torstai, 26. huhtikuu 2018

Lääkityksen aloittaminen

Kävin tänään psykiatrin luona toisessa arviokeskustelussa. Psykoterapiakuvio elää omaa elämäänsä. Seuraava askel on löytää sopiva terapeutti.

Keskustelin lääkityksen aloittamisesta psykiatrin kanssa. Voi olla, että uskoni tämän kaupungin psykiatrisen hoidon tasoon alkaa pikkuhiljaa palautua. Kymmenen vuotta sitten homma meni niin, että lääkeresepti tai mieluiten kaksi tai kolme iskettiin käteen ja toivottiin parasta. Tai minun ja uskoisin että hyvin monen muunkin tapauksessa lähinnä pelättiin pahinta.

Kerroin psykiatrille, että olisin halukas kokeilemaan hänen mainitsemaansa uutta psyykelääkettä. Vuosia sitten kokeiltuihin lääkkeisiiin en halua koskea, sillä torjunta on niin vahva, että siinä ei olisi mitään mieltä. Uusi lääke, uusi alku tai jotain.

Psykiatri sanoi, että jos aion syödä lääkettä ja edelleen vain maata sängyllä, lääke passivoi minua entisestään. Toisin sanoen lääke tekee minusta tosi hyvän sängyssä makaajan. Jos teen konkreettisia suunnitelmia ja muutoksia arkeeni, lääke parhaassa tapauksessa aktivoi lisää ja tukee toipumista. Mutta niitä muutoksia pitäisi oikeasti tehdä ja lähteä ulos asunnosta.

Minusta psykiatrin näkemys oli virkistävä poikkeus siitä, mitä olen vuosien varrella nähnyt ja kokenut niin potilaana kuin hoitajana. Potilasta ei jätetä vain syömään lääkettä, vaan mietitään, miten lääkkeen roolin saisi pysymään mahdollisimman pienenä ja sivuosassa.

Juuri nyt minua ei ahdista lääkkeen syöminen yhtään. Kävin jo hakemassa lääkepaketin ja aloitan sen huomenna. En lue sivuvaikutuksista yhtään sen enempää kuin tähän mennessä olen jo ehtinyt enkä muutenkaan eksy keskustelupalstoille. Kerron lääkityksestä ainoastaan kahdelle luottoystävälleni ja täällä blogissa. En jaksa yhtään kauhistelua, voivottelua tai silmien pyörittelyä. Minun elämä, minun valinnat.

Yritän päästää irti ajatuksesta, että olen toivoton luuseri, kun aloitan lääkityksen. Olen tyytyväinen, miten olen pikkuhiljaa saanut mieltäni muutettua. Se on tällaiselle jääräpäälle kohtuu hankalaa.

Kymmenen vuotta sitten vannoin, etten lääkkeisiin enää koske ja olen asiaa nyt jankannut vuosikaudet. Kun jotain päätän, sitä on vaikea enää perua. Mutta niin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin, vaihtoehdot käyvät vähiin.

Minulla on kaksi tavoitetta, joiden takia tähän ryhdyn. Haluan kehittyä salitreeneissä ja kirjoittaa kirjan. Mikään muu minua ei oikeastaan kiinnosta, vaikka toki työkuvioiden järjestyminen ja oma jaksaminen ovat jossain taustalla nekin. Ei muuta kuin Herran haltuun.

tiistai, 24. huhtikuu 2018

Tältä masennus tuntuu

Olin viime torstain ja perjantain töissä. Molemmat päivät menivät kevyessä päänsäryssä ja väsymyksessä, mutta muuten pärjäsin ihan hyvin. Siis pärjäsin hyvin ne työtunnit, jotka olin konkreettisesti työpaikalla. Aika työn ulkopuolella on kohtuu raskasta.

