lauantai, 6. lokakuu 2018

Proseccoa Ruskeasilmän kanssa

Sain eilen lääkäriltä viestiä verikokeistani. Tulokset viittaavat nivelreumaan. Tiesin tämän jo keväällä, kun oikeaan etusormeen ilmestyi epämääräinen uloke turvotuksineen, mutta en siltikään halunnut uskoa, että kyse olisi oikeasti jostain sairaudesta.

Valvoin viime yönä ja googletin tietoa nivelreumasta. Eniten ahdistaa se, miten mahdollinen reuma vaikuttaa saliharrastukseen ja sitä kautta about kaikkeen. Seuraavaksi menen tk-lääkärin juttusille, minkä jälkeen tehdään lähete reumalääkärille tarkempiin tutkimuksiin. Reumalääkkeet ovat sellaisia myrkkyjä, että niihin en varmasti koske. Tässä siis yksi syy lisää pysyä tiukassa ruokavaliossa.

Ruskeasilmä laittoi tänään yllättäen viestiä ja pyysi yksille keskustaan. Ruskeasilmä on tuttu kaveri vanhasta blogistani ja entisestä elämästäni. Meillä oli jokseenkin värikäs seksisuhde, ihastuin häneen ja sydämeni särkyi ihan huolella.

Ehkä kaikesta vittuuntuneena suostuin miehen ehdotukseen ja näimme tänään kaupungilla noin kymmenen vuoden tauon jälkeen.

Ruskeasilmä ei ollut muuttunut miksikään. Tai oli hän vain komistunut entisestään. Miehen näkeminen herätti niin paljon hyviä ja ikäviä muistoja, jännitystä ja kaikkea, että oli pakko joustaa ja ottaa lasi kuohuvaa. No, kuuden tunnin aikana laseja meni yksi jos toinenkin.

Oli vähän erikoista olla Ruskeasilmän seurassa, koska en muista paljoakaan ajalta, jolloin tapailimme. Välähdyksiä tulee toki sieltä sun täältä ja pystyn palauttamaan muistiin asioita, jos luen vanhaa blogiani. Mutta noin yleisesti ottaen Ruskeasilmä on yksi niitä henkilöitä, joka muistuttaa minua veljen ja äidin kuolemasta ja niistä helvetillisistä ajoista.

Muistan yhden ikävän seksikokemuksen, joka tapahtui Ruskeasilmän ja Toimittajan kanssa vuosia sitten. En mene siihen nyt sen tarkemmin, mutta oli todella hyvä jutella asiasta Ruskeasilmän kanssa ja kysyä, miten hän muistaa tilanteen.

Tiedän, että miehet eivät oikeasti olisi halunneet tehdä minulle pahaa, mutta niin siinä minun mielestäni kävi. Joimme porukalla liikaa ja olin siihen aikaan niin sekaisin, että kai sanojani ja elekieltäni oli vaikea tulkita. Mutta eniveis, nyt sain juteltua asiasta Ruskeasilmän kanssa ja hän kertoi tapahtumista oman versionsa. Ehkä saan nyt rauhan joidenkin juttujen suhteen.

Ruskeasilmä tunnusteli baarissa silikonirintojani ja olihan siinä jotain muutakin koskettelua. Ilta päättyi kuitenkin siihen, että mies lähti panemaan kotiin vaimoansa. Toisaalta parempi niin. Mietin kyllä kaikenlaista ja olin ehdottaa jatkoja, mutta varmasti oman vointini kannalta oli parempi, että lähdimme eri teille.

Miehen tapaaminen herätti niin paljon muistoja ja pahaa oloa, että kävelin pienessä pöhnässä lähikaupan kautta kotiin. Ostin riisipiirakoita, leipää, voita ja juustoa. Nyt yli puolet niistä on roskissa, koska meinasin jo syödessä oksentaa. Ilmeisesti kroppani on niin tottunut pelkkään vegaaniruokaan, että se ei kestä enää mitään ylimääräistä.

Morkkis ja mahakivut ovat tällä hetkellä aika helvetinmoiset, mutta en olisi mistään hinnasta jättänyt Ruskeasilmän tapaamista väliin. Se herätti paljon tunteita ja ajatuksia ehkä kaikkein raskaimmasta ajanjaksosta elämässäni. Niin hyviä kuin huonojakin. Mutta se mies on vaarallista seuraa. Harva ihminen saa minusta sellaista otetta. Tuskin kukaan.

torstai, 4. lokakuu 2018

Kun terapeuttikin itkee

Montakohan kertaa olen tämän jo sanonut, mutta sanon vielä. Joskus toivon, että olisin valinnut kevyemmän elämän. Sellaisen, joka pirskahtelisi iloa ja kepeitä ajatuksia tai ainakin kykyä kääntää kaikki paska aina henkiseksi kasvutarinaksi.

