lauantai, 21. tammikuu 2023

Pelot vs. todellisuus

Leikkauksesta on kulunut vähän päälle neljä viikkoa. Olen toipunut fyysisesti hyvin, vaikka pari viikkoa sitten kivut lisääntyivätkin hetkellisesti. Kolme viikkoa kestävä sädehoito alkaa ensi viikon torstaina.

Listaan seuraavaksi ajatuksia ja pelkoja, joita minulla oli ennen leikkausta ja miten tilanne on todellisuudessa mennyt. Osa peloista ja reaktioista tuli välittömästi kirurgin tapaamisen jälkeen. Ne kuulostavat nyt melko radikaaleilta omaankin korvaani.

Tapan itseni mieluummin kuin menen leikkaukseen.

Selvästikään en tappanut, mutta tuo ajatus kävi mielessä monta kertaa. Minulla oli todella epätoivoisia ja synkkiä ajatuksia ja hetkiä, jolloin luulin tulevani hulluksi. Toivon, etten enää ikinä joudu kokemaan samanlaisia tiloja.

Joudun muuttamaan eri asuntoon tai kaupunkiin, koska en voi nähdä enää ketään.

Tämä ajatus tuntuu nyt ihan hullulta, mutta muistan sen paniikin, jota koin. En siis ole muuttanut asunnostani minnekään enkä todennäköisesti muutakaan ainakaan rintaleikkauksen takia.

En voi enää koskaan mennä tutulle salille treenaamaan.

Kävin ensimmäisen kerran salilla neljä viikkoa leikkauksesta eli heti, kun lääkäri näytti vihreää valoa. Mietin, mitä voin pukea päälle, tuijottavatko kaikki, pystynkö menemään salille ja niin edelleen. Siskoni löysi minulle ihan tyylikkään löysän ja lyhyen salipaidan, josta rintojen muoto ja koko eivät tule niin selvästi esille. Treeni sujui hyvin (paitsi kunto toki romahtanut) enkä sen kummemmin miettinyt, tuijottaako joku. Koin suurta riemua siitä, että pääsin tekemään edes kevyttä treeniä.

Joudun irtisanoutumaan töistäni, koska en halua työkavereiden sääliä enkä kehtaa mennä sinne muuttuneen ulkonäköni takia.

En ole irtisanoutunut enkä näillä näkymin sitä teekään. Töihin ei ole mitenkään suurta hinkua. Oikeastaan kaipaan työpaikalta vain yhtä kuumaa miesvartijaa, heh. Olen miettinyt, miten kohtaan työkaverit ja mahdolliset kysymykset. Luulen, että kerron vain sairastaneeni rintasyövän ja että olen taas kunnossa. Sen tarkemmin en halua töissä asiasta puhua.

En voi enää koskaan harrastaa seksiä enkä olla alasti kenenkään edessä.

Seksihalut palasivat aika tarkalleen viikko leikkauksesta, kun kiinnitin yhdessä kaupassa huomioni hyvännäköiseen miesmyyjään. Silloin tajusin, että rinnat minulta ehkä vietiin, mutta ei näköjään seksihaluja. Se oli hieno hetki. Alasti en ole ollut kenenkään edessä enkä luultavasti olekaan. Sisko on ainoa, joka on nähnyt leikatun rinnan paljaana.

Joudun lopettamaan seksityön ja menetän kaikki vakituiset asiakkaani.

Olen jossain määrin jo jatkanut seksityötä tai lähinnä testannut, miten tapaamiset sujuvat. Seksityö tuntuu paljon luonnollisemmalta ja helpommalta kuin siviilityön jatkaminen. Hullua, mutta kun on oman kutsumuksensa löytänyt, sitä paloa on vaikea vastustaa, vaikka työväline olisi muuttunut radikaalisti. Vakituisista asiakkaista suurin osa haluaa jatkaa tapaamisia eikä heitä niin kiinnosta rintojeni koko.

