perjantai, 21. heinäkuu 2017

Pala kakkua

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet helvetillisiä. Syömishäiriö hyökkäsi voimalla ja siihen päälle piti jaksaa kaiken maailman sosiaalista aktiviteettia. Ajatukset ehtivät päästä synkiksi, mutta jaksoin, koska tiesin, että kaikkein pahimman olon jälkeen usein helpottaa.

Siskon luona oli melkein rentouttavaa. Sain keskittyä ja kuunnella rauhassa omaa itsekriittistä ääntäni, kun siskon hermot olivat hetkellisesti rauhoittuneet. Oikein ihmettelin, kun sisko ei saanut kolmen päivän aikana yhtäkään kunnon raivokohtausta.

Leivoin nuoremman pojan kanssa kakkuja ja piirakoita, joita mussutin pari päivää antaumuksella. Loppuviikosta maha ja pää olivat jo niin hajalla, että en olisi yhtään kaivannut synttärijuhlia K:n kanssa. Valitettavasti tilanne on toistaiseksi sellainen, etten voi luopua K:n tapailusta, joten ei auta valittaa.

Menin siis paikalle ja kuuntelin jälleen alasti sängyllä K:n pohdiskelua siitä, miltä uudet rintani näyttävät ja tuntuvat verrattuna hänen toisen naisystävänsä rintoihin. Alan pikkuhiljaa kääntyä sille kannalle, että K:n tapailu ei tee mitään hyvää mielenterveydelleni.

Ylipäätään voisin ottaa hetken ja miettiä, kannattaako itsensä ympäröidä ihmisillä, jotka vain arvostelevat ja kritisoivat. Toki he vain vitsailevat ja ovat hauskoja, mutta kumma, kun olen viime aikoina väsynyt nauramaan.

Alkuviikosta koitti risteilyretki serkkuni kanssa. Maha oli jo valmiiksi tulessa eikä epämääräinen syöpöttely millään tavalla helpottanut tilannetta. Tulipahan tutustuttua perinpohjaisesti Tallinnan vessatarjontaan. Reissusta jäi käteen iso kasa paskaa, jäätävä ahdistus ja paha olo.

Kun serkku vihdoin lähti kotiinsa, olin valmis vetämään ranteet auki. En siis serkun takia, vaan pahan olon. Maha on jatkuvasti kipeä enkä syömisongelmien takia kykene lopettamaan syömistä. On kohtalaisen turhauttavaa, kun tiedät, että syöminen pahentaa oloa, mutta et vain pysty lopettamaan.

Oikeasti. 

Eilen lähdin vähän ristiriitaisin fiiliksin rakkaan ystäväni kanssa baariin. Treffit oli sovittu jo aikoja sitten ja kuvittelin silloin, että saan syömiset ajoissa hallintaan. No ei aivan.

Onneksi löysin kaupasta siedettävät baarivermeet, joilla sain peitettyä syömisongelmani ja osan ahdistuksesta. Meikit naamaan, kuoharipullo matkaan ja menoksi.

Ilta oli huippu. Meillä oli niin hauskaa, että unohdin moneksi hetkeksi mahani, läskijankutuksen, ahdistuksen ja kaiken. Otimme hölmöjä kuvia ja kilistelimme huolella.

Aamulla katselin kuvia ja näin omissa kuoharin sävyttämissä silmissäni sitä aitoa iloa, jota olen kaivannut. Minä olen oikeasti sellainen, joka tykkää nauraa vedet silmissä ja ottaa ilon irti pienistäkin jutuista. Nähdä myönteisen puolen kaikessa ja ottaa ikävät asiat mahdollisuutena oppia jotain uutta. En minä ole se, joka eristäytyy asuntoonsa syömään itseään hengiltä.

Tänään istuimme ystäväni ja hänen miehensä kanssa kahvilla kaupungilla. Oli niin rentouttavaa vain istua ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Ei ahdistanut yhtään. Pidin jopa hetken silmäpeliä yhden miehen kanssa, mitä ei tämän vuoden puolella ole tapahtunut.

Katukuvassa näki konkreettisesti, että meitä on moneksi. Harva näyttää huippumallilta tai treenatulta tai täydelliseltä. Aika moni on ihan tavallinen eikä siinä ole mitään väärää. Jotenkin olen aivopessyt itseni ajattelemaan, että vain täydellisen näköiset ja kokoiset ihmiset saavat olla ja elää eikä minulla ole siinä maailmassa mitään sijaa.

