Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


perjantai, 11. syyskuu 2020

Ota minut jo pois täältä

Sain tänään hyvää palautetta esimieheltäni. Hän kertoi tarkkailleensa minua töissä ja sanoi, että osaan kohdata asiakkaat todella hyvin. Olen läsnä hetkessä ja aina asiakasta varten. Hän sanoi, että minulla on niin rauhoittava vaikutus, että minun seurassa voisi olla vaikka miten kauan hiljaa eikä tulisi yhtään vaivautunut olo. No jaa.

Kulunut viikko on ollut todella raskas. Nivelkivut ovat jatkuvia. Ne välillä herättävät, tuntuvat istuessa, makuulla, miten vain. Särkylääkkeistä ei ole apua enkä niitä halua turhaan syödä. Ensi viikolla on kontrollikäynti reumapolilla, ja todennäköisesti minulle aloitetaan taas jokin uusi lääke. Lääkkeistä ei ehkä ole apua, koska vastustan niitä niin paljon.

Jatkuva fyysinen kipu on kamalaa. Olen tottunut ahdistukseen ja henkiseen pahaan oloon, mutta fyysinen kipu siihen päälle on jotenkin musertavaa. Varsinkin kun salitreeni on ainoita asioita, joista jaksan kiinnostua. Nyt treenaaminen on käytännössä mahdotonta paitsi, jos haluan ottaa riskin, että rikon kroppaani entisestään.

Kaikki on niin vitun turhaa. Siitä huolimatta teen päivittäin kaikenlaisia henkisiä harjoituksia ja meditaatioita, että voisin paremmin. Aina, kun tekee mieli luovuttaa, näen äitini, joka ei antanut koskaan periksi.

Äsken join pullon viiniä ja napsin siihen päälle muutaman rauhoittavan. En tiedä, mistä ajatus tuli, mutta kai tarkoitus oli hetkeksi hiljentää oma pää. Mietin, miten kauan nukkuisin, jos olisin ottanut kaikki jäljellä olevat lääkkeet. Nyt ainakin olen hyvin hereillä. Minua ei pysäytä mikään.

Olen luvannut ainakin siskolleni, etten tee itselleni mitään. Tänään pitkästä aikaa pyörittelin mielessäni ajatuksia itsemurhasta. Jos joisinkin yhden sijasta kaksi pulloa viiniä, miten ajatukset lähtisivät muuttumaan. Miten suuri houkutus olisi lopettaa kaikki ja miten sen edes tekisin?

Houkutus on suuri, sen myönnän. Mutta tiedän sataprosenttisella varmuudella, että itsemurhan tehneet joutuvat bumerangina takaisin tänne helvettiin kohtaamaan uudestaan asiat, joita he lähtivät pakoon. Ei siis ollenkaan hyvä idea.

P a k k o  j a k s a a.

Siskoni sai tänään loistavia uutisia. Olen niin kiitollinen, että läheisillä menee hyvin ja että voin olla onnellinen heidän puolestaan. Toivon, että tapahtuisi jokin ihme ja seuraava hyvä uutinen tulisi minulle.

perjantai, 31. heinäkuu 2020

Mummun kuolema

Rakas ihana mummuni kuoli viime viikolla. Näin hänet koronarajoitusten takia viimeksi helmikuussa. Hän oli silloin tosi virkeä, piti kädestä ja halaili. Viimeisinä päivinään mummu oli vielä ollut lähdössä tansseihin ja vitsaillut miehistä. Sellaisena haluan hänet muistaa.

Mummun kuolema oli odotettavissa ja tiesin, että se voi herättää ikäviä muistoja äidin ja veljen kuolemasta. Niin se tekikin, mutta onneksi vain hetken. Oloni helpotti heti, kun sain järjestettyä niin, että pääsin katsomaan mummua ruumishuoneelle. Jotenkin se ruumiin näkeminen konkretisoi kaiken ja on helpompi jatkaa eteenpäin.

Mummu puhui minulle viimeiset kymmenen vuotta, miten hän toivoo, että taivaan Isä hakisi hänet jo pois. Nyt tuntuu hyvältä, että mummu pääsi täältä. Samalla omat ajatukset pyörivät siinä, milloin tulee minun vuoro. Milloin minä pääsen täältä pois?

