lauantai, 18. helmikuu 2017

Tyhjyyden täyttämistä

Äsken havahduin siihen, että mietin vakavissani, menenkö oksentamaan. Olen vetänyt tänään kaksi laskiaispullaa ja neljäsataa grammaa irtokarkkeja tuosta noin vaan. Ei oikein tunnu missään, paitsi alkaa pikkuhiljaa oksettaa.

Olen pyöritellyt pitkin päivää erinäisiä ajatuskuvioita, miten tähän on päädytty. Että missä vaiheessa jouduin tällaiseen sokerikoukkuun ja aloin paikata tyhjää oloa syömällä.

Terve ihminen voi ja saa minun puolestani herkutella miten tykkää, mutta ahmimishäiriöinen ei siihen pysty. En ainakaan minä. Se on hyvin pienestä kiinni, milloin homma karkaa käsistä ja sitten on liian myöhäistä. Enkä halua oksentaa kertaakaan, koska siihen kierteeseen en aio lähteä.

Olen jatkanut tätä leikitään että nyt vähän syödään herkkuja niin kuin ne joiden ei tarvitse miettiä mitä syövät ja sitten voidaan lopettaa koska tahansa siltä tuntuu -leikkiä jostain jouluviikolta asti.

Ensin oli kivaa syödä joka päivä raakasuklaata, kunnes raaka vaihtui ihan tavikseen ja pullaan ja torttuun. Eikä siinä mitään, mutta kun minusta aikuisen ihmisen pitää löytää ongelmien ratkaisuun jokin muu keino kuin syöminen. Ja minulla on fyysisellä puolella tavoitteita, joita jatkuva sokerin syöminen ei yhtään edistä. Puhumattakaan siitä, että ihoni ja mahani reagoivat tosi herkästi kaikkeen. Nytkin minulla on keskivartalo täynnä sellaista isohkoa punaista ihottumanäppylää tai jotain ihmettä, kun olen syönyt gluteenia ja sokeria niin paljon.

Muistan joskus sanoneeni, että kukaan mies ei enää romuta syömiskuvioitani, mutta näköjään Sami pystyi siihenkin. Siitä asti, kun laitoin meidän jutun tauolle, olen täyttänyt miehen jättämää tyhjyyttä syömällä. Isosta miehestä jää iso tila.

Eilen näin Mikkoa. Jahkailin aikani, haluanko nähdä miestä, koska hän vastaa tosi hitaasti viesteihin tai ei vastaa lainkaan. Ajattelin, että koska olen aina niin jyrkkä, annan miehelle kerrankin mahdollisuuden.

Meillä oli ihan kivaa sen vajaan tunnin ajan, mitä Mikko ehti olla kylässä. Mies sanoi oikeita asioita, kehui minua ja kaikkea sellaista, mitä huono itsetunto tykkää ottaa vastaan. Noin pikaisesta visiitistä jäi käteen lopulta vain älytön seksuaalinen turhautuminen, jota jo paikkailin alkuyöstä taikasauvani kanssa. Mutta. Näköjään piti vielä hakea vähän syötävää lisäksi, heh.

No joo. Mutta kuten aina, minulla on suunnitelma, miten saan syömiskuvion hallintaani. Ja onneksi kuuden viikon päässä on luvassa rantaloma, joka mukavasti kannustaa pysymään oikealla tiellä.

Jos syömistä ei oteta huomioon, viikko on sujunut hyvin. Kävin katsomassa uusimman Fifty shadesin, joka oli tosi hyvä, mutta muistutti ikävästi Samin ja minun kuviosta. Ei hyvä. Tai en osaa sanoa. Toisaalta on ihana muistella kaikkea Samiin liittyvää, koska meillä oli niin huippua yhdessä. En vain tiedä, milloin ja miten pääsen yli siitä, että hän löysi jonkun minua paremman naisen itselleen.