Valokuvien katselu tekee siinä mielessä hyvää, että näkee oikeasti, miltä näyttää. Että vaikka omassa päässäni näytän satakiloiselta, vanhalta ja rumalta, jostain kuvakulmasta näytän jopa hyvältä.

Onnistuneen vuorokauden jälkeen seuraava askel on lopettaa syöminen. Aion vielä viikonlopun syödä vapaasti, mitä vain mieli tekee, mutta maanantaina lopetan. Suolisto on todennäköisesti niin pahasti tulehtunut, että jo kipujen ja turvotuksen takia on pakko ottaa järki käteen. Tiedän, että henkinenkin tuska alkaa helpottaa heti, kun saan syömisen hallintaan.

Toivoa sopii, että opin kuluneista viikoista jotain sellaista, ettei taas kohta tarvitse lähteä näin pohjalta ylöspäin.

maanantai, 10. heinäkuu 2017

Kesäahdistus

Perjantaista asti on ollut tosi hankalaa. Jos olisin maalla, siskon luona tai ulkomailla, istuisin näillä keleillä aamusta iltaan ulkona ja nauttisin, mutta ei. Jostain olen saanut kehiteltyä kunnon ahdistuksen, jota olen helpottanut syömällä ja eristäytymällä kerrostaloyksiööni. Olen käynyt ulkona lähinnä vain hakemassa lisää syötävää.

Ahdistus alkoi kasaantua siinä vaiheessa, kun lupauduin serkkuni kanssa parin päivän risteilylle. Serkku on tosi mukava, mutta hänellä on taipumus kaataa kaikki ongelmansa minun niskaani ja nauraa päälle, miten hän käyttää minua hyväkseen. Reilu peli.

Ongelmien lisäksi hän nipottaa syömisten kanssa (minä onneksi en), vaikka hän on sellainen 50-kiloinen, lihava keijukainen. Minä haluaisin nauttia lomalla syömisestä ilman, että kaikki makrot, mikrot ja kalorit analysoidaan. Serkku ei niinkään. Tunnen joka kerta itseni aivan tajuttoman kokoiseksi hänen vierellään.

Perjantaina vastasin pitkästä aikaa työkaverini puheluun. Virhe. Hän valitti parikymmentä minuuttia, miten kurjaa hänen elämänsä on ja haukkui samalla työkaverinsa ja kaikki muut, jotka sattuvat osumaan hänen korkeutensa näköpiiriin. Hän ei voi sietää naisia, jotka ovat onnistuneet löytämään aviomiehen ja perustaneet perheen. Tai naisia, jotka eivät värjää hiuksiaan tai joilla on kulahtanut polkkatukka. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Olin puhelun jälkeen niin puhki, että jäin miettimään, mitä meidän ystävyys antaa minulle. Joskus huonona päivänä muistan kerralla kaikki paskat jutut, mitä työkaveri on minusta sanonut. Sen jälkeen saatan taas olla pari päivää ihan vain sisätiloissa, kun mietin, etten ikinä kehtaa mennä ihmisten ilmoille tällaisena.

Onneksi olen pikkuhiljaa opetellut käsittelemään serkkua ja työkaveria. Otan etäisyyttä tai heitän yhtä paskoja kommentteja takaisin. Serkulle aion tarvittaessa sanoa suoraan, että en lähtenyt reissuun selvittämään hänen ongelmiaan, kun omissakin on tarpeeksi. Toki ikävistä asioista voi ja saa puhua, mutta terapiasessiot ovat erikseen ja ne maksavat.

Viikonlopun viihdytin itseäni syömällä ja katsomalla brittiläistä laatuviihdettä. Pystyn nykyään suhtautumaan juttuihin armollisemmin, mutta syömiskuvioihin armoa ei vain riitä sitten yhtään.

Tuntuu ihan järjettömältä ajan ja elämän tuhlaamiselta, että olen tähän mennessä käyttänyt kolmekymmentä vuotta syömisten murehtimiseen. Ihan pienestä tytöstä asti olen pyörinyt peilin edessä mittaamassa mahaläskejäni. Vituttaa, kun en tajua, mitä oivallettavaa tässä vielä on. Luulisi, että tällä panostuksella kaikki olisi jo selvää.

Kuuden viikon treenitauko ei ole pitkällä tähtäimellä mitään, mutta melkoista jälkeä se teki näköjään henkisesti. Kroppa ei tunnu yhtään omalta enkä tiedä, miten päin olisin itseni kanssa. Ainoa, mikä tuntuu hyvältä, on rinnat. Se kertookin jo kaiken, koska nekään eivät enää ole omat vaan tehdyt.