Viime aikoina olen toivonut erityisesti, että en olisi luvannut itselleni olla tekemättä itsemurhaa. Tosin olen nykyään niin arkajalka, että tuskin saisin mitään lopullista aikaiseksi. Ehkä nämä ovat niitä ajatuksia, joiden takia minua rangaistaan tällä elämällä. Jos ei hyvällä, niin pahalla vai miten se menee.

Menin tänään turhautuneena terapiaan. Se tuntuu pakolta, joka on suoritettava, koska luovuttaa ei saa ja jotainhan tälle pahalle ololle on tehtävä.

Aloin itkeä melkein heti sen jälkeen, kun kerroin, että odotan aina vain iltaa, kun pääsen nukkumaan ja hetkeksi pois tästä maailmasta. Nainen totesi, että näytän tosi kireältä ja jännittyneeltä. En ota katsekontaktia, vaan tuijotan joko ulos tai käsiini. Vain pieneen osaan minussa saa yhteyden.

Itkeminen on jotain ahdistavinta mitä on. Se merkitsee minulle heikkoutta ja epäonnistumista. Itku antaa sen näkijälle kaikki lyömäaseet ja mahdollisuuden hajottaa toisen sisin.

Itkin lapsena paljon ja pienestä, mikä sai äitini aina hermostumaan ja tuskastumaan. Ja koska äiti sai raivokohtauksia koko ajan muutenkin, katsoin parhaaksi olla itkemättä.

Päädyimme tekemään terapeutin kanssa sellaista harjoitusta, jossa hän piti silmiään kiinni ja minä sain rauhassa katsoa joko häntä tai käsiäni tai ikkunasta ulos. Jossain vaiheessa terapeutti totesi, että nyt hänen täytyy avata silmät ja ottaa nenäliina, koska häntäkin alkaa itkettää. Kuulemma tilanteeni kuulosti niin raskaalta ja lohduttomalta, että hän liikuttui.

Harjoitus tuntui erikoiselta ja vielä erikoisempaa oli, kun terapeutti ei kyennyt hillitsemään tunteitaan. Tosin ei minun puheita kai hymyillenkään pysty kuuntelemaan. Minusta on muutenkin ihan inhimillistä, että terapeutti tai hoitoalan ammattilainen näyttää jossain määrin tunteitaan.

En tiedä, oliko harjoituksessa mitään järkeä, mutta ehkä tämänpäiväinen käynti lisäsi luottamustani terapeuttiin. Onhan se paljon.

Nyt olo on kuin jyrän alle jääneellä. Nytkin. En käsitä, millä tahdonvoimalla saan itseni edelleen pidettyä tiukalla ruokavaliolla. Olisi hyvin helppoa lähteä tästä kauppaan hakemaan pullaa ja riisipiirakoita ja tuntea hetken jotain helpotusta. Mutta ei. Pullien sijaan ostan lähikaupan sellerihyllyt tyhjäksi ja kärsivällisesti odotan, milloin ruokavalio alkaa vaikuttaa.

tiistai, 18. syyskuu 2018

Mässäilyviikonlopun jälkeisiä tunnelmia

Näimme K:n kanssa viikonloppuna. Olin sopinut itseni kanssa, että voin syödä lauantaina ja sunnuntaina mitä ja miten paljon tahansa. Ja niin tein.

Lauantaiaamuna kävin hakemassa ruokakaupasta evästä eli riisipiirakoita ja pullaa sunnuntaille. Tiesin jo kassalla, että eväät tuskin säästyvät seuraavalle päivälle, mutta ideana se oli ihan hyvä.

Bussissa mietin, että tältä kai alkoholistista tai muusta riippuvaisesta tuntuu. Hetki ennen kuin antaa periksi himoilleen. Sydän hakkaa ja odottaa vain, milloin saa ensimmäisen annoksen, joka tuo välittömästi helpotuksen ja hyvän olon. Sillä hetkellä mikään ei olisi estänyt minua syömästä kiellettyjä ruokia. Pitää olla korvien välistä vinksallaan, että saa tällaiset kiksit syömisestä.

Lopulta pullat ja piirakat olivat pieni pettymys, ja kahvikin lähihnnä korvensi mahaa.