On tosi vaikea kuvata sitä turhuuden ja tyhjyyden tunnetta, mitä koen lähes lakkaamatta. Vaikka miten yritän ajatella positiivisesti ja suunnata ajatuksia tulevaisuuteen, en keksi mitään syytä, miksi haluaisin elää tai mitä odottaisin elämältä. (Okei, yksi iso, odottamisen arvoinen asia mahdollisesti tapahtuu ensi vuonna, mutta se ei suoraan koske minua.) Tuntuu vain, että olen niin kaiken ulkopuolella ja yksin, että siitä tyhjyydestä ei ole mitään ulospääsyä.

Onko se ihmisarvoista elämää, että koko ajan vain selviytyy, rimaa hipoen, mutta selviytyy?

lauantai, 18. huhtikuu 2020

Koronakuulumisia

Olisipa kiva kertoa, että minulle kuuluu parempaa kuin viime vuoden marraskuussa. Valitettavasti niin ei ole.

Korona on tähän mennessä vaikuttanut vain vähän arkeeni. Pahinta on, kun en pääse salille enkä voi tavata ystäviäni ja perhettäni. Muuten erakoituminen on minulle helppoa. Töissä on alkuahdistuksen jälkeen ollut jopa helpompaa, koska meillä on hyvät suojaukset ja asiakasmääriä rajoitetaan tarpeen mukaan. Enemmän huolehdin läheisteni kuin itseni puolesta.

Alkuun kuvittelin, että pöpökammoni räjähtää käsiin koronan takia, mutta se onkin yllättäen helpottanut. Noudatan rajoituksia, mutta en pese hulluna käsiäni, desinfioi ruokaostoksia tai pelkää hysteerisenä tartuntaa. Toki tilanteet voivat muuttua, mutta toistaiseksi näin.

Vointini alkoi huonontua heti joulun jälkeen. Tai ei se siihenkään mennessä hyvä ollut. Nivelkivut jatkuivat ja mahakin alkoi oireilla enemmän. Tosin neljä kuukautta kestänyttä solisluukipua saan kiittää siitä, että en mennyt tammikuussa silarileikkaukseen. Nyt on nimittäin kivempi, että silarirahat ovat tilillä säästössä eivätkä tuossa nenän alla.

Suhdeviritelmä naapurin kanssa vetelee viimeisiään. Tammikuussa emme tainneet nähdä ollenkaan, koska voin niin huonosti. Helmikuussa mies laukoi nousuhumalassa muutamia totuuksia väsymyksestäni ja työnteostani, minkä jälkeen laitoin homman tauolle. Naapuri sai kuitenkin minut puhuttua ympäri ja olemme pitäneet harvakseltaan yhteyttä lähinnä miehen aloitteesta. Kerran on harrastettu seksiäkin tänä vuonna. Enää puuttuu vain se, että jompikumpi sanoisi, että tämä oli oikeasti tässä. Ärsyttää, kun asiat jäävät epämääräisenä roikkumaan.

Kirjaa on kasassa noin sata liuskaa. Tammikuun jälkeen en ole saanut kirjoitettua yhtään mitään. Vaadin itseltäni kerrasta täydellistä tekstiä ja jos sitä ei ole tullakseen, en pysty näköjään mihinkään. Vituttaa, koska kirjoittaminen on ollut pitkään ainoa asia, josta olen saanut hyviä fiiliksiä ja onnistumisen tunteita.

Kesäaikaan siirtyminen ja aurinko piristivät hetkeksi mieltä. Ehdin jo toivoa, että alkuvuoden synkkyys väistyisi ja olisi kevyempää. Aloin käydä kävelylenkeillä läheisessä metsässä ja tein kotijumppaa. Iltaisin valvoin jopa yhdeksään, kun ei väsyttänyt koko ajan.

Pääsiäisen jälkeen vointi on alkanut taas huonontua. Päivällä omien ajatusten kanssa selviää vähän paremmin, mutta illat ovat hankalia ja yöt. Parina yönä olen herännyt kovaan ahdistukseen ja valvonut itkemässä pari tuntia. Yöllä kuoleman odottaminen on vielä tuskallisempaa kuin päivällä.