Kun on 36-vuotias, nainen ja sinkku, on jäätävä paine näyttää hyvältä. Se on säälittävää. Miten joku suhteellisen järkevä ihminen voi ajatella niin. Siis että ulkoisilla asioilla on niin paljon väliä ja että ne saavat sellaiset mittasuhteet, että erakoidun mieluummin yksin asuntooni syömään kuin menisin vaikka ulos ja eläisin.

Ihmetellen luen välillä samanikäisten päivityksiä ja kirjoituksia aiheesta, miten helpottavaa tässä iässä on, kun ei ole enää mitään ulkonäköpaineita ja voi vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Missähän minä mahdoin olla silloin, kun jaettiin hyväksyntää. Veikkaisin, että livahdin panemaan tai syömään.

Panemisesta puheen ollen. Pyysin Samin tänään kylään. En niinkään halua seksiä vaan läheisyyttä. Miesvalinta on ehkä mahdollisimman väärä siihen tarkoitukseen, mutta ei voi mitään. En vain saa sitä miestä mielestäni.

Huomenna lähden muutamaksi päiväksi siskon luo. Aion todella istua ulkona ja nauttia siitä, kun on paljon tilaa ympärillä eikä kadulla tai kaupassa tule yhtäkään tuttua kasvoa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu, että kuuntelen mieluummin jopa siskon raivokohtauksia kuin omaa arvostelevaa ääntä pääni sisällä.

lauantai, 1. heinäkuu 2017

Kuuden viikon treenitauon jälkeen

Rintojen suhteen koettelevin aika on ohi. Palasin salille perjantaina tuttuun tyyliini puoli seitsemältä aamulla.

Kuuden viikon aikana paino laski noin kolme kiloa. Ikävä kyllä suurin osa lähti lihaksista, mutta sitä on enää tässä vaiheessa turha murehtia. Pakaroista lähti kolmisen senttiä, ja samoin reidet ovat kuihtuneet harmittavan paljon. Kädet ovat yhtä löysää pötköä eikä uskoisi, että joskus minulla oli jotain muhkuraa käsivarsissa. Yleisolemus tuntuu löysältä ja ryhdittömältä. Ainoat kovat ja kiinteät kohdat kropassani ovat luut ja rinnat. Seksihalut ovat alkaneet hiipua, koska vartalo ei rintoja lukuun ottamatta tunnu yhtään omalta. Great.

Arvelin, ettei ensimmäinen treenikerta mitään riemunkiljahdusta tuota ja oikeassa olin. Lähinnä vitutti, koska en saa kevyestä pumppailusta paljoakaan irti. Hiki sentään tuli ja sain onneksi hyvin tuntumaa reisi- ja pakaralihaksiin.

Rintalihaksissa tuntui joltain vähän väliä, joten jouduin koko ajan varomaan. Mutta täytyy vain olla tosi tyytyväinen, että pääsen edes jollain tasolla liikkumaan. On terveet jalat ja kädet ja treenikielto takanapäin eikä mitään komplikaatioita ole tullut. Lihakset ja kunto palautuvat kyllä aikanaan.

Viime viikolla varmistui töiden kohtalo. Parin päivän kevyen stressaamisen jälkeen päätin vaihteeksi hypätä tyhjän päälle ja otin työn vastaan. Työ alkaa syyskuussa ja on näin etukäteistietojen perusteella lähes kaikkea, mitä toivoin. Ainoa iso miinus on se, että en saa kiinteää kuukausipalkkaa, minkä seurauksena voin jäädä nollille myös päivärahan suhteen.

Mutta kun joku antaa viimein minulle kauan kaipaamani mahdollisuuden, olisi hullua kieltäytyä. Jos sössin taas kaiken, sitten ei muuta kuin peilin eteen.

Vietin viikonlopun jälleen K:n ja H:n seurassa. Treffeille lähtö oli yhtä tuskaa. Otin kolme beetasalpaajaa (120 mg), että pääsin asunnosta ulos. Aiemmin olen pärjännyt yhdellä tai kahdella, jos lähden ruuhka-aikaan jonnekin reissuun. Nyt tuntui, että edes kolme kappaletta ei rauhoittanut sykettä tarpeeksi. Kaupungilla oli ihan liikaa porukkaa, ja juna täynnä matkustajia.

Vaikka matkustaminen oli stressaavaa, H:n luona oli ihan mukavaa. Söimme herkkuja, joimme kuohuvaa, katsoimme kaiken maailman tv-sarjoja ja sellaista.