Uusien asiakkaiden saaminen ja tapaaminen ovat asia erikseen. Annan itselleni rauhassa aikaa toipua ensin. Suunnittelen, että palaan hommiin kunnolla maaliskuun alussa. Sitten selviää, kuinka muuttunut ulkonäköni otetaan vastaan ja riittääkö asiakkaita. Minulla ei ole enää niin suuria ”rikastumistavoitteita” kuin viime vuonna. Toistaiseksi riittää, että saisin edes jossain määrin jatkaa näitä töitä. En sovi enkä halua perinteiseen työelämään.

En voi enää koskaan mennä kylpylään tai rantalomalle.

Näitä en ole vielä päässyt testaamaan, mutta ajatuksen tasolla olen ollut jo monesti uimassa ja rannalla. Elän siinä toivossa, että löydän kivat ja seksikkäät bikinit, joissa viihdyn nykyisellä rintavarustuksellani. Olisi sääli kieltää itseltä kaikki kiva vain sen takia, että rintani eivät enää ole sellaiset kuin haluaisin.

Tätä sepustusta kun lukee, tekisi mieli sanoa, että en oikeasti ole näin pinnallinen. Mutta en tiedä, ehkä olen ja jos olen, mitä sitten. Rinnat ovat olleet esiteinistä asti ihan liian suuri osa elämääni niin hyvässä kuin pahassa. Kyse on paljon muustakin kuin vain pinnallisesti ulkonäöstä. Ja kyllä. Menen heti ottamaan uudet silikonit, kunhan toivottavasti saan terveen paperit joulukuussa ja se vain on fyysisesti mahdollista.

sunnuntai, 1. tammikuu 2023

Seksiä leikkauksen jälkeen

Kun näin ensimmäistä kertaa leikatut rintani paljaana, ajattelin, etten enää ikinä harrasta seksiä. Toisin kävi. Puolitoista viikkoa siihen meni, mutta eilen illalla ja yöllä tuli paneskeltua useammankin kerran.

Alun perin minun piti viettää uudenvuodenaattoa ystäväni kanssa, mutta suunnitelmat peruuntuivat. Pyysin Pasia seuraksi, koska halusin testata, miltä tuntuu tavata joku mies leikkauksen jälkeen.

Jonkin verran viiniä se tarvitsi, mutta sitten himot lähtivät käsistä. Pidin koko ajan tukiliivejä ja pientä toppia päälläni, koska en halua näyttää rintojani kenellekään. Pasia se ei haitannut ja hän oli muutenkin valmis etenemään minun tahdissani.

Seksi oli melkoisen kiihkeää. Jossain kohtaa muistin, että rintoja ja haavoja pitäisi vielä varoa. Onneksi mitään vaurioita ei tullut.

Kevyen humalatilan turvin uskaltauduin laittamaan Pasin käden rinnalleni. En olisi siihen pystynyt selvin päin. Nytkin tärisin, kun tunsin miehen kosketuksen rinnoillani. Enkä muuten mistään nautinnosta vaan pelosta ja jännityksestä. Mutta kokeilu onnistui ja jossain määrin se teki oloni ehjemmäksi.

Eilisen tapahtumia edelsi useampi hyvä päivä. Itken toki usein, koska tunteet ovat niin herkässä ja vähän väliä tulee jotain surullisia asioita mieleen. Mutta muuten toipuminen on edennyt hyvin.

Siskoni oli loppuviikosta käymässä. Hän kysyi ensimmäisenä, olenko ottanut rauhoittavaa, kun olen niin rauhallinen. Hän ilmeisesti pelkäsi, että olen täysin romahduspisteessä ja itken vain koko ajan. Toki olen sitäkin tehnyt. Ja ei, en ollut ottanut.

