näköjään lopullisesti joitakin vääränlaisia sidoksia. Olen vapaa.

Voin puhua Mikasta ja äidistä edelleen ja mielelläni niin teen. Ei siinä mitään. Eilenkin juttelimme Karsan kanssa vaikka kuinka paljon Mikasta. Mutta nyt koen, että päivä saa jäädä omaan rauhaansa. Tämä päivämäärä muistuttaa minua silti aina siitä ristiriitaisesta käänteestä, että minä sain uuden mahdollisuuden elää, kun Mika otettiin meiltä pois.

 

keskiviikko, 22. maaliskuu 2017

Valahtaneet ja tyhjentyneet rinnat

Rinnoista on tullut minulle pikkuhiljaa todellinen pakkomielle. Jatkuvan ahdistuksen vuoksi päätin vihdoin tehdä asialle jotain ja kävin eilen plastiikkakirurgisen sairaanhoitajan konsultoinnissa.

Hoitaja kysyi, mikä rinnoissani on omasta mielestäni vikana. Sanoin, että painoni on vaihdellut tosi paljon, mikä näkyy rintojen muodossa ja koossa. Ja että haluaisin suuremmat rinnat ja että olen miettinyt silikoneja viimeiset parikymmentä vuotta.

Hoitaja pyysi riisumaan paidan ja huh, kun se otti koville. Siinä seisoin yläkroppa paljaana arvostelun kohteena ja odotin tuomiota.

Nainen sanoi, että rinnat ovat valahtaneet, tyhjentyneet ja nännit osoittavat alaspäin. Apua. Teki mieli sanoa, että kiitos, en pysty kuuntelemaan enempää, mutta kestin palautteen ihmeen hyvin. Mielessä kävi ajatus, että eivät ne voi olla noin kamalat, mutta minkäs teet. Toisaalta tuntui hyvältä saada ammattilaisen (ja toki kallista palvelua myyvän) arvio tilanteesta ja realistinen näkemys siitä, mitä rinnoilleni on mahdollista tehdä.

Pahinta oli, kun hoitaja arvioi rintojeni koon beeksi. Siis b-kuppi. Voi helvetti. Minulla on sentään c-koon liivit ja olen aina ajatellut, että rintani ovat edes normaalit kooltaan.

Tiedän monia naisia, joilla on pienet ja tosi kauniit rinnat. He toki sattuvat olemaan muutenkin pieniä ja siroja. Kun minun ruhooni ja hartialinjaani laitetaan valahtaneet ja tyhjentyneet b-kupin rinnat, voi helvetti. Sehän on ihan kuin olisin mies tai rinnaton nainen.

Oli jotain niin hirveää katsella itseään alasti peilistä ja tajuta, että rintani ovat oikeasti kamalat ja pienet. Samalla tuntui helpottavalta, kun uskalsin viimein tehdä asialle jotain.

Olen miettinyt paljon, voiko syvällinen ihminen olla pinnallinen. Tuleeko minusta erilainen, jos annan periksi ja toteutan yhden pitkäaikaisimmista haaveistani ja otan silikonit. Olenko huonompi kuin joku muu, kun en kykene hyväksymään kehoani tällaisena kuin se luonnostaan on. Enkö vain voisi yrittää vielä käsitellä asiaa tai unohtaa koko jutun ja keskittyä vaikka elämään.

En voi. Rinnat ovat mielessä koko ajan. Ensimmäisenä kun herään, viimeisenä kun nukahdan. Kädet hakeutuvat koskettamaan ja tunnustelemaan. Peilissä katse osuu aina rintoihin. (No okei, ihoonkin kyllä, mutta se peli on menetetty jo vuosikausia sitten.) Joka ikinen päivä pitää pyöriä peilin edessä ja miettiä, missä paidassa rinnat näyttäisivät suuremmilta ja sopusuhtaisemmalta yläkroppaani nähden. Tv-sarjoissa näen vain naisten suuria rintoja. Mietin rintoja varmasti sata kertaa useammin kuin kukaan tissimies ikinä elämänsä aikana.

Nyt ajattelen niin, että jos haluan silikonit, otan ne. Puhun tästä etukäteen vain harkitusti parille ystävälle ja Karsalle. En halua kuulla yhtäkään kauhutarinaa epäonnistuneista leikkauksista tai rahan tuhlaamisesta tai sisäisestä kauneudesta. Jos voin jollain tavalla kohentaa oloani ja näyttää enemmän itseltäni, ei kai se ole keneltäkään pois.