Aloitin viikolla yhden henkisen alan verkkokoulutuksen, joka toivon mukaan luo jotain pohjaa lähitulevaisuuden suunnitelmille. Tai ei mitään toivon mukaan, vaan se on jo tässä muutaman päivän aikana osoittautunut oikeaksi siirroksi.

Olen tehnyt aika huikeita ohjattuja visualisointeja, ja käsissä tuntuu virtaavaan vähän väliä jotain ekstraa. Maadoitus- ja suojausharjoitukset ovat alkaneet tasapainottaa oloani enkä ole niin levoton ja ailahteleva kuin yleensä. Toki nuo syömiskuviot rassaavat mieltä, mutta niin kuin sanoin, minulla on ratkaisu ongelmaan. Jatkosuunnitelmiakin olen alustavasti miettinyt ja nyt näyttää siltä, että lähden jälleen kerran opiskelemaan lisää. 

maanantai, 13. helmikuu 2017

Kanavointi

Viikonloppu teki todella hyvää. Edellisen postauksen oivallusten jälkeen tuntuu kuin olisin eri ihminen verrattuna viime viikoon.

Ego on alkanut pikkuhiljaa toipua aurakuvauksen aiheuttamasta kolauksesta. Totta kai se haluaisi olla erikoinen ja erityinen. Kukapa ei. Mutta jos olemme kaikki sielutasolla yhtä ja samaa jumaluutta, sen perusteella me kaikki olemme lopulta yhtä erikoisia tai tavallisia. Ihan mistä näkökulmasta asiaa vain haluaa katsella.

Tarkemmin kun ajattelen, keltainen aura vihreillä länteillä on ihan kiva. Minulle tulee aina keltaisesta mieleen aurinko, lämpö ja ilo eli jos kannan sellaista auraa ympärilläni, sehän on loistavaa. Ja vihreästä tulee mieleen kevät, nurmikko, maaseutu ja luonto. Ei sekään huono.

Tilasin itselleni kanavoinnin, jonka sain perjantaina. Senkin jälkeen tuli ensin pieni pettymys. Eikö vieläkään kukaan sano, mitä minun pitää seuraavaksi tehdä ja mikä on elämäni tarkoitus tai vähintään seuraava työpaikka.

Viikonlopun aikana tajusin yllättävän nopeasti, että hukkaan aikaani, kun etsin vastauksia ulkopuoleltani. Vinkkejä ja neuvoja toki voi pyytää ja ottaa vastaan, mutta eihän kukaan vieras ihminen voi tulla minulle sanomaan, mitä minun kuuluu tehdä. Tai yrittäjiä kyllä on lähipiirissä useitakin, mutta noin periaatteessa.

Viikonloppuna sain aiemmin mainitsemistani kirjoista vähän käsitteistöä sen kaaoksen ympärille, jossa olen viime viikot elänyt. Olen kokenut, että elän kahden vastakkaisen voiman keskellä ja pää hajoaa, kun en tiedä, miten saan äänet hiljenemään tai tekemään yhteistyötä.

Nyt ymmärrän, että se kärsimystyyppi on ego ja hyväksyvä ääni on henki tai sielu, jota itse tykkään mieluummin käyttää. Ja ei, ei tämäkään ole uusi oivallus, mutta kun pääni on ollut niin täynnä tavaraa, en ole saanut asioita oikeisiin lokeroihin.

Kanavoinnissa selvisi, että minulla on tänä vuonna iso valinnan paikka. Valinta ajoittuu heinä-syyskuulle, mutta käsittääkseni ajankohtaa ei voi varmuudella määritellä, koska todellisuudessa lineaarista aikaa ei ole.

Kanavoija kehotti kärsivällisyyteen ja keskittymään asioihin, joita tykkään tehdä ja jotka toisivat mieleeni selkeyttä. Hän sanoi, että vaikka minusta tuntuisi, että olen jo valmis uuteen kuvioon, se uusi kuvio ei välttämättä ole valmis minua varten. Ja että minulla voi olla jokin oppiläksy meneillään tai edessä, ennen kuin asiat alkavat edetä.

