lauantai, 12. tammikuu 2019

Sinulla on takareisissä selluliittia

Meillä oli eilen treffit K:n kanssa. Mies huomautti jossain vaiheessa iltaa, että minulla on takareisissä selluliittia.

Kyseinen huomautus ärsytti minua todella paljon. En käsitä, miten eläkeikää lähestyvä epäadonis kehtaa arvostella kroppaani ja tehdä sen vielä niin, että saa minut tuntemaan itseni aivan täydeksi ylipainoiseksi, löysäksi luuseriksi. Sisäisesti kiehuin raivosta, mutta totesin vain, että niinpä on.

Kommentin höysteeksi K kehaisi yhteisen ystävämme H:n täydellistä takapuolta, mikä entisestään lisäsi raivoani. Tyydyin toteamaan, että sellaisen persauksen saa, kun harrastaa kestävyyslajeja. Tarkoitin toki, että minun mielestäni parhaat pakarat tehdään salilla, mutta K ei asiaa hoksannut, vaan jäi haaveilemaan H:n perseestä.

Selluliittikommentista tuli aivan tosi ikävä fiilis. Ajoituskin oli täydellinen. Olenhan lähdössä parin viikon rantalomalle alkuviikosta. Vielä eilisiltaan asti olin erittäin tyytyväinen siihen, että olen vaikeuksista huolimatta saanut pudotettua painoa yhdeksän kiloa viime elokuusta ja pitänyt paketin olosuhteisiin nähden hyvin kasassa.

K:n tylytyksen jälkeen mietin hetken, että en enää ikinä kehtaa kulkea bikineissä, ja koko reissu on nyt paketoitu päin vittua.

Laitoin ystävälleni tilanteesta viestin. Hän myötäeli ja sanoi, että K onkin ainoa, joka ne selluliitit huomaa. Hermostuin ystävänikin kommentista, koska se ei pidä paikkaansa. Minulla on ollut selluliittia lukioikäisestä asti, minkä varmasti huomaa kuka tahansa niin halutessaan.

Viestittelyn jälkeen aloin miettiä, mikä tässä oikeasti on ongelma ja miksi jonkun ihmisen huomautus sai minut niin tolaltani. Ja miksi K:n lisäksi hermostuin ystävääni, vaikka hän tarkoitti pelkästään hyvää.

Tajusin, että minulta puuttuu nykyään perusturvallinen ja vahva olo omassa itsessäni. Sellainen, että on ihan sama, mitä muut sanovat tai tekevät, minä olen vahva ja pärjään tällaisena kuin olen. Olen jo pitkään tuntenut, että heilun kuin joku saatanan ruohonkorsi tuttujen ja tuntemattomien kommenttien ja arvostelujen mukaan. Jos joku kehuu minua, olen hetken innoissani ja tyytyväinen, kunnes joku tulee ja sanoo jotain väärin.

Tajusin myös, että K sanoi vain, mitä hän näki. Ei sen enempää. Minä itse tulkitsin ja annoin kommentille lisämerkityksiä. Kuten että olen lihava, laiska, en osaa pitää huolta itsestäni, olen ruma, en voi lähteä tämännäköisenä rantalomalle, minun kuuluu kärsiä ja rangaista itseäni, kenelläkään muulla ei ole näin surkeaa itsekuria, en ikinä saa unelmieni vartaloa enkä varsinkaan mieltäni kuntoon ja terveeksi, olen epäonnistunut täydellisesti kaikessa. Tuossa vain muutama esimerkki siitä, minkälainen kevyt kritiikkitulva alkoi pyöriä päässäni.

Tämän jälkeen laitoin ystävälleni pahoittelevan viestin ja huomasin jälleen kerran, miten vaikea minun on ottaa vastaan myönteistä palautetta ja myötätuntoa jopa läheisiltä ystäviltä. Oletan automaattisesti, että kaikki pitävät minua täysin paskana ja turhana ihmisenä, jolla ei ole paljoakaan virkaa tässä elämässä. Se on surullista, koska minulla on tosi ihania ja kultaisia ihmisiä lähelläni.

Vielä surullisempaa on se, että olen miltei kokonaan kadottanut kyvyn tuntea myötätuntoa ja armoa itseäni kohtaan. Mahdottomia vaativa ja julma, sättivä sisäinen puhe muistuttaa melkein teinivuosien horrorityyppiä, jonka anoreksia synnytti. En tiedä, mikä saisi äänen hiljenemään edes hetkeksi. Tuntuu, että paha olo ja tuska vain koteloituvat entistä syvemmälle sisimpääni.

