keskiviikko, 27. kesäkuu 2018

Terapeutti valittu

Ilmeisesti jotkut tähdet olivat kohdallaan, koska onnistuin löytämään psykodynaamisen terapeutin, jolla on mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita syksyllä.

Tapasin naisen työpäivän jälkeen iltakahdeksalta maanantaina. Ensimmäinen reaktioni oli, että tästä ei tule hevon helvettiä, mutta istun sovitun tunnin loppuun asti. Päätä särki niin paljon, että en muista, mitä kaikkea juttelimme tai mikä oli se ratkaiseva ero aiemmin tapaamaani terapeuttiin.

Terapeutti kyseli paljon, ja oli melkoisen uuvuttavaa tiivistää tuntiin koko ankea elämäni. Tosin samalla koin pitkästä aikaa senkin fiiliksen, että olen tosi onnekas ja sinnikäs, kun olen vielä suhteellisen järjissäni ja raivannut tieni takaisin työelämään. Ei tässä työkunnolla pääse hehkuttamaan, mutta ainakin voin sanoa olevani jotain muuta kuin työtön.

Jos Kelalta tulee puoltava päätös, terapia alkaa ehkä syyskuussa. Tämä tarkoittaa sitä, että Bali-haaveilut siirtyvät myöhempään ajankohtaan. Toki voin parin ehkä kolmenkin viikon reissun tehdä alkuvuodesta, mutta ei sen enempää.

Vointi on tosi kurja. Olin maanantain ja tiistain töissä. Työpäivät menevät aika hyvin, mutta asiakaspalvelu ja ajoittain kohtuu haastavat asiakkaat vievät kaikki voimat. Hoidan työni tunnollisesti ja teen parhaani, mutta illat mietin, mitä mokasin tai mitä olisin voinut tehdä paremmin. Sama työasioiden pyörittely jatkuu yölläkin, jos ja useimmiten kun en saa nukuttua.

Tänään menin aamulla viikon tauon jälkeen salille eikä treenikään tunnu miltään. En ole varmaan pariin vuoteen ollut näin surkeassa kunnossa fyysisesti. Se vituttaa. Miten voi ihminen päästää itsensä näin huonoon kuntoon? Painoa pitäisi saada noin viidestä kymmeneen kiloa pois ja ehkä sitten fysiikka ja pääkin alkaisivat toimia paremmin.

Tällä hetkellä vallitseva tunnetila on vitutus ja äärimmäinen väsymys. Mikään ei ole omassa hallinnassani.

Aamupäivällä kävelin sentään kirjastoon ja takaisin ja olisin siinä ahdistuksessa voinut samalla vetää ranteita auki. En jaksaisi nähdä ihmisiä enkä käydä enää yhtäkään kertaa ostamassa lähikaupasta niitä saatanan riisipiirakoita ja pullia.

Kun tietäisi edes, milloin tämä kaikki loppuu. Jos joku kertoisi, että kuolen vuoden tai kahden tai parinkymmenen päästä. Sitten olisi toivoa, että täältä oikeasti pääsee joskus pois.

maanantai, 18. kesäkuu 2018

Lääkkeen lopetus

Lopetin mielialalääkkeen viime viikolla. Olo alkoi mennä aina vain hitaammaksi ja jähmeämmäksi. Näin jo sieluni silmin kymmenen vuoden takaisen zombien paluun. Ei kiitos. Sitä paitsi lääke ilmeisesti lisäsi reippaasti ruokahalua eli kuulun niihin epäonnekkaisiin, jotka eivät saa ahmimiseen apua kyseisestä lääkkeestä. Onpa yllättävää.

Vointi on ollut melko perseestä. Eilen kävin hakemassa päivän eväät lähikaupasta, laitoin pimennysverhot kiinni, elokuvan pyörimään ja söin. Tänään laitoin pimennysverhot kiinni ja jättäydyin turvallisesti sisätiloihin ihan vain siksi, että saisin edes yhden päivän elettyä ilman jäätäviä syöminkejä. Kaksi upean aurinkoista kesäpäivää heitetty hukkaan koska syöminen.