Kanavoija näki, että tuleva työni voi olla esimerkiksi personal trainerin hommaa, jotain muuta liikunnallista tai sitten käsillä tekemistä. Hän käytti ilmaisua hierontaa henkisellä tvistillä.

Tämän hetken voimaeläimeni on kuulemma tumma kissa. Se kuulosti vieraalta, mutta kun vähän googlettelin, kyllä sieltä tuttuja kohtia löytyi. Kissa voi sekä silittää että raapia, se on itsenäinen, utelias ja energioiltaan kehollinen ja seksuaalinen.

Kanavoija sai myös viestin sammakolta, heh. Sammakko halusi tulla moikkaamaan ja kertomaan, että jotain hidastempoista ja myönteistä muutosta on luvassa.

Argh. Taas tuo hitaus, en kestä.

Aurakuvauksen, kanavoinnin, viikonlopun ja no kaiken perusteella sain joitakin ideoita, miten lähden tästä matkaani jatkamaan. Hyvin todennäköisesti jatkan vahvasti henkisellä puolella, mutta yritän olla tarkkana, etten taas hullun kiilto silmissä lähde suorittamaan tai seuraamaan jonkun toisen polkua tai ohjeita. Sen sijaan etsin oman tieni.

maanantai, 13. helmikuu 2017

Täsmäkouluttaja

Kirjoitettu sunnuntaina.

 

Heti perjantai-iltana, kun tulin ystäväni kyydillä maaseutukodin pihaan, jotain alkoi tapahtua. Ehkä se on tämä ympäristö, hiljaisuus, rauha, kaikki hyvät ja rakkaat muistot ja isä. 

 

Isällä "sattui" olemaan pari kirjaa, jotka avaavat Ihmeiden Oppikurssia ja hän vinkkasi niistä minulle. IOK on siis tiiliskivimäinen henkinen opus, jota isä luki ja opiskeli neljä vuotta. Monella menee siihen koko elämä eikä harjoittelu lopu kai koskaan. Se oli yksi niistä kirjoista, jotka valmistivat isää veljeni ja äidin kuolemaa varten.

 

Olen selaillut IOK:ta siitä asti, kun isä alkoi sitä lukea eli muistaakseni yläasteelta asti. Se on kiehtonut minua aina, mutta teksti on kohtuu vaikeaa enkä ole ollut valmis. Nyt luin hetkessä nuo pari avaavaa kirjaa. Itse opus saa todennäköisesti vielä odottaa hetken.

 

Lauantaina R lähti aamuvuoroon, minkä jälkeen juttelimme isän kanssa ehkä tunnin verran. Mietin vaan, että ei ole todellista, miten viisaan ihmisen olen aikoinaan valinnut isäkseni tähän elämään. Ihan hurjaa. Sieltä tulee sellaista tekstiä ja ymmärrystä, että huh huh.

 

Luin siis IOK:ta selventävän ensimmäisen kirjan lauantaina. Viime yö menikin sitten melkein valvoessa. 

 

Heräsin kahdelta miettimään juttuja. Kirjassa puhuttiin ihmissuhteista ja kehotettiin miettimään omia perhesuhteita, jos esimerkiksi rakkaussuhteissa on hankaluuksia. Että löytyykö niistä suhteista mitään pienintäkään katkeruutta ja anteeksi annettavaa. Ajattelin heti isää ja mietin, että ei. Olen käsitellyt asiat, en ole katkera hänelle ja olen mielestäni antanut anteeksi.

 

Sitten se välähti. Kuka pitää minuun lähes päivittäin yhteyttä. Kuka puuttuu jatkuvasti elämääni ja sanelee ohjeita eikä anna minun itse päättää asioistani. Kuka on luonteeltaan aivan raivostuttava, ei osaa hillitä itseään, huutaa ja raivoaa, ottaa oman ja samalla muidenkin tilan. Rakas siskoni. Ylin neuvonantajani.