Oli raskasta nähdä, miten huolissaan sisko on tilanteestani. Yritän kuitenkin olla murehtimatta läheisteni jaksamista ja keskittyä omaan toipumiseeni. En jaksa nyt kannatella muita.

Aamuhämärässä näytin siskolleni leikatun rinnan. Kysyin tietenkin etukäteen, koska en halua traumatisoida ihmisiä leikellyillä rinnoillani.

Sisko reagoi näkyyn aika neutraalisti. Minuakaan ei sen kummemmin ahdistanut.

En ole enää itkenyt, kun katson rintojani peilistä. Surullinen olo kyllä tulee, kun muistan, miten upeat rinnat minulla oli ennen.

Voin jo koskettaa rintoja ihan normaaliin tapaan. Teenkin sitä usein, jotta sopeutuisin paremmin nykyiseen kehooni. Välillä se onnistuu paremmin, välillä huonommin.

Tällä hetkellä odotan, että pääsisin pian takaisin salille. Se lisäisi itsevarmuutta ja tunnetta, että olen vahva ja voimakas omassa kropassani. Harmi vaan, että salille pääsen vasta aikaisintaan tammikuun loppupuolella.

Odotan myös patologin lausuntoa kasvaimista. Minulla on edelleen huono aavistus, mutta toisaalta en luota täysin omaan intuitiooni, kun olen niin kovassa henkisessä myllerryksessä. Ehkä kaikki meneekin hyvin ja olen kuvitellut kaiken.

Minulla on toiveikas olo töiden jatkamisen suhteen. Aion aloittaa niistä asiakkaista, jotka tietävät leikkauksesta ja joihin luotan. En ota riskiä, että joku kommentoi jotain ikävää ja pahoitan mieleni. Pikkuhiljaa rauhassa totuttelen ja tietenkin vasta sitten, kun haavat ovat kunnolla parantuneet.

tiistai, 27. joulukuu 2022

Nujerrettu

Kävin tänään aamuköpöttelemässä läheisellä rannalla. Tuli niin elävästi mieleen viime kesä ja heinäkuulta yksi viikko, kun hengailimme Naapurin kanssa hyvinkin sopuisissa merkeissä.

Kävimme monta kertaa uimassa ja istuimme penkeillä ihailemassa kesäistä järvimaisemaa. Silloin suurimmat huolenaiheeni olivat valkoinen iho, reisien selluliitit ja liian pienet silikonit.

Näistä murheista huolimatta nautin aivan tosi paljon ulkona olemisesta ja siitä, että uskalsin mennä ihmisten ilmoille uimaan järveen.

Alkoi itkettää, kun kävelin rannalla. Tuli niin surullinen olo. Omasta ulkonäöstä luopuminen on tuskaa.

En halua katkeroitua enkä katua menneitä. Silti toivon, että olisinpa ollut tyytyväinen aiempiin rintoihini enkä olisi lähtenyt hakemaan isompia täytteitä. Silloin kukaan ei olisi todennut minulla rintasyöpää. Kukaan ei olisi leikannut rintojani pois.

Minä eläisin parasta mahdollista, omannäköistä ja työntäyteistä elämää. Tapaisin asiakkaita ja saisin rahaa niin paljon säästöön, ettei minun ikinä enää tarvitsisi tehdä niin sanottuja oikeita töitä.

Sitten jossain vaiheessa syöpä olisi vain tullut ilmi ehkä jo niin pahasti levinneenä, että ei olisi tarvinnut miettiä mitään hoitoja, paitsi hautajaisten järjestämistä.

Jos. Jos. Jos.

Melkein kaikki sanovat, että onneksi syöpä löydettiin ajoissa. Se on todella raskasta kuulla. Toistan: se on todella raskasta kuulla.

Minä sanon siihen perään, että olen eri mieltä ja että olisin mieluummin ollut tietämättä.