Perjantaina sammuin illalla puoli kahdeksalta ja nukuin melkein yksitoista tuntia. Taisin herätä taas päänsärkyyn, kuten usein viime aikoina. Pysyin muutaman tunnin hereillä ja otin parin tunnin päikkärit, ennen kuin näin Pillunnuolijaa ja Karvamiestä.

Sunnuntai-iltana sain työvuorotarjouksen maanantaille, mutta valitsin mieluummin aamusalin. Jotenkin ajattelen, että jos saan edes salitreenit pysymään arjessani, on toivoa. En tiedä mistä, mutta ehkä jostain paremmasta.

Eilen pomo soitti. En pystynyt vastaamaan. Hän olisi todennäköisesti tarjonnut työvuoroa tälle päivälle, mutta en jaksanut soittaa hänelle takaisin. Hävettää. Tähän asti olen aina hoitanut työasiat mallikkaasti, vaikka vointi olisi ollut mikä. Ei vain huvita. Ei jaksa. Ei vittu voisi vähempää kiinnostaa.

Eilen tein pitkästä aikaa tosi hyvän jalkatreenin enkä sen tunnin aikana miettinyt kuolemaa. Siinä syy, miksi menen mieluummin salille kuin töihin. Tai minnekään.

Päivällä makasin sängyllä kolme tuntia ja mietin, mitä syitä minulla on enää nousta ylös. Vessahätä ja nälkä, totesin.

Sängyllä maatessa mietin, että keinot ovat nyt oikeasti aika vähissä. Oloni ei ole niin tuskainen kuin esimerkiksi tammikuun reissussa tai vuosi sitten ulkomailla, mutta kovin pysähtynyttä on. Olen niin väsynyt, että kaikki tekeminen vaatii älytöntä ponnistelua. Ei auta vaikka nukkuisin sen yksitoista tuntia tai vain normaalit kahdeksan tai valvoisin yöllä tunteja. Silmät seisovat päässä ja tuijotan jonnekin tyhjyyteen. Töissä pitää ihan sisäisesti ravistella itseään, että pysyy skarppina.

Eilen pyörittelin mielessäni lääkkeitä. Pitäisikö siltikin kokeilla jotain uutta mielialalääkettä? Mitä vaihtoehtoja tässä enää on? Ja jos kaikki on kuitenkin aina jumalallisessa järjestyksessä, mitä väliä sillä on, kokeilenko jotain lääkettä hetken vai jumitanko tässä tilassa loppuelämäni ilman lääkkeitä. Kuka muu tuomitsee minut lääkkeiden käytöstä kuin minä itse?

Lääkkeen syöminen tuntuu ajatuksena hirveältä. Se on kuin nostaisin kädet pystyyn ja sanoisin, että en onnistunut tässäkään. Minä kun ajattelen, että masennuksen tehokkain parannuskeino on ajattelutavan muutos. Miten helvetin vaikeaa voi olla muuttaa omia ajatuksiaan? Ja miksi en onnistu siinä? Pystyn syyllistämään itseäni mitä ihmeellisimmistä asioista.

Nauran aika paljon edelleen. Tosin eilen aloin itkeä puhelimessa, kun Merja kysyi, miksi olen masentunut. Mutta esimerkiksi reilu viikko sitten olin yökylässä ystäväni luona ja meillä oli tosi hauskaa. Tunnen aidosti iloa, mutta se ei kestä. Tiedän, että asioiden murehtiminen ja märehtiminen ei auta mitään, mutta negakela pyörii kuin itsestään. Psykologi sanoo, että se on minulle tuttu ja tavanomainen tapa suhtautua asioihin. Juuh.

Päivän paras hetki on ilta, kun kaivaudun peiton alle ja laitan korvatulpat korviini. Hämärässä ja hiljaisuudessa suljen silmäni ja mietin, mitä hyvää päivän aikana on tapahtunut ja mistä kaikesta voin olla kiitollinen. Toivon, että tämä olisi jo tässä eikä aamulla tarvitsisi enää herätä. Aamulla herään samasta hämärästä ja ikäväkseni tajuan, ettei vieläkään.