 

Aloin pohtia asiaa. Kun kerran kaikki kohtaamani ihmiset ovat heijastusta minusta, miten siskon raivo muka ilmenee minussa. Minähän olen tosi hiljainen ja rauhallinen ja vihaan huutamista. Klik. Sisko huutaa ja raivoaa ulospäin, minä raivoan hiljaa mielessäni itselleni, koska olen työtön, en osaa syödä täydellisesti, Samikin vaihtoi minut johonkin parempaan ja niin edelleen. 

 

Kumpi muka on toista parempi, onko edes parempaa vai olemmeko oikeasti vain saman asian eri ilmentymä.

 

Siispä. Jos parisuhteesi eivät onnistu, tarkastele perhettäsi ja ketä kaikkia kohtaan olet vähänkin katkera. Olen luullut koko ajan, että kyse on pakko olla isästä, mutta se onkin siskoni. Välimme ovat kiristyneet entisestään, jotta alkaisin vihdoin tajuta, mistä on kyse. 

 

Elämän tarkoitus on antaa anteeksi ja olla onnellinen. Vain itseä voi muuttaa. Kaikki ongelmat on ratkaistu, koska ongelmia ei ole alun perinkään ollut. Kaikki on nyt tässä hetkessä järjestyksessä. Egoni haluaa työn, tittelin, isot rinnat ja se pelkää, ahdistuu ja odottaa vaikeuksia, koska kaikki kuitenkin menee päin helvettiä. Sielutasolla, henkenä, on vain rauha ja hyväksyntä tässä hetkessä, koska muuta ei ole.

 

Ylin neuvonantaja oli alkujaan huumorilla heitetty nimitys siskolleni, mutta nyt nimi sai täysin uuden ulottuvuuden. Sitähän hän minulle tietämättään todella on. Ja tarkoitan hyvällä, kehitystäni tukevalla tavalla. Sisko osoittaa minulle mahdollisimman ärsyttävin keinoin (huuto, raivo, kireys, neuvot) pahimpia kipukohtia itsessäni. Loistavaa! Olen pitkään miettinyt ja syyllistänyt itseäni siitä, miten vaikeaa minun on sietää siskoani ja nyt yhtäkkiä kaikki kirkastui minulle. Ihan kuin lekalla olisi huitaistu päähän.

 

Kerroin tästä oivalluksesta isälle aamulla. Isä sanoi, että siskosi saattaakin olla lopulta paras kaverisi eli täsmäkouluttaja. Että nämä asiat on niin taitavasti suunniteltu.

 

Nyt alan suhtautua siskooni eri tavalla. Opettelen antamaan anteeksi sekä itselleni että hänelle. Oikeastaan en anna hänelle anteeksi, vaan itselleni, koska tuomitsen siskoni ja hänen käytöksensä eli lopulta itseni, koska näen omat virheeni ja kasvukohtani hänessä.

 

Otan kärsivällisesti vastaan kaiken ohjauksen, mitä hänellä on annettavanaan. Sisko ei ole tippaakaan kiinnostunut henkimaailmasta, joten meillä ei toistaiseksi ole yhteistä taajuutta puhua tästä oivalluksestani. Toisaalta mitään kasvua ei voisi tapahtua, jos me kulkisimme tätä polkua samaan tahtiin. Mutta siinä vaiheessa, kun siskoni alkaa herätä, voin kuvitella, mikä riemu syntyy, kun tajuamme, miten opettavan ja täydellisen suhteen me valitsimme iso- ja pikkusiskona tähän elämään.

 

Eihän tätä kukaan muu olisi voinut näin taitavasti suunnitella kuin me itse.

 

Voisin hyppiä tasajalkaa riemusta, kun minulle avattiin tämä 36 vuotta kiristymistään kiristynyt umpisolmu. Kiitos.

