lauantai, 10. heinäkuu 2021

Sami

Kuka muistaa Samin?

Sami oli yksi niistä ulkoisista tekijöistä, joka sai minut uudestaan masennuskierteeseen viitisen vuotta sitten. Meillä oli epämääräinen ja alisteinen seksi- ja riippuvuussuhde, jossa särjin ihan huolella sydämeni monta kertaa.

Sami on aina jouluna, juhannuksena ja synttäreiden aikaan ollut yhteyksissä. Kuluneella viikolla hän ehdotti poikkeuksellisesti tapaamista. Koska tiesin, että olen päässyt hänestä vihdoin yli, kutsuin hänet kylään eilen illalla.

Olin hyvillä mielin siihen asti, kunnes mies kysyi muutama tunti ennen h-hetkeä, voisimmeko panna. Olin ajatellut, että jos tilanne ajautuu läheisiin tunnelmiin, voin hyvinkin antaa hänelle seksiä. Nyt kun hän etukäteen varmisteli asiaa, fiilis meni aivan täysin. Teki mieli perua koko homma, mutta ison viinilasillisen jälkeen päätin nähdä miehen.

Sami ei ollut enää kalju, mutta muuten aika lailla samanlainen itsevarma ja röyhkeä tyyppi kuin ennenkin. Istuimme sohvalla, ja Sami alkoi heti hiplata käsivarttani. Minulle tuli tosi epämukava olo. En olisi halunnut seksiä, mutta siihenhän se ajautui. Tai oikeastaan sanoin Samille, että jos saat minut märäksi, saat panna. (Tuosta lauseesta pari ystävää jo tietää, millä mielellä oikeasti olin, koska tuskin koskaan miehen tarvitsee tehdä mitään, että saisi minut innostumaan.)

Kävimme terapiassa paljon läpi sitä, miten aina ajaudun tilanteisiin, joissa annan miesten rikkoa rajojani ja tehdä minulle asioita, joita en halua. Aiemmin keväällä oli yhden miestuttavan kanssa samanlainen tilanne, jossa en olisi halunnut seksiä, mutta en pystynyt sanomaan ei. Tässä nähdään terapian hyöty. Onneksi se loppui juhannusviikolla.

Sami joutui siis kaivamaan liukkarin ja joskus lahjaksi ostamansa taikasauvan, jotta sai minut edes jotenkin mukaan. Heitin hänelle vitsillä, että kai paikat alkavat jo nelikymppisenä väkisinkin kuivua. Mieshän on aina pitänyt minua itselleen liian vanhana panoseurana, joten ikävitsi kevensi kiusallista tunnelmaa.

Olisin vielä siinäkin vaiheessa voinut sanoa, että en halua seksiä. En tiedä, miksi se on niin hiton vaikeaa. Toisaalta ajattelin, että ei kukaan panemiseen kuole. Voin hyvin antaa kehoni hetkeksi jonkun toisen käyttöön, koska hän ei pääse käsiksi siihen, mikä on todellista. Ja se mikä on todellista, henki, sielu tai millä nimellä sitä kutsuukin, sitä vastaan ei voi kukaan hyökätä.

Huvittavaa, mitä syväanalyyseja ehdin tehdä samalla, kun hieron miehen munaa ja mies yrittää saada minut kiihottumaan. Olin ihan jossain muualla.

Seksi oli tylsää eikä se tuntunut miltään. Toivoin, että se olisi pian ohi. Voisin yhtä hyvin hinkata alapäätäni vaikka sohvaan, jos nauttisin hinkkaamisen tunteesta, mutta kun en nauti.

Sami sanoi minua kauniiksi ja kertoi ikävöineensä minua. Joskus vuosia sitten olisin elänyt monta viikkoa noilla kommenteilla, mutta nyt ne olivat pelkkää sanahelinää. En taida tuntea Samia kohtaan enää mitään. Onneksi hän laukesi aika nopeasti ja lähti sitten kotiin. En usko, että mies huomasi, että minä en ollut hommassa yhtään mukana. Olen niin hyvä näyttelemään.

