tiistai, 18. syyskuu 2018

Mässäilyviikonlopun jälkeisiä tunnelmia

Näimme K:n kanssa viikonloppuna. Olin sopinut itseni kanssa, että voin syödä lauantaina ja sunnuntaina mitä ja miten paljon tahansa. Ja niin tein.

Lauantaiaamuna kävin hakemassa ruokakaupasta evästä eli riisipiirakoita ja pullaa sunnuntaille. Tiesin jo kassalla, että eväät tuskin säästyvät seuraavalle päivälle, mutta ideana se oli ihan hyvä.

Bussissa mietin, että tältä kai alkoholistista tai muusta riippuvaisesta tuntuu. Hetki ennen kuin antaa periksi himoilleen. Sydän hakkaa ja odottaa vain, milloin saa ensimmäisen annoksen, joka tuo välittömästi helpotuksen ja hyvän olon. Sillä hetkellä mikään ei olisi estänyt minua syömästä kiellettyjä ruokia. Pitää olla korvien välistä vinksallaan, että saa tällaiset kiksit syömisestä.

Lopulta pullat ja piirakat olivat pieni pettymys, ja kahvikin lähihnnä korvensi mahaa.

K:n kanssa joimme kuoharia ja söimme ravintolassa. Otin halloumisalaatin, ranskalaisia ja palan suklaakakkua. Illalla söin muutaman salmiakin. Kahden aikaan yöllä heräsin niin oksettavaan oloon, että mietin, pitäisikö laittaa sormet kurkkuun vai kärsiä ja ehkä oppia vastaisuuden varalle jotain. Valitsin oppia.

Aamulla latasin hotellin aamupalalla kasan vaaleaa leipää ja riisipiirakoita voilla ja paksuilla juustosiivuilla. Kahvi poltti edelleen mahaa, vaikka laimensin sitä kermalla.

Kotona söin liikaa ruisleipää ja yllättäen useita riisipiirakoita voilla ja juustolla. Iltapäivällä mahakivut olivat jo sitä luokkaa, että arvoin taas oksentamisen ja oppimisen välillä.

Paluu arkeen ja tiukkaan ruokavalioon on onnistunut hyvin. Eilen oli hillitön nälkä, mutta nyt olo alkaa tasaantua. Mahaan ei enää satu ja henkisesti on helpompi olla, kun päivä ei rakennu pelkän mässäämisen varaan. Ei päivään tosin mitään järkevää muutenkaan kuulu, mutta silti.

Paino on tippunut reilussa kuukaudessa noin neljä kiloa. Mahaan ei satu useinkaan ja turvotus on vähentynyt. Akupunktiohoitaja ei huomannut suurta eroa kielestä tai pulssista. Ehkä maksa on hieman toipunut. Tai sitten ei.

Eniten vituttaa tämä väsymys. Eilen lähdin puoli kahdeksalta nukkumaan, koska meinasin nukahtaa sohvalle. Aamulla puoli kuuden jälkeen olisin mielellään jäänyt nukkumaan, mutta nousin, surautin sellerimehut ja lähdin salille treenaamaan jalkoja. Ei auta. Pakko tehdä asioita ja palata rutiineihin, kun en kerran kuole enkä voi nukkuakaan 24/7.

Mutta v i t u t t a a. Voisin lyödä kaikkia niitä, jotka piristyvät ja voivat paremmin jo viikon terveellisemmän syömisen jälkeen. Tuntuu niin hemmetin epäreilulta.

Psykiatri ja terapeuttini suosittelivat, että pyytäisin lääkäriltä lähetteen verikokeisiin, jos väsymys ei olekaan pelkkää masennusta. Joskus toivon, että jokin fyysinen vaiva selittäisi tämän tuskastuttavan väsymyksen. Ja häpeän syvästi, että kehtaan sanoa jotain tuollaista ääneen. Olen oikeasti kiitollinen terveydestäni enkä halua sairaaksi, mutta en jaksaisi elääkään, kun olen niin väsynyt.

sunnuntai, 2. syyskuu 2018

Onnistunut sunnuntai

Hyviä päiviä tulee niin harvakseltaan, että pakko heti kirjata yksi niistä ylös.