Useimmiten ajattelen, että olen vain laiska, mukavuudenhaluinen ja minulla on surkea itsekuri, kun en saa ruoka-asioita hallintaani. Joskus hyvinä päivinä tajuan, että ei oikeasti ole tervettä jatkaa syömistä senkin jälkeen, kun meinaat oksentaa ja jo periaatteessa tukehtua niihin erinäisiin pullamössöihin, joita lähikauppa tarjoaa. Tai kun mahaan sattuu niin paljon, että odotat vain iltaa, että pääsisit nukkumaan.

Ei terveesti ruokaan ja syömiseen suhtautuva ihminen yritä tukehduttaa itseään ruoalla tai hiljaa toivo mielessään, että joku tulisi ja pakottaisi lopettamaan. Eihän?

Tapasin perjantaina ensimmäisen ja tähän mennessä ainoan mahdollisen psykoterapeutin. Hän on ihan potentiaalinen vaihtoehto, ja naisen työskentelytavat sekä traumaterapian osaaminen vakuuttivat. Minulla on pari viikkoa aikaa miettiä, mitä teen. Todennäköisesti otan hänet, koska tässä kaupungissa ei näytä muillakaan olevan tilaa uusille asiakkaille.

Samista pitää mainita sen verran, että mies häipyi hyvin sukkelaan kuvioista, kun kerroin masennuslääkekokeilustani. Vituttaa, kun tyyppi väittää tykkäävänsä minusta eikä silti ole yli kuukauteen vaivautunut kysymään, miten voin. Onhan se toki ihan eri asia tykätä ihmisestä kokonaisuutena kuin vain pelkästä alakerrasta. Mutta vituttaa silti.

Karvamies ja Pillunnuolija ovat edelleen kuvioissa. Hyvä niin, koska saan heiltä enemmän kuin Samilta ikinä kahden vuoden aikana. Tuntuu superhyvältä kaiken ahdistus- ja syömishässäkän keskellä välillä vain makoilla alasti sängyllä, kun jompikumpi miehistä silittelee paljaita rintojani ja sanoo, että olen ihana.

perjantai, 8. kesäkuu 2018

Tipahdin jo kyydistä

Kirjoitusfiilistä ei näköjään tule, vaikka kuinka odottaisin. Väännetään siis pakolla, koska jo pelkästään lääkityksen aloittamisesta olisi hyvä saada jotain kirjoitettua muistiin.

Viime viikot ovat menneet jonkin sumuverhon takana tai hidastetussa filmissä. Näen joskus unia, joissa hoputan itseäni juoksemaan, mutta en pysty liikkumaan mihinkään. Nyt on samanlainen olo, paitsi olen hereillä.

Aamuahdistus on helpottanut ainakin vähän. Tosin en ole paljon tehnyt töitäkään eli en tiedä, mistä mikäkin johtuu. Ruokaa tekee mieli koko ajan enkä pysty erityisen hyvin vastustamaan pään nollaamista hillittömällä voileipäkasalla. Maha on jatkuvasti kipeä ja turvonnut, mutta olen niin tottunut siihen, että en jaksa välittää.

Haluaisin takaisin innon johonkin. Vaikka edes salitreeniin tai terveelliseen syömiseen. Että saisin jonkin asian omaan hallintaani.

Psykiatrin mielestä lääkitystä kannattaa jatkaa ainakin pari kuukautta. Hänen mielestään oli hyvä merkki, että aamuahdistus on vähentynyt ja olen huomannut pientä joustavuutta ajattelussani.

Epäilen edelleen vahvasti lääkkeen hyötyä, mutta ei elämä ilman lääkettäkään kovin erikoista ollut.

Toukokuussa koin paljon hyvää. Olin pari kertaa ystävien kanssa rannalla ja onnistuin raahaamaan itseni sukulaistytön lakkiaisiin. Tapasin vuosien jälkeen äidin sukulaisia, jotka heti ensimmäiseksi moittivat, kun minusta ei koskaan kuulu mitään. Töksäytin ystävällisesti, että eipä ole teistäkään kuulunut vuosiin. Tuli hiljaista.

Terapeutin etsiminen on työlästä. Kukaan ei vastaa tiedusteluihin tai kaikilla on paikat täynnä. Viikon päästä tapaan yhden terapeutin, mutta psykiatrini oli sitä mieltä, että kyseinen ammattilainen tuskin on tarpeeksi pätevä minulle. Great.