Mutta hei. Paskoja panoja ja ahdistavia tilanteita on ollut riittämiin, joten en tästä sen kummemmin ottanut osumaa. Harmittaa vaan, kun en pysty edelleenkään pitämään puoliani ja teen toistuvasti asioita, joita en oikeasti haluaisi.

perjantai, 11. kesäkuu 2021

I´m back

Yllätys, yllätys. En ole vieläkään kuollut. Oikeastaan olen enemmän elossa kuin pitkään aikaan. Elämä on alkanut pikkuhiljaa kääntyä parempaan suuntaan. Ei mitenkään sattumalta, vaan sinnikkäällä harjoittelulla ja ajatustyöllä. En taida edes muistaa, milloin viimeksi toivoin aktiivisesti kuolemaa.

Eniten apua olen saanut erilaisista hypnoosi- ja meditointiharjoituksista, joita teen ja kuuntelen säännöllisesti. Aloitin tuon harrastuksen jo vuosi sitten heinäkuussa enkä ole katunut hetkeäkään.

Tämän vuoden maaliskuussa aloin opiskella Ihmeiden oppikurssia eli sitä yli tuhannen sivun opusta, jonka lukemisen isä aloitti noin 25 vuotta sitten. Aavistin jo silloin, että luen kirjan itsekin, mutta tähän asti kirjaan tarttuminen on tuntunut liian vaikealta. Teksti on melko raskasta, siinä on paljon kaksoiskieltoja ja se vaatii muutenkin kohtuu täydellistä keskittymiskykyä. Mutta nyt se menee jakeluun ja mikä parasta, se on helpottanut paljon oloani.

Kirjassa on vuodeksi jokaiselle päivälle yksi tehtävä. Tällä hetkellä menen tehtävässä numero 82 eli käytännössä olen vasta alussa. Ihan supermielenkiintoista. Suosittelen kirjaa jokaiselle (kärsivälle ihmiselle), joka on valmis romuttamaan maailmankuvansa ja ajatusmaailmansa.

Kolmen vuoden terapia päättyy juhannusviikolla. Hyvä niin. Tapaamiset ovat olleet suurimmaksi osaksi turhauttavia enkä osaa sanoa, minkä verran terapia on vointiini vaikuttanut. Meillä on terapeutin kanssa varsin erilaiset näkemykset tietyistä asioista, joten alan kyllästyä oman näkökulmani puolustamiseen ja selittelyyn.

Sairauksien osalta arki on ollut viime kuukaudet haastavaa. Aina kun pääsen yhdestä kivusta, tulee seuraava ja niin edelleen. Tammikuussa aloitin biologisen lääkkeen, jonka pitäisi auttaa sekä nivelreumaan että suolistosairauksiin. Alkuun vaikuttikin, että kivut lähtivät ja jatkuva uupumus alkoi helpottaa. Kunnes tuli uusi rannetulehdus, ja lääkäri totesi, että ei tämä toimi.

Olen niin täydellisen kyllästynyt jatkuviin lääkekokeiluihin, toivon heräämiseen ja sitten taas pettymiseen. Tavoitteeni on, että vuoden loppuun mennessä jätän biologisen lääkkeen kokonaan pois. Lääkärit tietenkin pelottelevat sen minkä ehtivät, mutta heidän työnsä onkin määrätä lääkkeitä eikä hoitaa ihmistä kokonaisvaltaisesti.

Töitä teen edelleen vain pari vuoroa viikossa. Siinäkin on välillä liikaa, koska uuvun niin pienestä. En jaksa enää murehtia sitä, että en kykene samaan kuin muut. Antaa terveiden ihmisten tehdä töitä, ja me muut sitten sen verran kuin hyvältä tuntuu. Toki välillä haaveilen tilanteesta, jossa kestäisin ja jaksaisin perusarkea paremmin, mutta nyt on näin.

Toissa päivänä näin ensimmäistä kertaa kummipoikani. Odotin niin kauan, että saisin ystäväni vauvan syliini ja nyt se viimein toteutui. Tuo kohtaaminen meni heittämällä niihin hetkiin, joiden takia on kannattanut jaksaa elää tänne asti. Kiitos siitä.

perjantai, 11. syyskuu 2020

Ota minut jo pois täältä

Sain tänään hyvää palautetta esimieheltäni. Hän kertoi tarkkailleensa minua töissä ja sanoi, että osaan kohdata asiakkaat todella hyvin. Olen läsnä hetkessä ja aina asiakasta varten. Hän sanoi, että minulla on niin rauhoittava vaikutus, että minun seurassa voisi olla vaikka miten kauan hiljaa eikä tulisi yhtään vaivautunut olo. No jaa.