Näin aamukahvin jälkeen Karvamiestä. Meillä oli oikein kiva parituntinen. Miehellä on jokin erityinen taito rentouttaa minut täydellisesti pelkällä silittelyllä. Silittelyyn meidän touhut usein jäävätkin, koska hän on niin stressaantunut, että seksistä ei aina tule mitään. En ole koskaan tavannut miestä, jonka käsistä lähtisi noin voimakkaat energiat. Havahdun usein siihen, että en ole hengittänyt ikuisuuksiin. Vaivun jonnekin niin syvälle.

Kun Karvamies oli lähtenyt, huomasin, että Pillunnuolija oli laittanut viestiä. Hän pyysi minua kylään ja ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. Kutsu tuli kuin tilauksesta, sillä olen haaveillut, että pääsisin näin upeilla loppukesän keleillä ulos asunnostani. Yksin se on tosi haastavaa.

Kävelimme kahdeksan kilometrin metsälenkin ja oli tosi kivaa. Aiemmin viikolla kerroin miehelle masennuksestani ja nyt hän kyseli aiheesta lisää. Juttelimme muutenkin kaikkea mahdollista, mitä emme yleensä tee. Lähinnä toiminta on rajoittunut sänkypuuhiin.

Reippailun jälkeen mies olisi halunnut viedä minut syömään ravintolaan tai ainakin lämmittää saunan tai grillata jotain. Kerroin tiukasta ruokavaliostani eikä tyyppi pysynyt yhtään kärryillä. Harva tosin pysyy. Sen verran erikoisesti taas vaihteeksi syön.

Sunnuntain dinnerin suhteen päädyimme lopulta siihen, että mies lämmitti itselleen superällöttävän lihapiirakan ja minä vedin ison lautasellisen vesimelonia.

Ihmettelen ihan, kun viihdyin miehen seurassa jopa viisi tuntia. Kun makoilimme miehen leveällä sängyllä, mietin, että tässä on oikeastaan tosi hyvä olla. Pillunnuolija pyysi minua jäämään yöksi, mutta tulin kuitenkin kotiin. Kotimatkalla mies pysähtyi ostamaan minulle punaisen ruusukimpun. Aikamoista.

tiistai, 21. elokuu 2018

Syömisen tuska

Kävin pari viikkoa sitten ravintovalmentajalla. Käynnistä jäi tosi hyvä fiilis. Olen vuosikaudet hakenut apua syömisongelmiini, pettynyt ja taas yrittänyt ja pettynyt entistä pahemmin. Nyt tuntui pitkästä aikaa, että joku tajusi, mitä tuskaa syöminen minulle on.

Nainen suositteli minulle melko vaativaa ruokavaliota, jolla olisi hänen mielestään hyvä lähteä kohentamaan elimistön ja sitä kautta koko ihmisen vointia. Otan tietoisen riskin, että syömishäiriöni vain pahenee tästä kokeilusta, mutta en voi muutakaan. En jaksa enää.

Ruokavaliokokeilua on takana reilu viikko. Viime viikko oli yhtä pitkää kärsimystä. Minulla oli neljä työvuoroa, jotka kuormittivat kaiken muun paskan lisäksi.

Reilun viikon aikana en ole syönyt yhtäkään leipää, riisipiirakkaa, pullaa tai niiden erinäisiä korvikkeita, joita olen mestari kehittelemään. Kahvin määrän olen vähentänyt vajaaseen kuppiin per päivä, kun aiemmin saatoin leipämättöjen siivittämänä juoda litrankin kahvia kerralla. Eläinperäisistä tuotteista syön vain hunajaa eli syön lähes vegaanisti tällä hetkellä.

Vatsan turvotus alkoi laskea parin päivän jälkeen ja mahakivut ovat vähentyneet selvästi. Painoa en ole erityisemmin seurannut, koska en halua, että tästä tulee jälleen uusi laihdutusyritys, jonka väärä vaakalukema vesittää. Ykköstavoitteeni kun on kohentaa terveyttä ja vasta sen jälkeen laihtua.