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Tilanne Samin kanssa

Pääsin tänään viimein lääkärin juttusille ja sain varmuuden, että aiemmin mainitsemani terveyskeissi on nyt onnellisesti ohi. Tai jossiteltavaa jäi jos jonkinmoista, mutta päätin viikonloppuna, että uskon lääkäriä enkä jatka tätä viikkokaupalla kestänyttä stressaamista ja asioiden pyörittelemistä enää päivääkään. Sen voin sanoa, että täydellinen hermoromahdus oli hyvin lähellä.

Olen nähnyt Samia pari kertaa. Sami haluaisi minut takaisin ja on valmis jonkin verran joustamaan vaatimuksissaan. Minulla saisi olla pari muuta vakipanoa noin niin kuin esimerkiksi.

Ensimmäinen tapaaminen puolen vuoden tauon jälkeen ei tuntunut erikoiselta. Oli kiva höpötellä ja pussailla ja touhuta, mutta hyvässä muistissa on, mihin kaikki johtaa. Ei mihinkään.

Muutaman päivän viestittelyn jälkeen huomasin, että Sami ei ole muuttunut yhtään. Hän on kiinnostunut minun asioista, mutta ei halua jakaa omaa arkeaan yhtään. Vakavistakin asioista hän vain vitsailee, ja kaikki pitäisi aina ottaa huumorilla. Meillä on aina ollut tosi kivaa. Ai niinkö? Muistan muutamankin kerran, kun olen sydän syrjällään itkenyt tyypin perään.

Terveyskeissin takia en ole kyennyt tekemään mitään ratkaisuja mieskuvioiden tai minkään muunkaan suhteen. Nyt pitäisi pikkuhiljaa päättää, mitä aion tehdä Samin kanssa. Tällä hetkellä tekisi mieli päästää Sami menemään, mutta en tiedä. Hankalaa.

torstai, 29. maaliskuu 2018

Samin paluu

Viikko on ollut tuskaisen pitkä. Todellinen pitkäperjantain huipentuma etukäteen.

Maanantaina tuli kymmenen vuotta veljeni kuolemasta. Masennuin vuosipäivästä jo viikonloppuna ja pohdiskelin kaikkea. Enimmäkseen sitä, miten olen käyttänyt kymmenen vuotta jatkoaikaani.

En vieläkään tiedä, miksi elän ja mikä on elämän tarkoitus eli kovin turhalta tilanne näyttää edelleen. Veljeni kuoleman olen hyväksynyt jo aikoja sitten ja tiedän, että se oli sovittu ennalta. Silti kaikenlaisia ajatuksia tulee ja menee.

Maanantaina sain yhden semiahdistavan terveyteeni liittyvän tiedon tai epäilyn, jota olen huolella stressannut. Pari yötä on mennyt valvoessa ja varsinkin iltaisin käyn niin ylikierroksilla, että olen parina iltana joutunut ottamaan rauhoittavaa. En voi tehdä asialle juuri nyt mitään, mutta toki osaan hyödyntää joutilaan ajan turhalla murehtimisella ja kauhukuvilla.

Eilen mietin, että tästä stressilatauksesta puuttuu enää Samin yhteydenotto. Tilaus toimitettiin lähes välittömästi, sillä Sami otti illalla yhteyttä.

Mies on ollut kolmisen viikkoa sinkkuna tai siis niin sinkkuna kuin kulissiliitossa elävä mies voi olla. Heh. Hän haluaa minut takaisin ja sillä tapaa rajoittavasti, että meillä ei olisi muita seksikumppaneita.

Sami tulee ilmeisesti huomenna käymään ja juttelemme asiasta. Tällä hetkellä en tunne mitään muuta kuin jännitystä, mutta tiedän, miten helposti vanhat tunteet roihahtavat ja siinä sitä sitten taas ollaan. Nyt kun olisin viisas, pyytäisin miestä jättämään minut rauhaan, mutta kuulostaa kovin tylsältä ja helpolta vaihtoehdolta. Lisää draamaa, kiitos.