Vastaukseni vähän aina järkyttää ihmisiä. Eihän kukaan halua kuulla, että joku olisi valmis kuolemaan tai että jotain ei niin kiinnosta pelkkä hengissä säilyminen, vaan esimerkiksi sellainen sivuseikka kuin elämänlaatu.

Minä kumminkin sanon asiat suoraan. Minua ei tällä hetkellä paljon kiinnostele, mitä ihmiset ajattelevat minusta.

Lähdin eilen ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen kaupungille. Istuin kahvilassa talvitakki päällä, koska en pystynyt ottamaan takkia pois. Vähän väliä kävi mielessä, katsooko joku, että tuolla naisella on syöpä. Ihan hullua, tiedän.

Kävin urheiluliikkeessä kokeilemassa topattuja tukiliivejä ja löysinkin yhdet ihan siedettävät. Kokeilin myös liian pieniä yläkautta laitettavia liivejä, joita en meinannut saada enää päältä pois. Siinä iski oikea hiki ja tuskanhiki, kun pähkäilin, miten ihmeessä saan ne hiton liivit riisuttua. Onneksi lopulta sain. Haavat eivät ratkenneet eikä muutakaan vauriota tullut. Paitsi ehkä henkisiä.

Yhdestä vaatekaupasta löysin juuri sellaisia mustia vaatteita, joita olin ajatellut ostavani isommilla rinnoilla. Tuli niin paska fiilis. Miten epäreilua, vaikka tiedän, että tässä hullussa maailmassa mikään ei ole epäreilua eikä sen puoleen reiluakaan.

Jossain kohtaa alkoi vituttaa ja mietin, että en anna tämän paskan nujertaa minua. Kaivan seksikkyyteni uudestaan vaikka kirjaimellisesti perseestä, mutta en anna periksi. Selviän ihan kaikesta, mitä minulle annetaan.

Sille on syynsä, miksi jouduin tai sain katsella äidin kitumista ja kärsimystä vuosikaudet. Äiti oli vakavasti sairas, mutta hän ei luovuttanut eikä antanut periksi koskaan. Enkä tarkoita sellaista hampaat irvessä taistelua ja kapinointia, vaan nöyrää ja hiljaista hyväksyntää tämän niin sanotun elämän tosiasioiden edessä.

Minua vituttaa, ahdistaa, itkettää, naurattaa ja välillä tuntuu, että voisin repiä tämän runnellun kroppani palasiksi. Silti tiedän, että selviän tästäkin. Elämä jatkuu, vaikka omani on hetkellisesti päätepysäkillä.

perjantai, 23. joulukuu 2022

Romahdus

Minä tiedän joskus tapahtumia ennalta. Arvelin jossain kohtaa kuluneen viikon aikana, että kätilötätini laittaa sellaisen viestin, joka saa minut romahtamaan. Ja niinhän siinä kävi. Viesti tai useampikin tuli eilen illalla.

Tein syövästäni julkisen leikkauspäivänä. Tai eihän minulla somessa paljoakaan seuraajia ole, mutta on siellä sukulaisia, kavereita ja työkavereita jonkin verran. Ajattelin, että on turhaa salata tällaista dramaattista käännettä enkä jaksa esittää, että kaikki olisi hyvin.

Olen saanut tosi paljon myötätuntoisia viestejä, huolenpitoa ja avuntarjouksia. Se tuntuu hyvältä.

Eilen viestittelin kätilötätini kanssa. Hän halusi tietää tarkemmin leikkauksesta ja miten syöpä havaittiin. Jossain kohtaa alkoi tuttu litania siitä, miten yleinen rintasyöpä on, miten hyvät hoidot siihen Suomessa saa ja hyvä, että se löydettiin ajoissa ja miten saatanan monella tutulla rintasyöpä on ollut ja hekin ovat hyvin selviytyneet.

Tätini on hyvä tyyppi ja ihana, mutta jossain kohtaa minulla lievästi sanottuna kiehahti. Kirjoitin tädilleni, että olisin mieluummin pitänyt isot rintani ja sitten vain joku kaunis päivä kuollut.