Kulunut viikko on ollut todella raskas. Nivelkivut ovat jatkuvia. Ne välillä herättävät, tuntuvat istuessa, makuulla, miten vain. Särkylääkkeistä ei ole apua enkä niitä halua turhaan syödä. Ensi viikolla on kontrollikäynti reumapolilla, ja todennäköisesti minulle aloitetaan taas jokin uusi lääke. Lääkkeistä ei ehkä ole apua, koska vastustan niitä niin paljon.

Jatkuva fyysinen kipu on kamalaa. Olen tottunut ahdistukseen ja henkiseen pahaan oloon, mutta fyysinen kipu siihen päälle on jotenkin musertavaa. Varsinkin kun salitreeni on ainoita asioita, joista jaksan kiinnostua. Nyt treenaaminen on käytännössä mahdotonta paitsi, jos haluan ottaa riskin, että rikon kroppaani entisestään.

Kaikki on niin vitun turhaa. Siitä huolimatta teen päivittäin kaikenlaisia henkisiä harjoituksia ja meditaatioita, että voisin paremmin. Aina, kun tekee mieli luovuttaa, näen äitini, joka ei antanut koskaan periksi.

Äsken join pullon viiniä ja napsin siihen päälle muutaman rauhoittavan. En tiedä, mistä ajatus tuli, mutta kai tarkoitus oli hetkeksi hiljentää oma pää. Mietin, miten kauan nukkuisin, jos olisin ottanut kaikki jäljellä olevat lääkkeet. Nyt ainakin olen hyvin hereillä. Minua ei pysäytä mikään.

Olen luvannut ainakin siskolleni, etten tee itselleni mitään. Tänään pitkästä aikaa pyörittelin mielessäni ajatuksia itsemurhasta. Jos joisinkin yhden sijasta kaksi pulloa viiniä, miten ajatukset lähtisivät muuttumaan. Miten suuri houkutus olisi lopettaa kaikki ja miten sen edes tekisin?

Houkutus on suuri, sen myönnän. Mutta tiedän sataprosenttisella varmuudella, että itsemurhan tehneet joutuvat bumerangina takaisin tänne helvettiin kohtaamaan uudestaan asiat, joita he lähtivät pakoon. Ei siis ollenkaan hyvä idea.

P a k k o  j a k s a a.

Siskoni sai tänään loistavia uutisia. Olen niin kiitollinen, että läheisillä menee hyvin ja että voin olla onnellinen heidän puolestaan. Toivon, että tapahtuisi jokin ihme ja seuraava hyvä uutinen tulisi minulle.

perjantai, 31. heinäkuu 2020

Mummun kuolema

Rakas ihana mummuni kuoli viime viikolla. Näin hänet koronarajoitusten takia viimeksi helmikuussa. Hän oli silloin tosi virkeä, piti kädestä ja halaili. Viimeisinä päivinään mummu oli vielä ollut lähdössä tansseihin ja vitsaillut miehistä. Sellaisena haluan hänet muistaa.

Mummun kuolema oli odotettavissa ja tiesin, että se voi herättää ikäviä muistoja äidin ja veljen kuolemasta. Niin se tekikin, mutta onneksi vain hetken. Oloni helpotti heti, kun sain järjestettyä niin, että pääsin katsomaan mummua ruumishuoneelle. Jotenkin se ruumiin näkeminen konkretisoi kaiken ja on helpompi jatkaa eteenpäin.

Mummu puhui minulle viimeiset kymmenen vuotta, miten hän toivoo, että taivaan Isä hakisi hänet jo pois. Nyt tuntuu hyvältä, että mummu pääsi täältä. Samalla omat ajatukset pyörivät siinä, milloin tulee minun vuoro. Milloin minä pääsen täältä pois?

On tosi vaikea kuvata sitä turhuuden ja tyhjyyden tunnetta, mitä koen lähes lakkaamatta. Vaikka miten yritän ajatella positiivisesti ja suunnata ajatuksia tulevaisuuteen, en keksi mitään syytä, miksi haluaisin elää tai mitä odottaisin elämältä. (Okei, yksi iso, odottamisen arvoinen asia mahdollisesti tapahtuu ensi vuonna, mutta se ei suoraan koske minua.) Tuntuu vain, että olen niin kaiken ulkopuolella ja yksin, että siitä tyhjyydestä ei ole mitään ulospääsyä.

Onko se ihmisarvoista elämää, että koko ajan vain selviytyy, rimaa hipoen, mutta selviytyy?

lauantai, 18. huhtikuu 2020

Koronakuulumisia

Olisipa kiva kertoa, että minulle kuuluu parempaa kuin viime vuoden marraskuussa. Valitettavasti niin ei ole.