K:n kanssa joimme kuoharia ja söimme ravintolassa. Otin halloumisalaatin, ranskalaisia ja palan suklaakakkua. Illalla söin muutaman salmiakin. Kahden aikaan yöllä heräsin niin oksettavaan oloon, että mietin, pitäisikö laittaa sormet kurkkuun vai kärsiä ja ehkä oppia vastaisuuden varalle jotain. Valitsin oppia.

Aamulla latasin hotellin aamupalalla kasan vaaleaa leipää ja riisipiirakoita voilla ja paksuilla juustosiivuilla. Kahvi poltti edelleen mahaa, vaikka laimensin sitä kermalla.

Kotona söin liikaa ruisleipää ja yllättäen useita riisipiirakoita voilla ja juustolla. Iltapäivällä mahakivut olivat jo sitä luokkaa, että arvoin taas oksentamisen ja oppimisen välillä.

Paluu arkeen ja tiukkaan ruokavalioon on onnistunut hyvin. Eilen oli hillitön nälkä, mutta nyt olo alkaa tasaantua. Mahaan ei enää satu ja henkisesti on helpompi olla, kun päivä ei rakennu pelkän mässäämisen varaan. Ei päivään tosin mitään järkevää muutenkaan kuulu, mutta silti.

Paino on tippunut reilussa kuukaudessa noin neljä kiloa. Mahaan ei satu useinkaan ja turvotus on vähentynyt. Akupunktiohoitaja ei huomannut suurta eroa kielestä tai pulssista. Ehkä maksa on hieman toipunut. Tai sitten ei.

Eniten vituttaa tämä väsymys. Eilen lähdin puoli kahdeksalta nukkumaan, koska meinasin nukahtaa sohvalle. Aamulla puoli kuuden jälkeen olisin mielellään jäänyt nukkumaan, mutta nousin, surautin sellerimehut ja lähdin salille treenaamaan jalkoja. Ei auta. Pakko tehdä asioita ja palata rutiineihin, kun en kerran kuole enkä voi nukkuakaan 24/7.

Mutta v i t u t t a a. Voisin lyödä kaikkia niitä, jotka piristyvät ja voivat paremmin jo viikon terveellisemmän syömisen jälkeen. Tuntuu niin hemmetin epäreilulta.

Psykiatri ja terapeuttini suosittelivat, että pyytäisin lääkäriltä lähetteen verikokeisiin, jos väsymys ei olekaan pelkkää masennusta. Joskus toivon, että jokin fyysinen vaiva selittäisi tämän tuskastuttavan väsymyksen. Ja häpeän syvästi, että kehtaan sanoa jotain tuollaista ääneen. Olen oikeasti kiitollinen terveydestäni enkä halua sairaaksi, mutta en jaksaisi elääkään, kun olen niin väsynyt.

sunnuntai, 2. syyskuu 2018

Onnistunut sunnuntai

Hyviä päiviä tulee niin harvakseltaan, että pakko heti kirjata yksi niistä ylös.

Näin aamukahvin jälkeen Karvamiestä. Meillä oli oikein kiva parituntinen. Miehellä on jokin erityinen taito rentouttaa minut täydellisesti pelkällä silittelyllä. Silittelyyn meidän touhut usein jäävätkin, koska hän on niin stressaantunut, että seksistä ei aina tule mitään. En ole koskaan tavannut miestä, jonka käsistä lähtisi noin voimakkaat energiat. Havahdun usein siihen, että en ole hengittänyt ikuisuuksiin. Vaivun jonnekin niin syvälle.

Kun Karvamies oli lähtenyt, huomasin, että Pillunnuolija oli laittanut viestiä. Hän pyysi minua kylään ja ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. Kutsu tuli kuin tilauksesta, sillä olen haaveillut, että pääsisin näin upeilla loppukesän keleillä ulos asunnostani. Yksin se on tosi haastavaa.

Kävelimme kahdeksan kilometrin metsälenkin ja oli tosi kivaa. Aiemmin viikolla kerroin miehelle masennuksestani ja nyt hän kyseli aiheesta lisää. Juttelimme muutenkin kaikkea mahdollista, mitä emme yleensä tee. Lähinnä toiminta on rajoittunut sänkypuuhiin.

Reippailun jälkeen mies olisi halunnut viedä minut syömään ravintolaan tai ainakin lämmittää saunan tai grillata jotain. Kerroin tiukasta ruokavaliostani eikä tyyppi pysynyt yhtään kärryillä. Harva tosin pysyy. Sen verran erikoisesti taas vaihteeksi syön.

Sunnuntain dinnerin suhteen päädyimme lopulta siihen, että mies lämmitti itselleen superällöttävän lihapiirakan ja minä vedin ison lautasellisen vesimelonia.