 

perjantai, 10. helmikuu 2017

Viestejä

Näin viime yönä tosi herättelevän unen. Se oli henkimaailmasta huutomerkin kanssa lähetetty viesti, joka olisi mennyt minuakin jääräpäisemmällä jakeluun.

Unessa kävelin ulkona ja vastaani tuli koira omistajansa kanssa. Koira oli valkoinen, tosi pörröinen ja kooltaan verrattavissa johonkin hillittömään hevoseen.

Otin unessa perinteisen jähmettymisasentoni, koska pelkään eläimiä ja valmistauduin siihen, että koira hyppää päälleni. Koira ei hypännyt, vaan se nousi takajaloilleen, halasi minua ja hymyili leveästi. Minulle tuli erittäin hyvä, lämmin ja turvallinen olo.

Muuta en unesta muista enkä usko, että olisin unohtanut mitään olennaista.

Unen jälkeen tajusin, että hillittömän kokoinen koira edustaa pelkoja ja minun jähmettymiseni omaa asennettani pelkoja (ja vastoinkäymisiä, haasteita, vaikeuksia) kohtaan.

Tietyissä asioissa koen, että pelottavat asiat hyppäävät niskaani ja tapahtuu jotain kammottavaa. Jähmetyn ja koen, etten kykene tekemään asioille mitään.

Uni osoitti, että kaikki pelkoni ovat oikeasti ystäviäni ja ne tulevat ihan hyvässä hengessä elämääni, jotta oppisin, kehittyisin ja voisin jättää turhia murheita taakseni ja jatkaa kevyemmin eteenpäin.

Eihän tämä oivallus uusi juttu ole. Joka ikisessä henkisessä opuksessa pelot kuvataan ystäviksi tai jollain tapaa myönteisiksi, mutta viimeöinen uni toi oivalluksen taas takaisin tietoisuuteeni.

Aamulla heräilin normaaliin tapaan salille viimeistä kertaa ennen viikon lepotaukoa. Jossain kohtaa sohvalla istuessani tuli sellainen kirkas hetki, jota on vaikea kuvailla. Vähän sama kuin silloin, kun äiti antoi kuolemansa jälkeen ohjeen, että ala kirjoittaa kirjaa (äläkä tapa itseäsi).

En muista ihan sanatarkasti, mutta joku antoi minulle tällaisen viestin. (Itse asiassa ystäväni puhui minulle vähän samoilla sanoilla joku ilta sitten.)

Työttömyys ei ole ongelma, vaan kyse on jostain paljon laajemmasta. Jos nyt lähdet töihin, sinulle ei jää tilaa käsitellä niitä asioita, joita nyt kuuluu käydä läpi, jotta pääset eteenpäin.

Tämä kaipaa hieman muotoilua ja lisäpohdintaa, mutta luulen, että olen murehtinut turhaan. Heh. Jos nyt saisin työpaikan, okei, minulla olisi työpaikka, säännölliset tulot, en häpeäisi työttömyyttäni ja lähipiirini olisi tyytyväinen, vaikka olisin miten uupunut ja niin edelleen. Mutta se työ olisi vain laastari jollekin suuremmalle aukolle ja tyhjyyden ja arvottomuuden tunteille, joita sisälläni kannan. Se ei parantaisi lopulta kuin pintaa.

Aloitan viikonloppuna tai viimeistään alkuviikosta hylkäämisen tunnelukon käsittelyyn liittyvän valmennuksen. Uskon, että kyseistä tunnelukkoa työstämällä pääsen työjutuissa ja ihmissuhteissa eteenpäin. Minulla olisi nytkin aiheesta paljon kirjoitettavaa, mutta taidan antaa asioiden muhia vielä viikonlopun yli.