Ja mikä on elämää suuremman selluliittikeissin lopputulema? Ajattelusta väsähtänyt hermoraunio, joka todellakin aikoo panna bikinit päälle oli selluliittia tai ei. Ihan vaikka kiusallani ärsytän mahdollisia kanssalomailijoita, jotka eivät voi sietää epätäydellisiä ihmisvartaloita. Kukaan ei enää estä minua tekemästä asioita, joista pystyn edelleen nauttimaan. En edes minä. Sitä paitsi, onni on ystävä, joka osaa ottaa selluliitittomia valokuvia.

sunnuntai, 30. joulukuu 2018

Vuoden viimeiset

Joulu meni tänä vuonna ihmeen kivuttomasti. Oikeastaan nyt oli helpoin joulu viimeiseen kymmeneen vuoteen. Näköjään aika tekee tehtävänsä, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.

Koko joulukuu oli muuten todella raskas. Tai koko elämä. Mutta kun tässä kaivelen tikkua silmästäni, palaan vain hyviin hetkiin.

Ennen joulua siivosin pari päivää koko kämpän läpi, ja nyt viimein sain uudet matot ja sohvan paikoilleen. Samalla asunnosta lähti hirveä määrä ikävää energiaa, kun heitin rikkinäisen sohvan ja pöydän sekä siskolta saadut ikivanhat lainamatot pois. Jännä huomata, miten paljon pahaa oloa pelkkiin kalusteisiin voi säilöä.

Jouluaattona tein aamulla jalkatreenin, kävin haistelemassa joulutunnelmaa keskustan ruokakaupassa ja ajattelin loppupäivän koomailla kotona. Iltapäivällä teki mieli lähteä ulos lenkille ja niin tein. Tällaista ei tapahdu koskaan.

Ulkona katselin ensin vähän haikein mielin ihmisiä, pariskuntia, jotka olivat menossa jonnekin viettämään joulua. Mietin, onko ketään yhtä yksinäistä ja ulkopuolista kuin minä.

Tutussa metsässä hengittelin raikasta ilmaa ja nautin hiljaisuudesta. Tunsin, miten minua pitkästä aikaa työnnettiin selästä eteenpäin. En tiedä, kuka se tyyppi on, mutta tunne on erikoinen. Joku koskettaa, mutta ketään ei näy.

Mietin, miten kevyt olo voikin olla. Siltäkö terveistä ihmisistä tuntuu? Että voi vain touhuta kaikenlaista koko päivän ja silti jaksaisi vielä vaikka mitä. Olo on iloinen ja helppo eikä tunnu koko ajan siltä kuin kantaisi koko maailman taakkaa harteillaan ja vähän päälle. Ei tarvitse päiväkausia jahkailla, jaksaako tehdä kaikkea suunniteltua päivän aikana. Ei tarvitse miettiä, pystyykö lähtemään asunnosta ulos iltapäivällä tai meneekö rytmi sekaisin, jos tekee jotain tavallisesta poikkeavaa. Rintaan ei satu, kun hengittää ja ylipäätään pystyy hengittämään niin, ettei ahdista.

Se oli tämän vuoden virkein ja samalla ainoa virkeä päivä.

Joulun touhuilu vaati toki veronsa, ja viimeiset työvuorot kuluneella viikolla olivat yhtä tuskaa. Eilen makasin melkein koko päivän koomassa sängyssä ja mietin, pääsenkö enää koskaan jalkeille.

Välillä tuntuu, että elämä vittuilee minulle, kun se antaa yhden normaalin, virkeän päivän ja sitten vetää taas maton alta. Rasittavinta on yrittää selittää ihmisille, minkälaista uupumukseni on. Se kun ei mene millään yöunilla ohi eikä sillä, että nyt on tiedossa kuukauden hermoloma. Se uupumus vain on ja on ja sitä jatkuu loputtomiin. 

Mutta olen silti kiitollinen hetkenkin virkeydestä, koska se antaa toivoa ja uskoa siihen, että elämä voi muutta paremmaksi. Olen ehkä sairas, mutta voin tehdä paljon vointini eteen.

sunnuntai, 2. joulukuu 2018

Aiemmin somaattisesti terve nainen

Nivelreuma, terapia, loputtomiin viimeistelty ruokavalio vaan ei niin toteutettu, talvi, lähestyvä joulu. Tai sitten jokin muu, mutta vointini on ollut ihan superkurja viime aikoina. Mieleen tunkee jatkuvalla syötöllä synkkiä ajatuksia. Voisin itkeä koko ajan, ja nukkua.

Nivelreuma ahdistaa välillä vähemmän, yleensä enemmän. Olen kitannut litratolkulla sellerimehua, kurkkumehua, viherpirtelöitä ja vältellyt parhaani mukaan niitä ruoka-aineita, jotka ruokkivat taudinaiheuttajia elimistössä. Käytännössä kaikki hyvä on kiellettyä. Toisaalta olen koukuttunut jopa sellerimehuun, joten tilanne voisi olla paljon huonompikin.