Tuntuu, että elämässäni ei ole muuta sisältöä kuin herkkujen syöminen ja telkkariohjelmat. Niiden avulla pääsen hetkeksi irti pahasta olosta. Paino on noussut neljä kiloa, mikä on tosi huono juttu jo fyysistenkin sairauksien kannalta. Jostain pitäisi saada motivaatiota pitää omasta terveydestä huolta, mutta mistä ihmeestä sitä saisi.

Ajatukset kiertävät kehää. Tulevaisuus tuntuu tyhjältä eikä mikään kiinnosta tarpeeksi. Välillä päähäni ei mahdu muuta kuin se, miten täydellisesti olen epäonnistunut kaikessa. Yrittänyt olen vaikka mitä, mutta useimmiten on mennyt päin helvettiä. Syytän itseäni paljosta ja ajattelen, että olen jollain merkittävällä tavalla huonompi ja tyhmempi kuin muut. Jotain niin huonoa, ettei minun pitäisi olla edes olemassa.

Joskus tuntuu, että vain sekoan, mutta sitten tulee taas uusi aamu ja menen töihin hymyilemään.

sunnuntai, 10. marraskuu 2019

Eskaloituminen

Kuluneet viikot ovat olleet haastavia. Naapuri on edelleen kuvioissa, vaikka joka toinen päivä mietin, miksi ja mitä järkeä. En pysty kertomaan hänelle kaikkea. Hänellä on tosi kovia ja karkeitakin mielipiteitä.

Viimeksi perjantaina juttelimme siitä, miten hän ei voi ymmärtää, että on olemassa masentuneita ihmisiä ja ihmisiä, jotka sairastuvat burnoutiin. Aiemmin hän on kertonut, ettei käsitä, miksi maailmassa on lihavia ihmisiä, koska laihduttaminen on niin helppoa.

Naapuri puristelee käsivarsiani ja lantion seutua. Kysyin häneltä kerran, teetkö oikein pihtimittausta (rasvaprosentista). Mies nauroi ja kielsi asian, mutta ei se oikein perinteisestä kullan silittelystä mennyt eikä mene. Odotan, milloin hän alkaa kertoa laihdutusvinkkejä ja miten reagoin, jos näin tapahtuu.

Suurimmaksi ongelmaksi on noussut seksi. En viitsi levitellä hänen asioitaan, mutta mistään ihan helpoista jutuista ei ole kyse. En tiedä, miten kaiken voi ratkaista. Oikeasti olen aika neuvoton tällä hetkellä, vaikka useimmiten keksin aina jotain, mitä voisi kokeilla.

Seksi on yksi iso alue, jossa en voi olla oma itseni. Tunnen oikein, miten pienennän ja yritän hillitä itseäni. Todennäköisesti etsin seksikumppanin jostain muualta, tai periaatteessa olen niin jo tehnyt.

Masentunut olo ja viikkojen aikana kasvanut henkinen paine johtivat lopulta siihen, että romahdin töissä perjantaina. Minulle osui yksi uhkaava ja sairas asiakas. Sain hoidettua tilanteen niin, ettei kenellekään onneksi sattunut mitään. Kun sain ohjattua asiakkaan ulos, romahdin. Ehdin takahuoneeseen, ennen kuin purskahdin itkuun. Pari työkaveria ja esimies (great!) tulivat perässä ja kävimme tilannetta yhdessä läpi.

Esimiehen kanssa oli jo keväällä puhetta, että minulla on terveyden kanssa ongelmia. Hän ymmärsikin tilanteen täysin ja sanoi, että kukaan ei olisi voinut hoitaa asiakastilannetta yhtään paremmin. Ei paljon lohduta.

Nyt tiedän, että minua tarkkaillaan entistä enemmän töissä. Työkaverit miettivät, saako se taas kohtauksen ja pomo seuraa varmasti aiempaa tarkemmin, miten pärjään. Ei tunnu yhtään kivalta ja hävettää, että en kyennyt hillitsemään itseäni.