Lähden tänään hermolomalle isän luokse. Tuli sen aurakuvauksen jälkeen sellainen olo, että en kestä enää yhtään mitään. Että päässä vilisee niin paljon ajatuksia, vaatimuksia ja suorittamista, että paras keino on lähteä kuuntelemaan hiljaisuutta maaseudulle.

Tällä hetkellä olo on ihan hyvä. Riittävän hyvä. Ehkä jopa toiveikas ja odottava.

torstai, 9. helmikuu 2017

Aura- ja chakrakuvauksessa

Kävimme eilen Marin kanssa kuvauttamassa auramme ja chakramme. Odotin kuvaukselta tosi paljon ja jotain ulospääsyä tästä umpikujasta, jossa olen. Olin ihan varma, että aurassani olisi edes vähän violettia ja turkoosia, koska ne ovat niin vahvoja värejä elämässäni. Ei ollut.

Päällimmäinen fiilis käynnistä oli ja on edelleen pettymys. Menin kuvattavaksi Marin jälkeen. Minulle tuli heti huoneessa sellainen olo, että kuvaajalla on kiire. Hän puhui paljon ja nopeasti eikä mielestäni malttanut vastata perusteellisesti kysymyksiini. Yritin aina tilaisuuden tullen heitellä kysymyksiä, mutta jotenkin vauhti oli niin kova, että jäi tympeä olo.

Myöhemmin selvisi, että Marista oli tullut ilmi kaikkea tosi erikoista ja harvinaista, joten ei ihme, jos kuvaaja ei jaksanut kiinnostua tällaisesta tavallisesta henkilöstä. Mielessä pyöri, mitä isä sanoi minulle aikoinaan. Älä luule, että olisit mitenkään erikoinen. Juu en.

Tavallinen. Se on yksi kamalimpia määritelmiä, mitä ihmiselle voi antaa.

Aurani oli laaja, puhdas ja tarkkarajainen keltainen ja siinä oli jonkin verran selkeitä vihreitä kohtia. Jalkojen ja yläkropan kohdalla oli pientä epätarkkuutta, mikä viittaa niska- ja hartiajumeihin sekä jalkojen verenkierto-ongelmiin (kylmät jalat).

Keltainen aura viittaa yltäkylläisyyteen, tietoon, viisauteen, luovuuteen ja filosofisuuteen.

Chakrat eli energiakeskukset olivat ihan vinksallaan. Elämänenergia eli juurichakra oli matala, minkä vuoksi kaikki muutkin chakrat olivat vähän niin ja näin. Erityisesti sydänchakra oli matala, mikä nyt oli helposti arvattavissa.

Tunnemittarin mukaan olen erittäin tunteellinen, herkkä ja ilmaisen vapaasti tunteitani. Yleistilani on jännittynyt ja rasittunut.

Eniten ärsytti se, että kehoa, henkeä ja mieltä verrattaessa, käytän suurimman osan energiasta mieleeni. Olin jotenkin kuvitellut, että se menisi hengen puolelle, mutta ei. Toisaalta jos miettii, mikä jäätävä ajatussekamelska pääni sisällä velloo, onko ihme.

Energiatasomittarin mukaan minulla on korkea värähtelytaajuus eli sovin hyvin intuitiiviseen ja herkkään työskentelyyn. Maadoittaminen tekisi silti hyvää, ja tästä kuvaaja muistutti monta kertaa. Maadoitus vahvistaisi juurichakraanikin ja sitä mukaa koko systeemiä.

Kehoani hallitsee vasen eli feminiininen puoli. Minun pitäisi miettiä, onko kroppani epätasapainossa ja onko sisimmässäni ilmaisemattomia tunteita. Niin kovasti kuin yritänkin treenata symmetrisesti, minulla on vasemman ja oikean puolella paljonkin häiritseviä eroja. Ja noista tunteista. Huokaus.