Hoitaja antoi minulle kokeilukappaleet, jotka tungin liivien sisään. Eihän se toki todellisuutta vastaa, mutta antoi jotain tuntumaa. Se tunne, kun katsot peilistä itseäsi ja huomaat, miten painopiste siirtyy jäätävästä hartialinjasta keskelle kroppaa, oli jotain uskomatonta. Ihan kuin hartioista olisi lähtenyt paljonkin leveyttä pois, kun rintoihin tuli lisää tehoa.

Varsinainen implantti tuntui pehmeältä. Olen kokeillut käsissäni vain kaksia silikonitissejä, joista molemmat olivat kivikovia. Hoitajan suosittelema malli oli täysin erilainen. Toki kirurgi tekee lopullisen suosituksen implantin mallista, mutta tuo vaikutti tosi luonnolliselta ja hyvältä vaihtoehdolta.

Juttelin eilen pitkään ystäväni kanssa aiheesta ja tänään jatkoin Marin kanssa. Molemmat tukevat minua tässä projektissa ja hyvä niin. On helpottavaa, kun rohkenen vähitellen avautumaan rinnoistani. Ystävien kanssa juttelu varmistaa myös sen, että kyse ei ole pelkästä päähänpistosta, joka häviää mielestä, kun vain saa puhua asiasta jonkun kanssa. Olisi kauheaa mennä leikattavaksi turhaan.

Varasin äsken ajan plastiikkakirurgin konsultointiin ensi tiistaiksi. Pelottaa vähän, miten kestän kirurgin arvioivan katseen ja palautteen. Toisaalta eilisen käynnin jälkeen tuntuu, että se on nyt tai ei koskaan. Kävi miten kävi.

sunnuntai, 19. maaliskuu 2017

Jonkin nälkä

Itsemurhasuunnitelmista luopuminen ja ahmimishäiriön selättäminen ovat tähänastisen elämäni suurimpia saavutuksia. Niillä ei kerrytetä eläkettä, ei makseta laskuja eikä niillä saa kiitosta eikä ihailua tässä nykymaailmassa, jossa arvostetaan kiirettä, tehokkuutta, kaunista ja täydellistä ulkokuorta ja muuta pintaliitoa. Olet selvinnyt hengissä, mitä sitten.

Söin eilen neljäsataa grammaa irtokarkkeja, jäätelön ja muutakin tuttua höttöä aiemmilta vuosilta. Tänään kaupassa latasin ostoskoriin ison pakastepitsan ja suklaapatukoita. Mietin kassalla, käännynkö vielä takaisin hakemaan jotain vai käynkö myöhemmin päivällä jossain toisessa kaupassa ostamassa lisää syötävää.

Nyt ollaan vaaravyöhykkeellä, tajusin, kun kävelin kotiin ja mietin, etten haluaisi nähdä ketään enkä poistua kotoa. Voisin vain syödä ja nukkua. Ulkona paistaa aurinko, on kevät ja minä toivon, ettei aamulla tarvitsisi herätä. Jos olisin sortunut ostamaan kaupasta leipää, se olisi ollut siinä. Varma paluu vanhaan.

On vaikea myöntää, että kamppailen edelleen syömisten kanssa. Olen hehkuttanut onnistumistani ahmimishäiriön kanssa niin paljon, että ongelmien myöntäminen on jotain tosi ankeaa. Epäonnistuminen. Jälleen.

Jostain syystä ystäväni oli aavistanut, että kaikki ei ole hyvin. Hän kyseli aamulla kuulumisia ja laittoi yhden kuvan, jossa hän oli ulkona hiihtämässä. Kyseinen ystävä tekee todellista läpimurtoa omien ongelmiensa kanssa. On ollut upeaa seurata hänen matkaansa.

En mielelläni puhu kenenkään kanssa syömisongelmistani, koska olen tehnyt sitä yläasteelta asti eikä siitä ole koskaan ollut mitään apua. Nyt kuitenkin kerroin ystävälleni, että kaikki ei ole hyvin. Se ehkä aukaisi jotain.

Innostuin ystäväni hiihtokuvasta niin, että sain itseni raahattua ulos. Normaalisti yritän hoitaa kaikki pakolliset asiat ennen aamukymmentä, koska ulos lähteminen on minulle todella tuskaa. Nyt painelin lenkille kahdeltatoista, mikä tarkoittaa minun tapauksessani erityistä epämukavuutta. Ihmisiä, autoja, lisää ihmisiä.