Kaiken lisäksi oikeassa lonkassani on ilmeisesti bursiitti tai sitten seitsemän vuoden takainen pakaravaiva on tehnyt paluun. Tänään kävin lähikaupassa ja itku tuli jo menomatkalla, kun sattuu niin paljon. En pysty treenaamaan jalkoja, mikä on tässä masennustilassa katastrofi. Mutta näillä mennään.

maanantai, 23. syyskuu 2019

En ole kuollut vieläkään

Elämääni on tullut mies. Kaiken paskan ja pahan olon keskelle ja juuri silloin, kun energiat ovat niin luotaantyöntäviä, ettei kukaan voi päästä lähelle.

Kaikki lähti siitä, kun yläkerran naapuri pyysi minua joitakin viikkoja sitten avuksi siirtämään sohvaa asunnossaan. Olin nähnyt miehen ja hänen ison koiransa usein pihalla, kun tulin aamuisin salilta. Mietin aina, että onpa hyvännäköinen mies isoilla silmillä ja helvetin pelottavalla koiralla. En sen enempää.

Joku kerran kysyi täällä, miksi menen aina heti suoraan sänkyyn miesten kanssa. Siksi, että pelkään miehiä ja pelkkä jutteleminen on erittäin epämukavaa. Kun olen alasti ja panen, saan tilanteen hallintaan.

Jostain syystä toimin naapurini kanssa eri tavalla. Alkuun en ollut hänestä millään tavalla kiinnostunut ja päätin, etten ala miksikään panokaveriksi, koska seksi ei kiinnosta eikä tunnu miltään. Muutama viikko sitten löysin itseni hänen luotaan ja vietimme pari iltaa vain jutellen.

En muista illoista paljoakaan, koska jännitin ihan hulluna ja tilanne oli hirveä. Istuimme keittiön pöydän ääressä vastakkain ja mies tuijotti minua. Koska mies kertoi hyvin avoimesti asioistaan, minä tein samoin. Ajattelin, että minulla ei ole mitään menetettävää ja ehkä pääsen hänestä eroon, kun kerron joitakin asioita. Esimerkiksi, että olen masentunut eikä seksi tunnu minusta miltään.

Nyt tilanne on se, että mies kertoo olevansa tosi ihastunut ja minullakin on tunteita. Harmi vaan, että itseinho on jotain niin jäätävää, että minun on vaikea ottaa vastaan mitään hyvää. Jos olemme (tai minä olen) hiljaa ja lähekkäin, minulla on hyvä olla. Heti jos ajattelen, että sanoisin miehelle jotain, ääni päässäni hiljentää minut.

Se ääni on vähän kuin lapsuudessa äiti ja isä vihaisimmillaan, mutta paljon pahempi ja julmempi. Luuletko oikeasti, että sinulla on jotain väliä? Kukaan ei kestä kuunnella ääntäsi tai olla lähelläsi. Ole hiljaa. Sinun pitäisi kuolla pois. Kaikki toivovat, että kuolet. Jotain tällaista päässäni pyörii melkein koko ajan. Sitten kun vieressä on joku hyvä tyyppi ja kuuntelet tuota litaniaa pääsi sisällä, tulee ihan skitsofreeninen olo.

Nytkin tekisi mieli pyyhkiä koko teksti pois, koska omien ajatusten lukeminen lähinnä oksettaa. Minulla on siedettävä olo, kun olen yksiössäni tai salilla treenaamassa, mutta muuten arki on hankalaa. Joudun pakottamaan itseni ulos enkä ehkä lähtisi minnekään, jos ei olisi nälkä tai satunnaisia työvuoroja. Ulospäin minusta ei kai huomaa mitään, mutta sisimmässäni heilun pesäpallomailan kanssa.

Mutta koska asiat voisivat aina olla huonommin, uskon, että milloin tahansa voi tapahtua jotain hyvää. Tulihan tuo mieskin elämääni. Hän on hyvännäköinen, sporttinen, korkeasti koulutettu, rauhallinen ja vakaa. Hänellä on vahvat, lihaksikkaat käsivarret ja pitkät silmäripset. Hän on palauttanut kauan kadoksissa olleet seksihaluni, vaikka meillä ei seksiä aina olekaan eikä se tuntuisi miltään.