Ehkä joulun takia olen ajatellut ja ikävöinyt paljon äitiä ja veljeäni. Näin yhtenä yönä veljestäni unta. Hän oli siinä samaan aikaan pieni vauva, jota pidin sylissäni ja miehenalku, joka kuoli onnettomuudessa. Minulla on ollut sinua niin kova ikävä, veli sanoi unessa. Niin minullakin sinua, vastasin. Heräsin siihen, että itkin.

Aika usein tuntuu, että en kestäisi yhtään enempää. Mutta joka helvetin aamu alkaa uusi päivä, joka pitää jaksaa. Ja minä jaksan, koska ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa.

Hartain toiveeni on, että joku ampuisi minut. Mieluiten niin, että kuolema olisi mahdollisimman nopea ja kivuton. Kakkosena toivon ihmettä. Että saisin vielä kerran kokea sen ihmeen, kun masennus vain menisi pois ja näkisin jotain järkeä elämässä.

Koska kuolema on niin paljon läsnä, suunnittelen Marin kanssa reissua Balille. Mahtaa tulla reissu, kun kaksi huonokuntoista masentunutta lähtee taas kokeilemaan onneaan. Viime tammikuun reissu oli sen verran hc-kamaa, että mietin jo, haluaako Mari enää lähteä minun kanssa minnekään. Mutta hyvä näin. 

Matkan suhteen odotukset ovat oikeastaan pyöreä nolla. Malesian-reissu meni päin helvettiä ja voi hyvin olla, että Balinkin hiekkarannoille jää lähinnä katkeria itkuja. Nyt ainakin tiedän, miten synkkiä tiloja voi olla luvassa, joten kaikki sen jälkeen on pelkkää plussaa. Sitä paitsi olen aina halunnut nähdä Balin, ennen kuin kuolen.

maanantai, 19. marraskuu 2018

Nivelreuma

Sain nivelreumadiagnoosin perjantaina. Homma on harvinaisen selvä, sillä reuma näkyi sekä verikokeissa että tulehduksina sormien ja ranteen nivelissä. Onneksi keuhkokuva oli puhdas eikä jalkaterien eikä käsien röntgenkuvissa näkynyt mitään muutoksia. Lääkäri arveli, että minulla ei ole kovin ärhäkkä tauti, mutta ken tietää tulevasta.

Vaikka arvasin tämän diagnoosin jo keväällä, en ole uutisesta mitenkään riemuissani. Lääkäri oli ehdoton lääkityksen aloittamisen suhteen. Jos en aloita lääkitystä, nivelet tuhoutuvat. Mitä myöhempään alan syödä lääkkeitä, sitä huonommin ne tehoavat. Tauti etenee joka tapauksessa ja se on elinikäinen.

Yritin inttää lääkärille ruokavaliosta ja kerroin, että en halua aloittaa lääkitystä. Hän käytännössä tyrmäsi kaikki ajatukseni ruokavalion vaikutuksesta eikä käsittänyt, miksi vastustan lääkkeitä. Toki ymmärrän jo itsekin hoitotyön entisenä ammattilaisena, että kaikki hoito perustuu aina tutkittuun tietoon. Muulle ei länsimainen lääketiede valitettavasti anna mahdollisuutta.

Lääkärin luota menin tunniksi sairaanhoitajan juttusille. Hän oli yhtä ehdoton ja yritti parhaansa puhua minua ympäri. Jossain puolentoista tunnin kohdalla alkoi vituttaa siinä määrin, että katsoin parhaaksi kuunnella lääkesaarnan ja olla hiljaa omista mietteistäni.

Tällä hetkellä vituttaa aivan saatanasti. Minulla on nyt kaksi sairautta, jotka uuvuttavat ja väsyttävät. Toivo siitä, että saisin elää joskus virkeänä, hiipuu pian olemattomiin. En kestä näitä vastoinkäymisiä ja huonoja uutisia enää yhtään. Eikö seuraavaksi voisi tapahtua jotain kivaa ja piristävää?

Kuvittelin, että selviäisin tästä elämästä vain psyyken sairauksilla. Niissäkin on aika helvetisti jaksamista. Mutta sitten tulee fyysinen sairaus, johon pitäisi syödä lääkkeitä, jotka heikentävät elimistön puolustuskykyä ja aiheuttavat ties mitä muita sivuvaikutuksia.

Yritä välttää isoja ihmismassoja, tuumasi sairaanhoitaja. Juu, mikäs tässä asiakaspalvelutyössä. Vältellään toki.

Minulla on kontrolliaika lääkärille kolmen kuukauden päästä. Aion ainakin siihen asti olla ilman lääkkeitä ja kokeilla hoitaa itseäni ruokavaliolla. Minulla on pöydällä neljäsataa sivua englanninkielistä huuhaatekstiä siitä, miten ja millä ruoalla ihminen voi parantaa itsensä.