En päässyt opiskelemaan, joten syksy näyttää siltä osin kovin tyhjältä. Balin-matka pyörii vaihtelevasti mielessäni, mutta en usko, että tässä kunnossa kannattaa yksin lähteä pidemmäksi aikaa pois. Mutta näinkin elämä tuntuu lipuvan ohitseni tasaisen tappavaan tahtiin.

Jaksan silti pitää itseni melko myönteisenä. Nauran paljon ja uskon, että kaikella on tarkoitus ja jossain vaiheessa elämä kääntyy iloisempaan suuntaan.

torstai, 26. huhtikuu 2018

Lääkityksen aloittaminen

Kävin tänään psykiatrin luona toisessa arviokeskustelussa. Psykoterapiakuvio elää omaa elämäänsä. Seuraava askel on löytää sopiva terapeutti.

Keskustelin lääkityksen aloittamisesta psykiatrin kanssa. Voi olla, että uskoni tämän kaupungin psykiatrisen hoidon tasoon alkaa pikkuhiljaa palautua. Kymmenen vuotta sitten homma meni niin, että lääkeresepti tai mieluiten kaksi tai kolme iskettiin käteen ja toivottiin parasta. Tai minun ja uskoisin että hyvin monen muunkin tapauksessa lähinnä pelättiin pahinta.

Kerroin psykiatrille, että olisin halukas kokeilemaan hänen mainitsemaansa uutta psyykelääkettä. Vuosia sitten kokeiltuihin lääkkeisiiin en halua koskea, sillä torjunta on niin vahva, että siinä ei olisi mitään mieltä. Uusi lääke, uusi alku tai jotain.

Psykiatri sanoi, että jos aion syödä lääkettä ja edelleen vain maata sängyllä, lääke passivoi minua entisestään. Toisin sanoen lääke tekee minusta tosi hyvän sängyssä makaajan. Jos teen konkreettisia suunnitelmia ja muutoksia arkeeni, lääke parhaassa tapauksessa aktivoi lisää ja tukee toipumista. Mutta niitä muutoksia pitäisi oikeasti tehdä ja lähteä ulos asunnosta.

Minusta psykiatrin näkemys oli virkistävä poikkeus siitä, mitä olen vuosien varrella nähnyt ja kokenut niin potilaana kuin hoitajana. Potilasta ei jätetä vain syömään lääkettä, vaan mietitään, miten lääkkeen roolin saisi pysymään mahdollisimman pienenä ja sivuosassa.

Juuri nyt minua ei ahdista lääkkeen syöminen yhtään. Kävin jo hakemassa lääkepaketin ja aloitan sen huomenna. En lue sivuvaikutuksista yhtään sen enempää kuin tähän mennessä olen jo ehtinyt enkä muutenkaan eksy keskustelupalstoille. Kerron lääkityksestä ainoastaan kahdelle luottoystävälleni ja täällä blogissa. En jaksa yhtään kauhistelua, voivottelua tai silmien pyörittelyä. Minun elämä, minun valinnat.

Yritän päästää irti ajatuksesta, että olen toivoton luuseri, kun aloitan lääkityksen. Olen tyytyväinen, miten olen pikkuhiljaa saanut mieltäni muutettua. Se on tällaiselle jääräpäälle kohtuu hankalaa.

Kymmenen vuotta sitten vannoin, etten lääkkeisiin enää koske ja olen asiaa nyt jankannut vuosikaudet. Kun jotain päätän, sitä on vaikea enää perua. Mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin, vaihtoehdot käyvät vähiin.

Minulla on kaksi tavoitetta, joiden takia tähän ryhdyn. Haluan kehittyä salitreeneissä ja kirjoittaa kirjan. Mikään muu minua ei oikeastaan kiinnosta, vaikka toki työkuvioiden järjestyminen ja oma jaksaminen ovat jossain taustalla nekin. Ei muuta kuin Herran haltuun.

tiistai, 24. huhtikuu 2018

Tältä masennus tuntuu

Olin viime torstain ja perjantain töissä. Molemmat päivät menivät kevyessä päänsäryssä ja väsymyksessä, mutta muuten pärjäsin ihan hyvin. Siis pärjäsin hyvin ne työtunnit, jotka olin konkreettisesti työpaikalla. Aika työn ulkopuolella on kohtuu raskasta.