Pääsiäisenä lähden K:n kanssa rentoutuslomalle, mutta näiden terveysjuttujen ja stressaamisen takia pääsiäinen kääntynee pelkäksi lomaksi. Toisaalta on ihan kiva päästä pois arkikuvioista eri maisemiin vaikka sitten vain murehtimaan.

keskiviikko, 14. maaliskuu 2018

Lisää treffejä

Näin eilen pitkästä aikaa Pillunnuolijaa. Tilasin seksikaupasta pari mekkoa ja puin niistä toisen päälleni. Pyörittelin vähän, kehtaanko pukeutua niin provosoivasti, mutta mies oli täysin myyty.

 

Ilta oli huikea. Ihan hirvittää, mutta olen taas vaihteeksi ihastunut väärään mieheen. Pillunnuolija sentään on vapaa (paitsi jos on valehdellut), mutta kuviossa on joitakin epämääräisiä muuttujia, joiden takia ei kannattaisi panna tunteita peliin. Toisaalta juuri se, että kaikki ei ole kohdallaan, kiehtoo niin helvetisti.

 

Pillunnuolija oli sen verran ylilatautunut, että hän ei kestänyt panemista kovin kauan. Hän ei edes antanut minun ottaa aluksi suihin, koska sieltä ei ainakaan olisi ollut enää paluuta. Heh.

 

Mies sanoi, että minun vartaloni on täydellinen ja se on kuin luotu rakastelua varten. Sinuun voisi helposti rakastua.

 

Entisaikaan olisin lähinnä viiltänyt ranteet auki, jos joku olisi puhunut tuollaisia, mutta nyt on toisin. Nautin tästä käänteestä, kun olen antanut itselleni luvan tutkailla naisellista ja pehmeämpää puoltani seksissä. Minua on jo tarpeeksi lyöty ja läpsitty perseelle, kutsuttu huoraksi ja nartuksi ja pantu aivoja pellolle. En saa kinkyilystä ja alistamisesta enää mitään.

 

Pillunnuolija siis laukesi aika pian ja hänellä kestää uudelleen latautuminen kauemmin kuin laki sallii. Panon jälkeen makasimme sängyllä ja pussailimme. Siinä meni varmasti puolisentoista tuntia. Tuntui niin hyvältä olla jonkun noin huipputyypin iholla ja vain ottaa vastaan ja antaa kaikkea. Läheisyyttä, silittelyä, koskettelua. <3

 

Koska Pillunnuolija kertoi niin avoimesti tuntemuksistaan, minäkin uskaltauduin. Sanoin miehelle, että olen vähän ihastunut häneen. Mies oli hetken hiljaa ja sanoi, että se on mukava kuulla. En tiedä, mitä hän oikeasti ajattelee. Kuvio kun on niin epämääräinen.

 

Pyysin Salimiehen maanantaina toisille treffeille. Tyyppi oli miettinyt aamulla salilla, että helvetti, mikä virhe tuli periaatteen vuoksi tehtyä, jos pillu jäisikin saamatta. No ei jäänyt.

 

Salimiehellä oli niin iso vehje, että jouduimme pitämään välillä taukoa. Panimme pari kertaa. Toisella kerralla mies vain työnteli hiljakseen menemään, mitä yksikään mies ei ole tähän mennessä kyennyt tai halunnut tehdä. Erittäin hyvä peliliike.

 

Salimies tykkäsi silitellä ja makoilla lähekkäin, mikä oli tosi kivaa. Ainoa jäätävä miinus on se, että mies käyttää nuuskaa. Hyi helvetti. En aio pussata enää yhtäkään kertaa miestä, jolla on nuuska huulessa. Örgh.