Siinä olivat hyvät puolet, mutta entäs ne huonot. Huh huh. Tiesin, että olen pahasti riippuvainen syömisestä ja omista pikku syöminkihetkistä, mutta että näin.

Viime viikolla tuntui joka päivä, että ihan vain sekoan, kun tuntuu niin pahalta. Töissä oli muutama haastava asiakastilanne, joissa jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, etten lähtenyt vittuilemaan asiakkaalle takaisin. Normaalisti olisin pystynyt hiljentämään mieleni sillä, että olisin suunnitellut jonkin syömiskuvion palkinnoksi hankalasta työpäivästä. Nyt sitä palkintoa ei ollut.

Ihan kuin sisältä olisi revitty jotain irti, kun jouduin vain elämään kaiken paskan läpi enkä saanut pyyhittyä sitä syömällä pois.

Lämmin kasvisruoka ei maistu miltään verrattuna hillittömään voileipä- ja pullakasaan. Maku ei niinkään ole se pointti, vaan helpotuksen ja turvallisuuden tunne, joka syömisestä tulee. Tai tuli ennen.

Syöminen on vuosikaudet ollut se juttu, josta saan kovimmat kiksit. Nimenomaan yksin syöminen, ehkä salaa syöminen, suurien määrien syöminen. Siinä on jotain niin rentouttavaa ja turvallista, että en tiedä, mistä muusta sellaisen tunteen ja olon voi saada.

Mitä jos en koskaan enää tunne oloani yhtä turvalliseksi ja helpottuneeksi? Se tässä surettaa. Säälittääkin. Miten ihminen ajautuu siihen pisteeseen, että riisipiirakka- ja pullakahvit ovat parasta elämässä? Aika kamalaa.

Kurjista olotiloista huolimatta olen ylpeä itsestäni. Jatkan sitkeästi ainakin seuraavaan akupunktiokäyntiin asti. Haluan nimittäin nähdä, huomaako akupunktiohoitaja minussa kuukauden ruokavaliokokeilun jälkeen mitään muutosta. Ja tuntuuhan se hyvältä, kun huomaa, että selviää arjesta ilman, että kaikki pitää nollata överisyömisellä. Jollain kierolla tavalla nautin siitä kärsimyksen ja pahan olon tunteesta, joka iskee, kun en saa sitä, mitä haluan. Ääretön vitutuskin menee jossain kohtaa ohi.

lauantai, 4. elokuu 2018

Kärsimyskupoli F33.1

Kesä on mennyt yhdessä hujauksessa, vaikka kärsin joka päivä. Kuumuudesta, hikoilusta, itseinhosta, töistä, lihomisesta, syömisestä, sali-innon katoamisesta, ihmisistä, elämän merkityksettömyydestä.

Viimeksi tänään ahdisti lähikauppakeikan jälkeen niin paljon, että piti hetken tietoisesti keskittyä hengittämiseen, että sain ilman taas kulkemaan.

Asetin kesän alussa itselleni tavoitteeksi, että jaksan heinäkuun käydä töissä ja tehdä sovitut työvuorot. Siihen kykenin, mutta paljon muuhun en. Useimmiten tuntuu, että päivät ovat pelkkää ahdistusta ja vierauden tunnetta omasta itsestä. Itseinho on yhtä jäätävää kuin tammikuussa Malesiassa, kun itkin pahaa oloa aurinkotuolilla.

Työpäivät kestän, kun kuvittelen, että en oikeasti ole olemassa. Tai että olen joku robotti, joka hoitaa työt, mutta ei oikeasti ole olemassa eikä kenenkään nähtävissä.

Kulunutta kesää voisi kuvata lauseella "aurinkolasit päähän ja menoksi". Olen tehnyt niistä kakkuloista sellaisen suojan itselleni, että pystyn kävelemään pakolliset hetket kaupungilla. Muuten mieluusti linnoittaudun hikiseen yksiööni. Pisteet sille, joka keksi, että elokuussa kesä alkaa väkisinkin viiletä.