Pyörin peilin edessä ehkä kymmenen minuuttia ja mietin kaikki mahdolliset kauhuskenaariot, mitä ulkona voi käydä. Mietin myös, että on se nyt ihan perseestä, jos aikuinen ihminen ei pysty menemään ulos niin kuin muutkin ihmiset.

Lopulta lähdin ulos eikä edes ahdistanut. Tein vajaan tunnin lenkin läheisessä metsässä. Vastaan tuli parisenkymmentä ihmistä, mutta minusta ei tuntunut miltään. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota yhtään sen enempää kuin minä heihin. Mitään ikävää ei tapahtunut, vaikka menin päivänvalossa ulos. Vaihdoin jopa pari sanaa yhden mummelin kanssa, mikä oli varmasti sosiaalisinta pitkään aikaan.

Välillä tuntuu ihan hullulta, miten vaikeaa voi olla lähteä ulos ja miten helppoa on aina palata syömiseen, kun ahdistaa.

Nyt kello on neljä eikä ole enää mitään syötävää. Kun tälle tielle lähtee, nälkä on pohjaton. Mikään määrä ruokaa ei tyydytä sellaista nälkää, joka lähtee ihan jostain muusta kuin ravinnontarpeesta.

maanantai, 13. maaliskuu 2017

Erikoinen = tavallinen

 

"Pyhä Henki muistuttaa sinua aina siitä, ettet ole mitenkään erikoinen eikä sinun tule yrittää vakuuttaa itseäsi tai saada muitakaan vakuuttuneeksi siitä, että olisit."

(Gary R. Renard – Maailmankaikkeus katoaa)

 

"Sen vuoksi, kun joku kertoo sinulle, että olet kaunis ja fiksu, se merkitsee samaa kuin jos joku sanoisi sinulle, että olet tyhmä ja ruma. Kohteliaisuudet ja loukkaukset ovat yhtä merkityksettömiä. Ne ovat pelkästään egon keksintöjä. Todellista sinua eli Henkeä ei voi kehua eikä loukata, koska se on täydellinen ja dualismin yläpuolella."

(Alexander Marchand – Universumi on unta)

 

Olen viikkoja yrittänyt saada tätä kirjoitettua, mutta keksin aina jotain muka parempaa tekemistä. Jo siitä voi päätellä, että olen jonkin merkittävän oivalluksen jäljillä. Ego pistää kampoihin, minkä kerkeää, koska se pelkää menettävänsä oman voimansa.

Kun isä sanoi minulle parikymmentä vuotta sitten lapsuudenkotini keittiössä, että älä luule, että olisit mitenkään erikoinen, loukkaannuin syvästi. Harmikseni en muista, lukiko isä jo siihen aikaan IOK:ta vai oliko hän vain luonnostaan jo niin selvillä asioista.

Jos minä olisin ollut tuolloin paremmin perillä asioista, olisin ottanut isäni kommentin kevyenä herätyksenä todellisuuteen. No en ollut, vaan olin hyvin vihainen ja ahdistunut teinityttö, joka ei mitään niin toivonut kuin täydellistä hyväksyntää ja huomiota isältä. Ei siis ihme, että olen kantanut kevyesti katkeroituneena isän kommenttia vuosikaudet.

Kun sinulla on tietty oppiläksy etkä tajua ja ymmärrä sitä niin sanotusti hyvällä, elämä tuo saman läksyn eteesi, kunnes ymmärrät. Jos on kova jääräpää kuten minä, läksyt vaikenevat vaikenemistaan niin kauan, että jäljelle ei jää muuta mahdollisuutta kuin tajuta. Aika yksinkertaista lopulta.

Minä olen pyöritellyt tätä hemmetin erityisyyskysymystä koko elämäni. Hakenut huomiota etenkin miehiltä. Kokenut hetkellistä mielihyvää, kun joku sanoo ääneen, miten erikoisen hyvä olen sängyssä ja suihinotossa ja heti kohta perään löytänyt itseni taas pähkäilemässä, miksi en kelpaa ja tuntuu niin pahalta.

Viime vuonna erityisesti Janne sai kunnian olla opettamassa minua tällä erityisyyden polulla. Hän piti minusta todella paljon, kehui ulkonäköäni ja älykkyyttäni, kunnes lopulta päätti, etten siitäkään huolimatta kelpaa hänelle muuksi kuin panoseuraksi.

