maanantai, 29. heinäkuu 2019

Piinaviikko sairaalassa

Kotiuduin lauantaina sairaalasta. Jouduin osastolle reumalääkkeestä johtuneen neutropenian ja määrittelemättömän bakteeri-infektion takia. Tiedoissani on tästä eteenpäin merkintä henkeä uhkaavasta lääkereaktiosta, joten mistään perusflunssasta ei ollut kyse.

Viikko oli aivan hirveä. Lauantai-iltana istuin seitsemän tuntia päivystyksessä, ennen kuin kaikki kokeet saatiin otettua ja pääsin osastolle tarkempaan syyniin. Tuskin olisin lähtenyt päivystykseen edes siinä reilun 38 asteen kuumeessa, jos Mari ei olisi sitä suositellut. Joten kiitos Marille. Sunnuntaina olisi voinut olla kohtuu heikko olo herätä kotona.

Olin suurimman osan viikosta eristyshuoneessa omassa rauhassa. Kulutin aikaani tuijottamalla seinäkellon sekuntiviisaria, ja välillä kävelin parikin tuntia huonetta ympäri, kun selkä alkoi väsyä jatkuvaan makaamiseen.

En muista, koska olisin ollut niin kipeä. Muutamaan otteeseen vain itkin ja tärisin peiton alla, kun sattui niin paljon. Vielä nytkin joudun sormilla tyhjentämään ruokamössöä poskista, koska kieli ei liiku kunnolla. Mutta ainakin pystyn syömään, sillä kurkku ja suu olivat viikolla niin kipeät, että puudutusgeelistäkään ei oikein ollut apua.

Kaikessa kurjuudessaan viikko oli varmasti tarpeellinen kokemus. En luota ihmisiin enkä mielellään pyydä muilta apua. Sairaalassa ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin yrittää luottaa muiden apuun ja toivoa parasta. Pääosin hoito olikin hyvää ja ammattimaista.

Kävin kovan henkisen taistelun reumalääkkeen aloittamisen kanssa. Aiheesta jauhettiin terapiassa monet kerrat. Tunsin sen mielessä ja kropassa, että reumalääkkeistä ei koidu mitään hyvää. Tämä sairaalareissu todisti minulle, että aina kannattaa luottaa omaan intuitioon ja tietoon. Harmi vain, että annoin sen yhden lääkärin pelotella minut aloittamaan lääkityksen. Onneksi reumalääkitystä mietitään seuraavan kerran vasta joskus loppusyksystä, joten saan siihen asti olla rauhassa ja pyöritellä vaihtoehtoja.

Tällä hetkellä voin ihan hyvin. Antibioottikuuri ja usean päivän kuumeilu toki väsyttävät, ja olen tämän viikon sairauslomalla. Lääkäri suositteli parin viikon salitaukoa infektioriskin vuoksi, joten yritän malttaa mieleni. Aion käydä metsässä kävelemässä ja jumppailla tässä kotosalla vointini mukaan.

Vaikka lauantai-iltana ja eilen asuntoni lämpötila näytti 34 astetta, ei haittaa. Ihanaa olla kotona.

perjantai, 21. kesäkuu 2019

Flunssainen ja kuohuva juhannus

Blogin kirjoittaminen on ollut monesti mielessä, mutta omien ajatusten äärelle on vaikea pysähtyä. Mieluummin keskityn kirjan kirjoittamiseen, koska silloin ei tarvitse kuunnella omaa ääntä. Nyt, kun olen ottanut muutaman lasillisen kuohuvaa, pystyn kirjoittamaan mielessä pyöriviä ajatuksia.

Viime viikot olen terapiassa puhunut lähinnä rinnoistani ja kaikista ulkonäkööni liittyvistä alemmuuskomplekseista. Välillä terapeutti itkee, kun kerron, miten isä arvosteli ulkonäköäni ja miten äiti ei koskaan puolustanut minua, vaan kuunteli hiljaa vieressä.

Minua hävettää puhua pahaa isästä ja varsinkin äidistä, koska äiti on kuollut. Ajattelen, että kaikki vika on pohjimmiltaan minussa ja olen huono ihminen, kun annan ikävän kuvan vanhemmistani. Minä ansaitsin kaiken negatiivisen arvostelun ja kohtelun. Sitä paitsi, minulla on lopulta ollut hyvinkin onnellinen lapsuus verrattuna moneen muuhun. Turhaan valitan.

