Parasta on se, että ympärillä on ihmisiä, jotka uskovat minuun silloinkin, kun oma usko ei riitä.

Toinen harjoitteluviikko meni kohtuullisen hyvin. En edelleenkään ole innoissani menossa töihin, mutta homma alkaa jo sujua. Kuten ohjaaja sanoi, minua pitää työntää epämukavuusalueelle. Sillä tiellä ollaan.

Vastuu omasta potilaasta hirvittää. Psykoottiseen henkilöön on vaikea saada kontaktia, ja samalla pitäisi selvittää jatkohoitoa, lääkityksiä, lääkärin tapaamisia, hoitoneuvotteluita ja luovia epämääräisessä työyhteisössä.

Töissä on yksi veepää mieshoitaja. Hän aukoo päätään jatkuvasti. Mies on pistänyt ojennukseen osaston uuden ja kokemattoman naislääkärin ja mollaa ohjaajaani joka välissä. Selän takana totta kai.

Olen katsellut ja kuunnellut muutaman päivän veepään näsäviisailua ja tuskastuttavaa toisten virheiden etsimistä. Eilen kun olimme olleet töissä ehkä kymmenisen minuuttia, sama valitus jatkui. Mies tuli näyttämään minulle varta vasten yhden ohjaajani tekemän kirjauksen ja vinoili kirjoitusvirheistä ynnä muuta.

Yleensä olen sovitteleva enkä halua sanoa kenellekään pahasti, mutta nyt meni hermot. Sanoin asiallisesti miehelle, pitäisikö hänen puhua suoraan havainnoistaan ohjaajalleni. Sain tyypin vähäksi aikaa hiljenemään. Luulen, että kukaan tuossa työyhteisössä ei niin sanotusti asetu hänen tielleen. Opiskelijana ja vierailevana tähtenä minua ei haittaa, kuka jää minua muistelemaan pahalla. Sitä paitsi ties mitä minusta jo muutenkin puhutaan selkäni takana, joten ihan sama.

Kävin tänään kampaajalla. Pää tuntuu kevyeltä, kun hiuksia pätkäistiin kunnolla. Nuokuin silmät kiinni tuolilla, kun väsytti niin paljon. Sanoin kampaajallekin, että älä ihmettele, jos torkun tässä, kun töissä on ollut niin rankkaa. Oli kyllä rahan arvoista.