Sydämeni alueen energiataso on erittäin korkea tällä hetkellä, mikä kertoo (liian) vahvoista ja kiihkeistä tunteista sekä siitä, että jotkut tunteet odottavat ulospääsyään. Voisi luulla, että korkea energiataso olisi hyväksi, mutta se kertoo lähinnä hyvin stressaavasta ja kuormittavasta tilanteesta.

Yleisesti ottaen minulla on matala ja rasittunut energiataso. Kuvaaja kysyikin, olenko jossain kriisissä tällä hetkellä, mihin vastasin, että juuh.

Minun kannattaisi rentoutua säännöllisesti, mennä ulos luontoon ja selvittää, mikä olisi sopivaa ravintoa minulle. Siinä vaiheessa, kun tyyppi alkoi valistaa ravitsemusjutuista, meinasin kyllä jo ärähtää vastaan, mutta hillitsin itseni. Ihan kuin en olisi viimeistä paria vuotta yrittänyt säätää tätä ravitsemuspuolta kohdalleen.

Minulla oli pään yläpuolella selkeä, isohko vihreä kohta. Se tarkoittaa, että olen tällä hetkellä voimakkaassa kehitysvaiheessa tai kriisissä, jossa yritän saada kehoa, mieltä ja henkeä tasapainoon. Allekirjoitan tämän täysin.

Vihreää löytyi myös kehon vasemmalta puolelta eli jotain muutosta, kehitystä ja ymmärrystä on tulossa elämääni. Kuvaaja sanoi, että pitää vain malttaa odottaa ja lopettaa murehtiminen. Okei, selvempi homma.

Kehon oikealla puolella oleva vihreys kertoo siitä, että olen avosydäminen, ystävällinen ja rakastava. Tulen toimeen melkein kaikkien kanssa (loistava tarkennus tuo melkein) ja säteilen puhdasta, parantavaa energiaa ympärilleni.

Sydämen alueella näkyi valkoista, mikä viittaa aiemmin mainitun lisäksi siihen, että minun pitäisi opetella suojautumaan muiden ihmisten liiallisilta vaatimuksilta.

Loppuun kirjaan vielä joitakin keltaisen auran ominaisuuksia, joista tunnistin itseni.

Keltainen pitää nautintoa tärkeämpänä kuin saavutuksia ja terveys sekä fyysinen kunto ovat hänelle tärkeitä. Keltainen on luova ja rakastaa esimerkiksi kirjoittamista, matkustamista ja rentoutumista rannalla.

Keltaisen keho on erittäin herkkä ja se aistii toisten tunteita ja värähtelyjä. Keltainen ylikuormittuu helposti eikä aina ymmärrä, miksi keho reagoi niin vahvasti ulkoisiin ärsykkeisiin.

Keltaisella on vahva kehonkieli ja hänellä on herkkä kosketus. Riippuvuussuhteet ovat yleisiä, jos energiat eivät ole tasapainossa. Keltainen pelkää ihmissuhteita, sitoutumista ja velvollisuuksia, mutta nauttii aktiivisesta seksielämästä ja haluaa fyysistä sekä henkistä mielihyvää.

Jos keltainen haluaa parantaa terveyttään, hänen pitäisi opetella kuuntelemaan sydäntään. Keltainen tarvitsee fyysistä harjoitusta, leikillistä seksiä ja meditointia, jotta hän saa lisättyä elinvoimaansa. Voiko tähän muuta sanoa kuin kyllä kiitos!

Tuossa oli tiivistettynä parinkymmenen sivun mittainen tulkinta energioistani. Poimin sieltä muistiin niitä kohtia, jotka juuri nyt tuntuivat tärkeiltä.

Vaikka käynti oli pienoinen pettymys, olen tosi tyytyväinen siitä, että aurassani ei näy merkkiäkään masennuksesta eikä esimerkiksi sähköhoidoista. Siellä ei ole sumeita kohtia, vaikka jokin eksistentiaalinen kriisi tässä on meneillään.

Entä mitä seuraavaksi ja miten ihmeessä saan energiani tasapainoon.