Mietin ulkonäköäni ja virheitäni ehkä 80 prosenttia hereilläoloajasta. Ajatukset ovat syyllistäviä, painostavia ja tuntuu, että olen vankina tässä kehossa. Kun sanon tuon ääneen, tiedän, että moni tuomitsee minut pinnalliseksi. Miten kenelläkään on aikaa murehtia omaa ulkonäköään ja kyllä on pienet murheet, kun ehtii pyöriä peilin edessä ja niin edelleen.

Terapiassa olen ymmärtänyt, miten syvällä ongelmani ovat. Kyse voi olla osittain pinnallisesta luonteestani, mutta ongelmat ovat lähteneet ajalta, kun olen ollut noin kymmenen vuotta. Muistan erittäin hyvin, miten pahalta tuntui, kun isä arvosteli minua ja ihoani. Muistan, miten paljon pahemmalta tuntui, kun ihmettelin isän käytöstä äidille eikä äiti sanonut tai tehnyt mitään. Pelkäsin isää ja sitä, mitä ikävää hän seuraavaksi keksisi sanoa.

Televisiossa sanottiin kerran, että lapselle on ehdottoman tärkeää tulla hyväksytyksi omana itsenään kotona. Koska jos ei kotona, missä sitten. Niin.

Terapeutti ehdotti, että puhuisin isäni kanssa lapsuuden ajan tapahtumista. Kysyisin, miksi hän oli niin kiinnostunut rinnoistani ja haukkui ihoani. Että tajuaako isä, miten hänen käyttäytymisensä on minuun vaikuttanut, kun käyn samoja asioita läpi terapiassa melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen. En tee sitä ikinä. Pelkkä ajatuskin puskee kylmän hien pintaan. Ihailen ja arvostan isää yli kaiken ja uskon, että hän on tehnyt asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Minussa on vika, kun en ymmärrä enkä osaa päästää vanhoista asioista irti.

On tosi ahdistavaa inhota itseään näin paljon. Ja kun sitä ei voi näyttää ulospäin, koska itseinho on säälittävää ja turhaa. Ystäville en voi enkä halua näistä asioista puhua. Terapiassa onneksi voin, vaikka terapeutti välillä itkeekin.

En ole kertonut tätä kenellekään muulle paitsi terapeutille, mutta mietin joka päivä, menisinkö vielä kerran suurennuttamaan rintojani. Järjellä tiedän, että minkään kokoiset rinnat eivät poista ahdistusta tai saa minua hyväksymään itseäni. Rinnat eivät tietenkään ole itse ongelma, mutta rintojen kokoa on huomattavasti yksinkertaisempi muuttaa kuin hyväksyä itsensä tällaisena.

keskiviikko, 8. toukokuu 2019

Miten paljon saa toivoa, että kuolisi?

Juttelin pitkästä aikaa yläkerran naapurin kanssa, kun osuimme samaan aikaan salille. Mummeli on noin 75-vuotias ja odottaa kutsua ilmeisen vaikeaan leikkaukseen, johon hän voi kuolla. Nainen sanoi, että ei hän halua kuolla, kun on vielä niin paljon tekemistä.

Yritin tsempata naista parhaani mukaan. Samalla mietin, miltä tuntuu, jos ei halua kuolla. Tai että on tosi vahva tunne siitä, että haluaa elää, kun on niin paljon tehtävää jäljellä. Kumpikin ajatus kuulostaa täysin järjettömältä. Mutta olen tässä pannut merkille, että me kuolemaa odottavat ja toivovat olemme selkeässä vähemmistössä.

Huhtikuussa oli muutama viikko, kun huomasin, että päivittäiset kuolema-ajatukset hiljenivät. Sanoin terapeutillekin, että vointi on tuntunut yllättävän virkeältä. Jossain sisällä heräsi jopa toivo siitä, että masennus alkaisi pikkuhiljaa väistyä.

Sitten ilmeisesti reumalääkkeen annoksen nosto alkoi vaikuttaa, koska lääkkeestä alkoi tulla useaksi päiväksi oksettava ja kuvottava olo. Myös iho-ongelmat räjähtivät jälleen käsiin. Tämä tietenkin aktivoi lääkevastaisuuteni, kun mietin joka päivä, mitä myrkkyä joudun syömään ja miten kroppani protestoi sitä vastaan. Iho-ongelmien vaikutusta mielialaani en osaa edes sanoin kuvailla. Tai no, voihan vittu on ihan kelpo.

Tällä viikolla olen joutunut perumaan kaikki sovitut jutut, koska minulle tuli kohtalaisen hankala silmätulehdus. On ollut tosi mieltä ylentävää pyöriä pakolliset käynnit kaupungilla ilman meikkiä silmälaseissa ja silmä sen näköisenä kuin olisin saanut muutaman kerran kunnolla turpaan.