Jos ruokavalio ei ala toimia ja niveloireet pahenevat, harkitsen lääkitystä uudelleen. Otan tietoisen riskin, että sitten voi olla nivelten suhteen jo myöhäistä. Vähän hirvittää, jos minut jätetään hoidon ulkopuolelle, kun en sitoudu lääkärin määräyksiin. Mutta kukaan ei voi aikuista ihmistä pakottaa syömään lääkkeitä.

lauantai, 6. lokakuu 2018

Proseccoa Ruskeasilmän kanssa

Sain eilen lääkäriltä viestiä verikokeistani. Tulokset viittaavat nivelreumaan. Tiesin tämän jo keväällä, kun oikeaan etusormeen ilmestyi epämääräinen uloke turvotuksineen, mutta en siltikään halunnut uskoa, että kyse olisi oikeasti jostain sairaudesta.

Valvoin viime yönä ja googletin tietoa nivelreumasta. Eniten ahdistaa se, miten mahdollinen reuma vaikuttaa saliharrastukseen ja sitä kautta about kaikkeen. Seuraavaksi menen tk-lääkärin juttusille, minkä jälkeen tehdään lähete reumalääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Reumalääkkeet ovat sellaisia myrkkyjä, että niihin en varmasti koske. Tässä siis yksi syy lisää pysyä tiukassa ruokavaliossa.

Ruskeasilmä laittoi tänään yllättäen viestiä ja pyysi yksille keskustaan. Ruskeasilmä on tuttu kaveri vanhasta blogistani ja entisestä elämästäni. Meillä oli jokseenkin värikäs seksisuhde, ihastuin häneen ja sydämeni särkyi ihan huolella.

Ehkä kaikesta vittuuntuneena suostuin miehen ehdotukseen ja näimme tänään kaupungilla noin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Ruskeasilmä ei ollut muuttunut miksikään. Tai oli hän vain komistunut entisestään. Miehen näkeminen herätti niin paljon hyviä ja ikäviä muistoja, jännitystä ja kaikkea, että oli pakko joustaa ja ottaa lasi kuohuvaa. No, kuuden tunnin aikana laseja meni yksi jos toinenkin.

Oli vähän erikoista olla Ruskeasilmän seurassa, koska en muista paljoakaan ajalta, jolloin tapailimme. Välähdyksiä tulee toki sieltä sun täältä ja pystyn palauttamaan muistiin asioita, jos luen vanhaa blogiani. Mutta noin yleisesti ottaen Ruskeasilmä on yksi niitä henkilöitä, joka muistuttaa minua veljen ja äidin kuolemasta ja niistä helvetillisistä ajoista.

Muistan yhden ikävän seksikokemuksen, joka tapahtui Ruskeasilmän ja Toimittajan kanssa vuosia sitten. En mene siihen nyt sen tarkemmin, mutta oli todella hyvä jutella asiasta Ruskeasilmän kanssa ja kysyä, miten hän muistaa tilanteen.

Tiedän, että miehet eivät oikeasti olisi halunneet tehdä minulle pahaa, mutta niin siinä minun mielestäni kävi. Joimme porukalla liikaa ja olin siihen aikaan niin sekaisin, että kai sanojani ja elekieltäni oli vaikea tulkita. Mutta eniveis, nyt sain juteltua asiasta Ruskeasilmän kanssa ja hän kertoi tapahtumista oman versionsa. Ehkä saan nyt rauhan joidenkin juttujen suhteen.

Ruskeasilmä tunnusteli baarissa silikonirintojani ja olihan siinä jotain muutakin koskettelua. Ilta päättyi kuitenkin siihen, että mies lähti panemaan kotiin vaimoansa. Toisaalta parempi niin. Mietin kyllä kaikenlaista ja olin ehdottaa jatkoja, mutta varmasti oman vointini kannalta oli parempi, että lähdimme eri teille.

Miehen tapaaminen herätti niin paljon muistoja ja pahaa oloa, että kävelin pienessä pöhnässä lähikaupan kautta kotiin. Ostin riisipiirakoita, leipää, voita ja juustoa. Nyt yli puolet niistä on roskissa, koska meinasin jo syödessä oksentaa. Ilmeisesti kroppani on niin tottunut pelkkään vegaaniruokaan, että se ei kestä enää mitään ylimääräistä.

Morkkis ja mahakivut ovat tällä hetkellä aika helvetinmoiset, mutta en olisi mistään hinnasta jättänyt Ruskeasilmän tapaamista väliin. Se herätti paljon tunteita ja ajatuksia ehkä kaikkein raskaimmasta ajanjaksosta elämässäni. Niin hyviä kuin huonojakin. Mutta se mies on vaarallista seuraa. Harva ihminen saa minusta sellaista otetta. Tuskin kukaan.