Parasta reissussa oli H:n ylisöpö pikkuruinen koira. Koira oli niin pieni ja rauhallinen, että en osannut pelätä sitä. H lupasi, että saan antaa energiahoitoa koiralle ja kokeilinkin sitä vähän aikaa. Koira rauhoittui viereeni ja sen sydämen syke laski hoidon aikana. Käteni menivät ihan tulikuumiksi, joten en viitsinyt hoitoa kovin kauan jatkaa.

Oli melko pysähdyttävä kokemus olla noin levollisin mielin, koska oikeasti pelkään koiria tosi paljon enkä muutenkaan välitä eläimistä. Mutta nyt olin ihan myyty, kun tyyppi leiriytyi viereeni ja tuijotti suurilla silmillään.

keskiviikko, 21. kesäkuu 2017

Korjaavia kokemuksia

Sami pyysi minua tapaamisemme jälkeen kesälelukseen. Kieltäydyin, tein vastaehdotuksen ja kysyin, voisimmeko tavata silloin tällöin. Mies etsisi uuden vakipanon ja kävisi välillä moikkaamassa minua. Minulla olisi vapaat kädet (ja suu) tavata muita miehiä.

Sami ei innostunut asiasta, koska hän tietenkin haluaa omistaa naisensa ja määrätä säännöt. Ihme kyllä hän lopulta suostui ehdotukseeni. Sanoin, että haluan antaa rinnoille vielä tämän viikon lepoa ja katsotaan sitten sen jälkeen.

Nyt miehestä ei ole kuulunut mitään. Ehkä hän on jo löytänyt uuden tai sitten hän ehdottaa maanantaina tapaamista.

Olin ihan varma, että pääsen Samista sujuvasti ja kaikkein kevyimmillä sydänsuruilla, kun mies kieltäytyy ehdotuksestani. Olisi ollut paljon helpompi antaa miehen tehdä ratkaisu ja tyytyä siihen. Nyt homma kääntyi päälaelleen, ja vaarana on se, että haksahdan mieheen uudestaan.

Jo nyt on tehnyt mieli viestitellä ja ehdottaa tapaamista, mutta ei. En voi tehdä aina samoja virheitä. Teen silti. Sitä paitsi elän jossain mielikuvissani, joissa Samin lähellä tuntuu turvalliselta ja seksi on hyvää. Tosielämässä seksi ei edelleenkään tunnu miltään ja oikeastaan haluaisin vain makoilla Samin vieressä enkä niinkään panna.

*** *** ***

Olin alkuviikon isän luona maaseudulla. Meillä oli oikein henkevä keskustelu silikoneistani.

Kerroin isälle, että olen vähitellen saanut jonkinlaisen rauhan sen suhteen, että tiedän, miten egon ohjaama ratkaisu leikkaus oli. En ole tilanteeseen (siis egon hallintaan) täysin tyytyväinen, mutta pystyn elämään sovussa asian kanssa. Isä sanoi, että ego tai ei, meidän pitää kumminkin elää tätä elämää eikä elämän tarkoitus ole kärsiä. Kaikki ratkaisut ovat yhtä oikeita, ja määränpää löytyy joko sivureitiltä tai suoraan.

Voisin vaikka vannoa, että tuo ei ollut sama isä kuin yli parikymmentä vuotta sitten.

Oli samalla erikoista ja luontevaa puhua silikoneista isän kanssa. Koin konkreettisesti, miten menneisyydessä tapahtuneita ikäviä asioita voi korjata tässä hetkessä. Harvoin se onnistuu ihan niin täydellisesti kuin tällä kertaa, mutta ilmeisesti ymmärrys on lisääntynyt huomattavasti sekä isällä että minulla.

Reilun kuukauden aikana olen tajunnut, että nyt minulla on rinnat, joista vain minä määrään. Kukaan ei koske niihin eikä tule liian lähelle, jos minä en anna lupaa. Jos joku ei ymmärrä ratkaisuani (ylin neuvonantaja) tai haluaa tuoda esiin virheitäni (Karsa), voin vain sanoa, että minusta nämä rinnat ovat upeat.

Ne eivät ehkä ole niin suuret kuin juuri nyt haluaisin ja vasen rinta näköjään laskeutuu oikeaa nopeammin, mutta hienot ne ovat.

*** *** ***

Pari päivää ennen leikkausta sain mielenkiintoisen työtarjouksen, josta lyhyesti aiemmin mainitsin. Tänään sain tiedon, että minut on valittu erääseen valmennusjuttuun. Kyse ei ole mistään perinteisestä vakiduunista eikä varsinkaan sairaiden hoitamisesta, vaan sellaisesta, mitä olen koko elämäni odottanut ja haaveillut. Heh.