Hän vastasi muun muassa näin: "Kyllä näin on kuitenkin hyvä, kaikki järjestyy."

Kyllä näin on kuitenkin hyvä. KENEN VITUN MIELESTÄ NÄIN ON MUKA HYVÄ? Ilmeisesti kaikkien muiden mielestä paitsi minun. Mutta hei, eihän sillä ole mitään väliä, miltä minusta tuntuu. Minähän se syöpää sairastan eikä ne saatanan naapurit ja tuhannet muut, joilla on oma elämänsä ja minulla omani.

Vihaan yli kaiken sitä, että ihmiset lokeroidaan jonkin sairauden perusteella. Jos naapurin Paula on tyytyväinen, että syöpä löydettiin ajoissa ja hän selvisi hengissä, hyvä niin. Ihan vitun mahtavaa.

Mutta minä en ole tyytyväinen. Ihan oikeasti ajattelen, että olisin mieluummin elänyt pari hyvää vuotta itseni näköistä elämää ja sitten kaikki olisi loppunut. 

Minä en pelkää kuolemaa. Minä pelkään sitä elämää, mitä enää tämän hoitorumban jälkeen on tarjolla. Minä pelkään, minkälaisena ihmisrauniona joudun jatkossa elämään.

Eilisen tädin kanssa viestittelyn jälkeen olin niin vihainen, että koko kroppa tärisi. Otin unilääkkeen ja sain onneksi nukuttua paremmin kuin edelliset yöt.

Aamulla heräsin viideltä ja kävin tekemässä pienen köpöttelylenkin ulkona. Sen jälkeen pakotin itseni riisumaan tukiliivit ja katsoin peilistä rintojani ensimmäistä kertaa.

Se näky oli jotain niin jäätävää, että ei tosikaan. Vasen (terve) rinta roikkuu löysänä ja muodottomana, koska sieltäkin poistettiin implantti. Oikea rinta on hieman vielä turvoksissa, mutta kokoero vasempaan on jopa turvonneena selkeä. Rinnasta on poistettu kudosta paljon ja se menee jännästi kuopalle. Se, mitä oikeasta rinnasta on jäljellä, roikkuu myös, mutta vähän ylempänä kuin vasen rinta. 

Mietin siinä peilin edessä, että tämä on varmaan se kohta, kun nainen kokee suurta riemua siitä, kun syöpäkasvain löydettiin ajoissa ja leikkaus pelasti hengen. Mitä väliä rinnoista, siinähän ne roikkuvat. Kunhan elämä jatkuu, niin millään muulla ei ole väliä. Voihan vittu.

Olen itkenyt koko aamun. Silmäluomet ovat taas turvotuksesta melkein ummessa. Ahdistus on jotain jäätävää. Kaikki ne pelot ja aavistukset siitä, miten helvetilliseltä tuntuu olla omassa kehossa rintaleikkauksen jälkeen. Ne ovat nyt tässä. Tästä ei pääse enää mihinkään pakoon. Ei auta positiivinen asenne, ei aika, ei mikään. Ihan kuin olisin väärässä kehossa vankina eikä ole enää mitään mahdollisuutta paeta.

perjantai, 23. joulukuu 2022

Leikkauksen jälkeen

Leikkausta edeltävä päivä ja ilta menivät tosi hyvin. Maanantaille osui superraskas päivä, ja ajattelin, etten ikinä selviä keskiviikon koitoksesta järjissäni. 

Maanantaiaamuna kävin viimeisen kerran salilla. Siellä mieleeni alkoi tulla itsetuhoisia ajatuksia ja mietin, uskaltaisinko tehdä jotain itselleni. Olen sen verran monelle luvannut pysyä hengissä, että kaikki mahdollinen jäi tietenkin toteuttamatta. Mutta voin kertoa, että hyvin synkissä vesissä on käyty.