Perjantaina sammuin illalla puoli kahdeksalta ja nukuin melkein yksitoista tuntia. Taisin herätä taas päänsärkyyn, kuten usein viime aikoina. Pysyin muutaman tunnin hereillä ja otin parin tunnin päikkärit, ennen kuin näin Pillunnuolijaa ja Karvamiestä.

Sunnuntai-iltana sain työvuorotarjouksen maanantaille, mutta valitsin mieluummin aamusalin. Jotenkin ajattelen, että jos saan edes salitreenit pysymään arjessani, on toivoa. En tiedä mistä, mutta ehkä jostain paremmasta.

Eilen pomo soitti. En pystynyt vastaamaan. Hän olisi todennäköisesti tarjonnut työvuoroa tälle päivälle, mutta en jaksanut soittaa hänelle takaisin. Hävettää. Tähän asti olen aina hoitanut työasiat mallikkaasti, vaikka vointi olisi ollut mikä. Ei vain huvita. Ei jaksa. Ei vittu voisi vähempää kiinnostaa.

Eilen tein pitkästä aikaa tosi hyvän jalkatreenin enkä sen tunnin aikana miettinyt kuolemaa. Siinä syy, miksi menen mieluummin salille kuin töihin. Tai minnekään.

Päivällä makasin sängyllä kolme tuntia ja mietin, mitä syitä minulla on enää nousta ylös. Vessahätä ja nälkä, totesin.

Sängyllä maatessa mietin, että keinot ovat nyt oikeasti aika vähissä. Oloni ei ole niin tuskainen kuin esimerkiksi tammikuun reissussa tai vuosi sitten ulkomailla, mutta kovin pysähtynyttä on. Olen niin väsynyt, että kaikki tekeminen vaatii älytöntä ponnistelua. Ei auta vaikka nukkuisin sen yksitoista tuntia tai vain normaalit kahdeksan tai valvoisin yöllä tunteja. Silmät seisovat päässä ja tuijotan jonnekin tyhjyyteen. Töissä pitää ihan sisäisesti ravistella itseään, että pysyy skarppina.

Eilen pyörittelin mielessäni lääkkeitä. Pitäisikö siltikin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä? Mitä vaihtoehtoja tässä enää on? Ja jos kaikki on kuitenkin aina jumalallisessa järjestyksessä, mitä väliä sillä on, kokeilenko jotain lääkettä hetken vai jumitanko tässä tilassa loppuelämäni ilman lääkkeitä. Kuka muu tuomitsee minut lääkkeiden käytöstä kuin minä itse?

Lääkkeen syöminen tuntuu ajatuksena hirveältä. Se on kuin nostaisin kädet pystyyn ja sanoisin, että en onnistunut tässäkään. Minä kun ajattelen, että masennuksen tehokkain parannuskeino on ajattelutavan muutos. Miten helvetin vaikeaa voi olla muuttaa omia ajatuksiaan? Ja miksi en onnistu siinä? Pystyn syyllistämään itseäni mitä ihmeellisimmistä asioista.

Nauran aika paljon edelleen. Tosin eilen aloin itkeä puhelimessa, kun Merja kysyi, miksi olen masentunut. Mutta esimerkiksi reilu viikko sitten olin yökylässä ystäväni luona ja meillä oli tosi hauskaa. Tunnen aidosti iloa, mutta se ei kestä. Tiedän, että asioiden murehtiminen ja märehtiminen ei auta mitään, mutta negakela pyörii kuin itsestään. Psykologi sanoo, että se on minulle tuttu ja tavanomainen tapa suhtautua asioihin. Juuh.

Päivän paras hetki on ilta, kun kaivaudun peiton alle ja laitan korvatulpat korviini. Hämärässä ja hiljaisuudessa suljen silmäni ja mietin, mitä hyvää päivän aikana on tapahtunut ja mistä kaikesta voin olla kiitollinen. Toivon, että tämä olisi jo tässä eikä aamulla tarvitsisi enää herätä. Aamulla herään samasta hämärästä ja ikäväkseni tajuan, ettei vieläkään.