Sitten muistan naapurin mummon, joka odottaa isoa leikkausta, johon hän voi kuolla vaikka ei haluaisi. Ja ystävän, joka jaksaa muistuttaa, miten monella muulla on paljon vaikeampaa kuin minulla. Jostain ilmeisesti pitäisi kaivaa sitä kuuluisaa elämänhalua, koska kaikki on niin hemmetin hyvin. Mutta mitä jos sitä ei löydy? Mitä jos vain ei ole enää mitään tehtävää täällä?

torstai, 28. maaliskuu 2019

Ei kahta ilman..

Viime perjantain lääkärikäynnillä varmistui, että minulla on Crohnin tauti. Koepaloista löytyi lisäksi mikroskooppinen koliitti. Neljän kuukauden sisällä olen saanut siis kolme diagnoosia, joista lääketieteen mukaan yksi (koliitti) saattaa parantua. Muuten olet ikuisesti täällä meidän seurannassa, sanoi lääkäri.

Ihmettelen omaa reagointitapaani tässä pitkin matkaa. Toki osasin odottaa, että nollaan uutiset syömällä, mutta nythän juuri olisi monta syytä olla nollaamatta. Tulehtunut keho kaipaisi terveellistä ruokaa eikä mitään pullamättöjä.

Miten tässä käy aina näin? Joka ikinen kerta löydän itseni lyllertämässä höllyvien jenkkakahvojen kanssa, ja välttelen kaikkea fyysistä kontaktia itseinhon vallassa. Paino nousee ja mahakivut ovat sitä luokkaa, että itku meinaa päästä. Mutta kun en pysty lopettamaan syömistä. Kaikki oli hallinnassa tammikuun loppuun asti, kunnes tulin reissusta ja aloin syödä. Fuck.

Viime viikonloppuna olin ystäväni kanssa risteilyllä, jota olin odottanut ja suunnitellut kuukausia. Ja tiedättekö mitä? Reissu meni yli odotusten. Oli niin kivaa, että en muista milloin viimeksi nauroin ja tanssin yhtä paljon. Tuo hullu risteily palautti uskon siihen, että minunkin elämässä voi ja kuuluu tapahtua hyviä asioita. Ei tällä hetkellä kovin usein, mutta ehkä jatkossa enemmän.

keskiviikko, 6. maaliskuu 2019

Tästäkin suosta noustaan

Itkin ja murehdin lääkehoidon aloittamista kaksi päivää. Olen edelleen sitä mieltä, että lääkitys on huono juttu, mutta itsesäälissä rypeminen loppuu tähän. Suuntaan ajatukset nyt siihen, mitä hyötyä lääkkeestä voi olla ja miten voin hoitaa terveyttäni siitä huolimatta, että käytän jotain myrkkyä viikottain.

Vaikka haluaisin uskoa, että en elä kovin pitkään, on hyvin todennäköistä, että kituutan täällä vielä kymmeniä vuosia. Sen takia on pakko katsoa tätä hetkeä pidemmälle ja miettiä, missä kunnossa nivelet ovat parinkymmenen vuoden päästä, jos en hoida jatkuvaa tulehdustilaa nyt.

Ihanteellisinta olisi, jos voisin syödä niin tiukasti, että saisin ruokavaliolla itseni kuntoon. Nykyisen stressaamisen ja masennuksen takia en siihen pysty, joten on pakko antaa periksi ja ottaa apua vastaan. Se on ihan pirun vaikeaa, mutta mikä tässä elämässä olisi helppoa ollut.

Tänään kävin reumasairauksiin erikoistuneen valmentajan juttusilla ja sovimme, että hän tekee minulle niveliä säästävän saliohjelman. Testasimme vetoremmejä ja rannetukia ja muutaman treenikerrankin sovimme. Tämä oli ensimmäinen toivonpilkahdus sitten diagnoosin kuulemisen. Pelko siitä, että en pysty treenaamaan enää, alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

Kaiken kurjuuden keskellä olen alkanut pitkän tauon jälkeen kirjoittaa. Ehkä kärsimys jalostaa tai avaa jotain luovuuden kanavaa, mutta tekstiä on tullut melkein kuin itsestään helmikuusta asti. Tavoitteena on toki saada kustannussopimus, mutta jo pelkkä kirjoittaminen helpottaa oloa. Teen sitä, mitä osaan ja mistä tykkään eikä tarvitse nähdä ketään tai puhua kenenkään kanssa. Ihan parasta.