Sitten kuvioon astui toinen opettajani Sami. Sami houkutteli minut puolelleen sillä, että hän pystyisi tarjoamaan paljon enemmän kuin vain hetkellistä itsetunnon kohotusta. Häneltä saisin jatkuvasti kehuja ja hyvää kohtelua, jos vain tyydyttäisin hänet noin kolme kertaa viikossa.

Olin jälleen koukussa ehkä pahemmin kuin koskaan. Kaikki meni hienosti siihen asti, kunnes mies meni ja löysi ei vain yhden, vaan kaksi minua parempaa ja kiinnostavampaa naista sänkyynsä. Ja taas minua vietiin. Ego juhlii voittajana ja nauttii, kun kärvistelen ikävässä ja synkistelen, kun en taaskaan kelpaa.

Eikä tämä erityisyysongelma keskity pelkästään miessuhteisiin. Toki se ilmenee minun tapauksessani miesten kohdalla helpoiten, koska minulla on niin suuret seksihalut ja luontainen halu miellyttää miehiä.

Mutta samaa oppiläksyä heitetään päin naamaani esimerkiksi työkuvioissa. Miten halusinkaan aikoinaan tulla menestyväksi ja erityisen hyväksi ulkomaantoimittajaksi. Olisihan se ollut mahtavaa olla tunnettu ja näkyvä ja vielä tehdä unelmatyötään. No ei sekään mennyt täysin nappiin, vaan heittämällä ö-mappiin.

Seuraan nyt vierestä, kun ainakin yksi (jos ei kaksi) ystäväni tekee unelmiensa uraa toimittajana ja menestyy juuri siinä, missä minä omasta mielestäni epäonnistuin aivan täydellisesti. Eihän sen näin pitänyt mennä. Minusta piti tulla se huipputoimittaja. Minä olin jo ala-asteella superhyvä äidinkielessä ja kirjoittaminen oli parasta, mitä tiedän. Se on sitä edelleen. Tosin nukkuminen ja syöminen kilpailevat tasaiseen ykköspaikasta.

Ja ei, en kirjoita tätä sillä, että olisin jotenkin katkera tai kadehtisin ystäviäni. Tämä ei ole hyökkäys tai säälipyyntö kenellekään. Päinvastoin olen hyvällä tavalla kateellinen siitä, kun joku löytää oman juttunsa ja menestyy siinä. Aina kun tekee sitä, mistä tykkää, ei voi muuta kuin onnistua lopulta. Sitä paitsi olisi hullua haluta lähipiirilleen muuta kuin kaikkea parasta.

Syksystä asti olen käynyt useissa työhaastatteluissa, mutta aina paikka on mennyt jollekin toiselle. Kyllä se tympii. En koskaan riitä enkä ikinä ole se oikea tyyppi. Aina on joku minua parempi tai sopivampi.

Tässä vain muutamia esimerkkejä siitä, miten aikoinaan isän viisaasta kommentista lähtenyt katkeroituminen alkoi elää omaa elämäänsä. Jospa nyt on aika herätä ja tajuta, että en tarvitse enää näitä kokemuksia. Minun ei tarvitse enää olla erikoinen, koska ei meistä kukaan ole tai kääntäen, me kaikki olemme yhtä erikoisia, koska olemme osa samaa henkeä, Jumalaa. Kaikki tämä elämäksi kutsuttu ja koettu on harhaa ja unta, josta heräämme, kun saamme omat oppiläksymme tehtyä.

Jos joku miettii, olenko tullut uskoon, kun höpisen hengistä ja Jumalasta, voin kertoa, että en ole. Minä olen pienestä asti uskonut kuoleman jälkeiseen elämään, mutta en ole koskaan ymmärtänyt kirkon opetuksia. Miten joku niin täydellinen ja hyvä kuin Jumala, voi pelotella, rangaista ja tuomita ihmisiä helvettiin. Tai miksi Jumala antaa pahojen asioiden tapahtua ja panee ihmiset vain kärsimään. Eihän siinä ole mitään järkeä.

Nyt kun olen ottanut asiakseni perehtyä IOK:hon, jossa oikaistaan epäselviä ja vääriä kohtia esimerkiksi Raamatusta ja elämästä noin muuten, alan saada vastauksia. Kaikki näyttää selkeämmältä eikä ristiriitoja ole. Harjoitukset jatkuvat.