Ihmettelen ihan, kun viihdyin miehen seurassa jopa viisi tuntia. Kun makoilimme miehen leveällä sängyllä, mietin, että tässä on oikeastaan tosi hyvä olla. Pillunnuolija pyysi minua jäämään yöksi, mutta tulin kuitenkin kotiin. Kotimatkalla mies pysähtyi ostamaan minulle punaisen ruusukimpun. Aikamoista.

tiistai, 21. elokuu 2018

Syömisen tuska

Kävin pari viikkoa sitten ravintovalmentajalla. Käynnistä jäi tosi hyvä fiilis. Olen vuosikaudet hakenut apua syömisongelmiini, pettynyt ja taas yrittänyt ja pettynyt entistä pahemmin. Nyt tuntui pitkästä aikaa, että joku tajusi, mitä tuskaa syöminen minulle on.

Nainen suositteli minulle melko vaativaa ruokavaliota, jolla olisi hänen mielestään hyvä lähteä kohentamaan elimistön ja sitä kautta koko ihmisen vointia. Otan tietoisen riskin, että syömishäiriöni vain pahenee tästä kokeilusta, mutta en voi muutakaan. En jaksa enää.

Ruokavaliokokeilua on takana reilu viikko. Viime viikko oli yhtä pitkää kärsimystä. Minulla oli neljä työvuoroa, jotka kuormittivat kaiken muun paskan lisäksi.

Reilun viikon aikana en ole syönyt yhtäkään leipää, riisipiirakkaa, pullaa tai niiden erinäisiä korvikkeita, joita olen mestari kehittelemään. Kahvin määrän olen vähentänyt vajaaseen kuppiin per päivä, kun aiemmin saatoin leipämättöjen siivittämänä juoda litrankin kahvia kerralla. Eläinperäisistä tuotteista syön vain hunajaa eli syön lähes vegaanisti tällä hetkellä.

Vatsan turvotus alkoi laskea parin päivän jälkeen ja mahakivut ovat vähentyneet selvästi. Painoa en ole erityisemmin seurannut, koska en halua, että tästä tulee jälleen uusi laihdutusyritys, jonka väärä vaakalukema vesittää. Ykköstavoitteeni kun on kohentaa terveyttä ja vasta sen jälkeen laihtua.

Siinä olivat hyvät puolet, mutta entäs ne huonot. Huh huh. Tiesin, että olen pahasti riippuvainen syömisestä ja omista pikku syöminkihetkistä, mutta että näin.

Viime viikolla tuntui joka päivä, että ihan vain sekoan, kun tuntuu niin pahalta. Töissä oli muutama haastava asiakastilanne, joissa jouduin käyttämään kaiken itsehillintäni, etten lähtenyt vittuilemaan asiakkaalle takaisin. Normaalisti olisin pystynyt hiljentämään mieleni sillä, että olisin suunnitellut jonkin syömiskuvion palkinnoksi hankalasta työpäivästä. Nyt sitä palkintoa ei ollut.

Ihan kuin sisältä olisi revitty jotain irti, kun jouduin vain elämään kaiken paskan läpi enkä saanut pyyhittyä sitä syömällä pois.

Lämmin kasvisruoka ei maistu miltään verrattuna hillittömään voileipä- ja pullakasaan. Maku ei niinkään ole se pointti, vaan helpotuksen ja turvallisuuden tunne, joka syömisestä tulee. Tai tuli ennen.

Syöminen on vuosikaudet ollut se juttu, josta saan kovimmat kiksit. Nimenomaan yksin syöminen, ehkä salaa syöminen, suurien määrien syöminen. Siinä on jotain niin rentouttavaa ja turvallista, että en tiedä, mistä muusta sellaisen tunteen ja olon voi saada.

Mitä jos en koskaan enää tunne oloani yhtä turvalliseksi ja helpottuneeksi? Se tässä surettaa. Säälittääkin. Miten ihminen ajautuu siihen pisteeseen, että riisipiirakka- ja pullakahvit ovat parasta elämässä? Aika kamalaa.

Kurjista olotiloista huolimatta olen ylpeä itsestäni. Jatkan sitkeästi ainakin seuraavaan akupunktiokäyntiin asti. Haluan nimittäin nähdä, huomaako akupunktiohoitaja minussa kuukauden ruokavaliokokeilun jälkeen mitään muutosta. Ja tuntuuhan se hyvältä, kun huomaa, että selviää arjesta ilman, että kaikki pitää nollata överisyömisellä. Jollain kierolla tavalla nautin siitä kärsimyksen ja pahan olon tunteesta, joka iskee, kun en saa sitä, mitä haluan. Ääretön vitutuskin menee jossain kohtaa ohi.