Tiistaina olo oli levollinen ja rauhallinen. Olin helpottonut, kun ystäväni tuli jo illalla seuraksi ja lähti kuskaamaan minua keskiviikkona aamukuudelta kaupungille.

Hän oli ihan korvaamaton tuki, koska pystyin luottamaan siihen, että hän kestää ja on apuna, jos romahdan.

Aamuseitsemältä minulle pistettiin säteilevä merkkiaine rintaan. Siitä jatkoin toiseen kohteeseen, jossa rinnan kasvaimet merkattiin rautalangoilla. Siinä sitten makasin sängyllä, ja kolme noin kymmenen sentin mittaista rautalankaa törrötti rinnasta ulospäin. 

Kumpaankaan toimenpiteeseen en enää toiste haluaisi mennä. Sen verran ilkeältä tuntui varsinkin noiden rautalankojen laittaminen.

Lopulta pääsimme päiväkirurgisten toimenpiteiden aulaan, jonne ystäväni ei enää saanut jäädä pitämään seuraa. Siinä kohtaa piti hetken puhallella, koska olisin halunnut hänet turvaksi h-hetkeen asti.
 
Ennen leikkausta juttelin aivan huikean fysioterapeutin kanssa. Hän kävi läpi leikkauksen jälkeiset jumppaohjeet ja muita ohjeita. Naisella oli tosi lennokas ote ja hyvä huumori. Siinä vaiheessa hänellä meni hetkeksi pasmat sekaisin, kun sanoin, että olisin mieluummin pitänyt isot rinnat ja vain kuollut jossain kohtaa. Naurahdinkin hänelle, että ei taida syöpäsairaista kovin moni tällaista toivoa. Ei kuulemma.
 
Ennen leikkausta juttelin vielä leikkaavan kirurgin kanssa. Minulla oli muutama minuutti aikaa päätää, miten haluan leikkauksen etenevän. Joko tehdään mahdollisimman vähän viiltoja eikä sen kummemmin korjata kumpaakaan rintaa tai korjataan molempia sen verran kuin se on enää mahdollista.
 
Päädyin intuitiivisesti ensimmäiseen vaihtoehtoon, koska se mahdollistaa uusien implanttien laittamisen jatkossa. Jos rintoja olisi jo nyt nostettu ja kiristetty, implanteille ei ehkä olisi enää jäänyt tarvittavaa tilaa. Joka tapauksessa rinnat voidaan jälkikäteen korjata julkisella puolella ilmaiseksi eli siinäkin mielessä ensimmäinen vaihtoehto houkutteli enemmän.
 
Kirurgi oli vahvasti sitä mieltä, että uusia implantteja ei kannata ottaa. Ne ovat kuulemma jatkossa terveysriski. Tuleva sädehoito voi vaurioittaa jäljellä olevaa rintakudosta, tehdä kovettumia ja muuta eli implantin kapseloitumisen riski kasvaa. Muita syitä en muista.
 
Leikkaus alkoi lopulta vasta puoli yhdentoista aikaan. Leikkaussalin puolella oli tosi rentoa ja leppoisaa porukkaa. Sielläkään ei ehtinyt iskeä paniikki.
 
Heräämössä minulla oli aivan ihana hoitaja, joka vähän väliä kyseli vointiani ja toi välittömästi kipulääkettä, jos niin toivoin. Sain myös jutella uudestaan kirurgin kanssa leikkauksen kulusta.
 
Kaikki keskiviikkona hoitooni osallistuneet olivat todella ammattitaitoisia, ystävällisiä ja mukavia. Olen siitä superkiitollinen, koska minulla on niin paljon ikäviä kokemuksia lääkäreistä ja hoitajista. Ehkä luottamus lääketieteeseen ja ammattilaisiin hieman lisääntyi keskiviikon kokemusten perusteella.