Korona on tähän mennessä vaikuttanut vain vähän arkeeni. Pahinta on, kun en pääse salille enkä voi tavata ystäviäni ja perhettäni. Muuten erakoituminen on minulle helppoa. Töissä on alkuahdistuksen jälkeen ollut jopa helpompaa, koska meillä on hyvät suojaukset ja asiakasmääriä rajoitetaan tarpeen mukaan. Enemmän huolehdin läheisteni kuin itseni puolesta.

Alkuun kuvittelin, että pöpökammoni räjähtää käsiin koronan takia, mutta se onkin yllättäen helpottanut. Noudatan rajoituksia, mutta en pese hulluna käsiäni, desinfioi ruokaostoksia tai pelkää hysteerisenä tartuntaa. Toki tilanteet voivat muuttua, mutta toistaiseksi näin.

Vointini alkoi huonontua heti joulun jälkeen. Tai ei se siihenkään mennessä hyvä ollut. Nivelkivut jatkuivat ja mahakin alkoi oireilla enemmän. Tosin neljä kuukautta kestänyttä solisluukipua saan kiittää siitä, että en mennyt tammikuussa silarileikkaukseen. Nyt on nimittäin kivempi, että silarirahat ovat tilillä säästössä eivätkä tuossa nenän alla.

Suhdeviritelmä naapurin kanssa vetelee viimeisiään. Tammikuussa emme tainneet nähdä ollenkaan, koska voin niin huonosti. Helmikuussa mies laukoi nousuhumalassa muutamia totuuksia väsymyksestäni ja työnteostani, minkä jälkeen laitoin homman tauolle. Naapuri sai kuitenkin minut puhuttua ympäri ja olemme pitäneet harvakseltaan yhteyttä lähinnä miehen aloitteesta. Kerran on harrastettu seksiäkin tänä vuonna. Enää puuttuu vain se, että jompikumpi sanoisi, että tämä oli oikeasti tässä. Ärsyttää, kun asiat jäävät epämääräisenä roikkumaan.

Kirjaa on kasassa noin sata liuskaa. Tammikuun jälkeen en ole saanut kirjoitettua yhtään mitään. Vaadin itseltäni kerrasta täydellistä tekstiä ja jos sitä ei ole tullakseen, en pysty näköjään mihinkään. Vituttaa, koska kirjoittaminen on ollut pitkään ainoa asia, josta olen saanut hyviä fiiliksiä ja onnistumisen tunteita.

Kesäaikaan siirtyminen ja aurinko piristivät hetkeksi mieltä. Ehdin jo toivoa, että alkuvuoden synkkyys väistyisi ja olisi kevyempää. Aloin käydä kävelylenkeillä läheisessä metsässä ja tein kotijumppaa. Iltaisin valvoin jopa yhdeksään, kun ei väsyttänyt koko ajan.

Pääsiäisen jälkeen vointi on alkanut taas huonontua. Päivällä omien ajatusten kanssa selviää vähän paremmin, mutta illat ovat hankalia ja yöt. Parina yönä olen herännyt kovaan ahdistukseen ja valvonut itkemässä pari tuntia. Yöllä kuoleman odottaminen on vielä tuskallisempaa kuin päivällä.

Tuntuu, että elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin herkkujen syöminen ja telkkariohjelmat. Niiden avulla pääsen hetkeksi irti pahasta olosta. Paino on noussut neljä kiloa, mikä on tosi huono juttu jo fyysistenkin sairauksien kannalta. Jostain pitäisi saada motivaatiota pitää omasta terveydestä huolta, mutta mistä ihmeestä sitä saisi.

Ajatukset kiertävät kehää. Tulevaisuus tuntuu tyhjältä eikä mikään kiinnosta tarpeeksi. Välillä päähäni ei mahdu muuta kuin se, miten täydellisesti olen epäonnistunut kaikessa. Yrittänyt olen vaikka mitä, mutta useimmiten on mennyt päin helvettiä. Syytän itseäni paljosta ja ajattelen, että olen jollain merkittävällä tavalla huonompi ja tyhmempi kuin muut. Jotain niin huonoa, ettei minun pitäisi olla edes olemassa.

Joskus tuntuu, että vain sekoan, mutta sitten tulee taas uusi aamu ja menen töihin hymyilemään.