Heräsin tänä aamuna viideltä, luin yhden artikkelin perfektionismista ja tirautin päivän ensimmäisen itkun. Artikkelissa sanottiin, että joskus täydellisyyden tavoittelu menee siihen, että ihminen ei kykene tekemään enää mitään, kun pelko epäonnistumisesta on niin kova.

No, juuri eilen sanoin Marille, että minulla on sellainen olo, kuin eläisin käsijarru päällä. Että jokin koko ajan pidättelee minua enkä tiedä yhtään, mitä nyt pitäisi tehdä.

Väsyneenä menin kuitenkin salille ja meinasin sielläkin purskahdella itkuun vähän väliä. Jostain se armoton ruoskija on taas päässyt pääni sisälle eikä tunnu hiljenevän millään.

Mietin koko ajan, miten voisin syödä täydellisemmin, treenata paremmin ja kovemmin ja samalla sisintä jäytää se tosiasia, että olen ollut syyskuun lopusta asti työtön. Tavallinen työtön sairaanhoitaja. Voiko ankeampaa kohtaloa olla.

Ja ruoskinta jatkuu siinä vaiheessa, kun en millään keksi, mitä tälle tilanteelle voin tehdä. Mikä on seuraava askel ja mihin suuntaan. Kyllähän minun pitäisi tietää, koska olen ennenkin pystynyt ratkaisemaan kaiken.

Ja miksi minulla on edelleen näin ankaria ajatuksia itseäni kohtaan, vaikka yritän parhaani, ettei olisi. Miksi mikään ei riitä.

Sain lopulta tehtyä riittävän hyvän treenin, mutta totesin, että ensi viikolla en mene ollenkaan salille. Kävelylenkkejä voin tehdä ja kehonhuoltoa, mutta kertaakaan en enää lähde salille itkemään. Sali on liian rakas harrastus pilattavaksi.

Vaikka tekisi mieli jäädä vellomaan ahdistukseen, en pysty. Heh. Tämä se on huvittavinta, että jostain ne myönteiset jutut aina tulevat pintaan. Ehkä tarvitsen tämän blogin näitä purkautumisia varten ja sitten kun asiat on kirjoitettu pois päiväjärjestyksestä, olo helpottaa.

Nimittäin niitä hyviä juttuja on vaikka miten paljon.

Tiistaina selvisi, että lähdemme Karsan ja hänen naisystävänsä kanssa huhtikuussa rantalomalle. Aivan huippua, kun on jotain kivaa ja erilaista, mitä odottaa.

Kerroin tuosta muuten siskolleni puhelimessa ja sain hänet kerrankin hiljaiseksi. Sitä tapahtuu todella harvoin. Ajattelin, etten jaksa enää peitellä sitä, mitä olen ja jos siskolla on jotain elämäntyyliäni vastaan, antaa olla. Odotin jotain kevyttä moraalisaarnaa, mutta sisko vaan nauroi, päivitteli ja kysyi, onko meillä siis jotain kimppakivaa. Kyllä, sitä juuri.

Toinen hyvä juttu on se, että sain tänään katkaistua laskiaispullien syönnin. Niitä on mennyt päivittäin pari kappaletta ja joo, ei ole iso juttu, mutta minulle on. Minä haluan, että syöminen pysyy hallinnassani. Piste. Otin tosin kevyen laskeutumisen eli siirryin pullista raakasuklaaseen, joka nyt vaan on tosi hyvää ja joidenkin mielestä ihan terveellistäkin.

Juuri äsken selvisi, että en saanut sitä työpaikkaa, jota varten olin pari viikkoa sitten haastattelussa. Yllättääkö yhtään, jos sanon, että en tiedä, olenko pettynyt vai tyytyväinen.

Ystäväni sanoi kyllä mainiosti jotenkin näin, että mitä jos minun kuuluu olla nyt tässä tilanteessa ja että jos näin onkin juuri hyvä. Niin, mitä jos.