Minulla on viikko aikaa päättää, otanko työn vastaan. Monta yksityiskohtaa vaatii vielä tarkennusta, ja selvitän huomenna työnkuvaa lisää.

Koska työhistoriani on niin epäonninen, mieleeni tulee kaikenlaista, mikä voi ja menee pieleen. Epäilyksistä huolimatta aion tämän illan, yön ja aamun nauttia siitä tunteesta, kun nyt on edes mahdollisuus, että asiat voivat muuttua. Tarjolla on työ, jossa saan itse vaikuttaa työaikoihin ja pääsen tekemään sitä, mitä haluan. Voisin auttaa ihmisiä, mutta en niin, että nirhaan samalla omia ranteitani auki.

Jos kaikki lopulta menee pieleen, saan silti yhden toivonpilkahduksen lisää.

tiistai, 13. kesäkuu 2017

Samia tauon jälkeen

Täsmälleen puoli vuotta. 4360–4384 tuntia. Edellisestä tapaamisesta siis. Sami oli oikein laskenut, kun ilmeisesti mies odotti meidän jälleennäkemistämme yhtä innokkaasti kuin minä.

Pettynyt. Yksin. Surullinen. Yksinäinen. Suojattu ja turvassa. Ihan kuin sydämeni ympärille olisi kasvanut läpinäkyvä kuori, joka suojaa silloin, kun on tarvetta, mutta päästää läpi, kun on tarpeeksi turvallista. Eikä vain itsekseen kasvanut, vaan sitkeällä ja päivittäisellä työllä tehty.

Vaikka koko alkuvuoden leikkaukseen asti olin aika valmis vetämään ranteet auki, ettei tarvitsisi kestää jatkuvaa paskaa oloa, tein silti kaikkeni, että voisin paremmin. Päivittäisiä visualisointien, maadoitusten ja suojausten tekemistä, kiitollisuusharjoituksia, hyvän energian lähettämistä itselle ja muille sitä tarvitseville.

Nyt kun näin Samin pitkän tauon jälkeen, huomasin, että olen tehnytkin ihan hyvää työtä. Suojaus piti.

Pieni osa minusta haluaisi jäädä taas Samin koukkuun ja tehdä miehen miellyttämisestä viikottaisen projektin. Teen mitä ikinä haluat, jotta kuulen kehuja siitä, miten kaunis ja hyväkroppainen olen. Saan siis palkaksi tyhjät kehut ja muutamat kymmenen minuutin makoilut sylikkäin sängyllä. Sitten pitää taas lähteä vaimon ja perheen luo pitämään täyshulluja kulisseja yllä.

Ei tässä edelleenkään aleta käsi kädessä missään kulkemaan, mutta tuonne läheiseen metsään voin sinut joku kerta käskeä ottamaan suihin.

Tuo lause tiivistää kaiken. Suihinotot eivät enää riitä enkä aio ottaa riskiä, että pössähdän Samista toistamiseen.

Samille minun ihastumiseni on pelkkä vitsi. Jos luen miestä oikein, hän kääntää sen vitsiksi, koska ei halua tai pysty käsittelemään omia tunteitaan. Ja luulen, että kaiken röyhkeyden ja ylimielisyyden takana on herkkä, lähellä kuolemaa käynyt keski-ikäinen mies, joka haluaisi rakkautta, mutta ei uskalla sitä myöntää edes itselleen. Plus alkoholistiäiti ja umpihullu isä. Noin niin kuin lapsuuden traumat kevyesti kuitattuna.

Kyllähän me panimme, tosin pelkäsin koko ajan rintojeni puolesta. Ei siitä siis mitään ihmeellistä settiä syntynyt. Sami tykkäsi uusista rinnoistani, vaikka ei hän vanhoissa mitään korjattavaa nähnyt. Sain ottaa suihin, mikä oli lähes yhtä kivaa kuin aina ennenkin. Käsi liukui miehen sileällä, ruskettuneella iholla yhtä kevyesti kuin viimeksi. Kyrpä oli yhtä ihanan paksu ja iso ja valmiina. Mutta samaan aikaan ei tuntunut oikein miltään.

Olen mieluummin yksin ja yksinäinen kuin tyydyn siihen, mitä Sami tarjoaa. Voi olla, että ehdotan satunnaisia tapaamisia kesälle, mutta en usko, että se riittää Samille. Minulle taas ei riitä se, että olen koko kesän vain yhden miehen käytettävissä enkä saa siitä lopulta yhtään mitään.