Onneksi pystyn nauramaan ja olemaan kiitollinen. Tiedän sanomattakin, miten paljon huonommin asiat voisivat olla. Olen kiitollinen ystävästäni, joka on jaksanut viettää aikaa kanssani, vaikka olen tällainen. Arvostan ylintä neuvonantajaa, joka jaksaa olla kuittailematta voinnistani ja tukee kykyjensä mukaan. Isä on toivotellut vuosien tauon jälkeen iloisia aikoja eli hänkin näkee tilanteen, vaikka voinnistani ei ole sen kummemmin puhuttu.

Terapia alkaa loppukuusta, ja ensi viikolla menen tapaamaan yhtä vaihtoehtoista ravintovalmentajaa. Olen käynyt jäsenkorjaajalla ja akupunktiossa ja yrittänyt siten tehdä jotain hyvää itselleni, kun en siihen muuten kykene.

Kaiken tuskan ja tuskastuneisuuden keskellä uskon edelleen, että olen itse valinnut tämän tien. Joskus toivon, että en olisi, mutta minkäs teet. Ja vaikka elämä tuntuu tällä hetkellä raskaalta, jossain on ihan varmasti ulospääsy odottamassa.

keskiviikko, 27. kesäkuu 2018

Terapeutti valittu

Ilmeisesti jotkut tähdet olivat kohdallaan, koska onnistuin löytämään psykodynaamisen terapeutin, jolla on mahdollisuus ottaa uusia asiakkaita syksyllä.

Tapasin naisen työpäivän jälkeen iltakahdeksalta maanantaina. Ensimmäinen reaktioni oli, että tästä ei tule hevon helvettiä, mutta istun sovitun tunnin loppuun asti. Päätä särki niin paljon, että en muista, mitä kaikkea juttelimme tai mikä oli se ratkaiseva ero aiemmin tapaamaani terapeuttiin.

Terapeutti kyseli paljon, ja oli melkoisen uuvuttavaa tiivistää tuntiin koko ankea elämäni. Tosin samalla koin pitkästä aikaa senkin fiiliksen, että olen tosi onnekas ja sinnikäs, kun olen vielä suhteellisen järjissäni ja raivannut tieni takaisin työelämään. Ei tässä työkunnolla pääse hehkuttamaan, mutta ainakin voin sanoa olevani jotain muuta kuin työtön.

Jos Kelalta tulee puoltava päätös, terapia alkaa ehkä syyskuussa. Tämä tarkoittaa sitä, että Bali-haaveilut siirtyvät myöhempään ajankohtaan. Toki voin parin ehkä kolmenkin viikon reissun tehdä alkuvuodesta, mutta ei sen enempää.

Vointi on tosi kurja. Olin maanantain ja tiistain töissä. Työpäivät menevät aika hyvin, mutta asiakaspalvelu ja ajoittain kohtuu haastavat asiakkaat vievät kaikki voimat. Hoidan työni tunnollisesti ja teen parhaani, mutta illat mietin, mitä mokasin tai mitä olisin voinut tehdä paremmin. Sama työasioiden pyörittely jatkuu yölläkin, jos ja useimmiten kun en saa nukuttua.

Tänään menin aamulla viikon tauon jälkeen salille eikä treenikään tunnu miltään. En ole varmaan pariin vuoteen ollut näin surkeassa kunnossa fyysisesti. Se vituttaa. Miten voi ihminen päästää itsensä näin huonoon kuntoon? Painoa pitäisi saada noin viidestä kymmeneen kiloa pois ja ehkä sitten fysiikka ja pääkin alkaisivat toimia paremmin.

Tällä hetkellä vallitseva tunnetila on vitutus ja äärimmäinen väsymys. Mikään ei ole omassa hallinnassani.

Aamupäivällä kävelin sentään kirjastoon ja takaisin ja olisin siinä ahdistuksessa voinut samalla vetää ranteita auki. En jaksaisi nähdä ihmisiä enkä käydä enää yhtäkään kertaa ostamassa lähikaupasta niitä saatanan riisipiirakoita ja pullia.

Kun tietäisi edes, milloin tämä kaikki loppuu. Jos joku kertoisi, että kuolen vuoden tai kahden tai parinkymmenen päästä. Sitten olisi toivoa, että täältä oikeasti pääsee joskus pois.