Pääsen ammattikorkeakouluun opiskelemaan hoitoalaa. Tieto tuli tänään. En oikein tiedä, kuinka tähän onnistumiseen suhtautua ja pidänkö sitä edes onnistumisena vai minä luonnonoikkuna. Lähinnä olen kauhuissani ja olen koko päivän kehitellyt erinäisiä kauhuskenaarioita, miten kaikki menee kuitenkin pieleen ja epäonnistun tässäkin.

Kai se sitten on niin kuin kaikki sanovat, että psykologin haastattelusta ja haastattelijan käytöksestä ei voi päätellä yhtään mitään. Olin nimittäin ihan varma, että kyseinen nainen lähinnä inhosi minua ja että annoin itsestäni aivan ääliömäisen kuvan. Sanoin muun muassa, että minusta olisi mukava työskennellä kuolevien ihmisten kanssa. Ja ennakkotehtävän joka kohdassa olin maininnut äidin sairauden ja äidin ja veljen kuoleman innoittajiksi alan opiskeluun. Vielä kun olisin lisännyt, että minua kiinnostaa erityisesti patologia, ruumiit ja kuolema, niin avot.

Juttelin tästä siskon ja Minskun kanssa, mikä vähän helpotti tuskastunutta oloa. Sisko etenkin sanoi, että et ota nyt samanlaisia paineita kuin yliopistossa ja jätät kesken, jos ei tunnukaan omalta alalta. Yritän asennoitua niin, että tämä on uusi mahdollisuus tehdä elämälläni jotain. Jos ei tunnu hyvältä, oikealta tai joudun heti burnoutin kouriin, sitten ei mahda mitään. Ainakin olen yrittänyt.

Kaikesta pelosta ja kauhusta huolimatta jossain pinnan alla piilottelee aikamoinen innostus ja etenkin kiinnostus tulevaa opiskelua kohtaan. Pääsen oppimaan ja näkemään juuri niitä asioita, joita olen pitkään halunnutkin. Voisiko olla, että näin asioiden pitikin mennä. Että minun kuuluukin opiskella jotain oikeasti omasta mielestäni kiinnostavaa ja jännää eikä jumiutua siihen, etten löydä työpaikkaa.

Tästä oli Riitankin kanssa puhetta, kun sanoin, että olisin valmis kuolemaan vaikka heti eikä elämälläni ole mitään merkitystä, kun en saa työpaikkaa. Riitta kysyi, pystyisinkö löytämään tämänhetkisestä arjestani mitään elämisen arvoista. Pointtina kai se, onko työpaikka kuitenkaan ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Ei kai se ole. Veli ja äiti pysyvät kuolleina, vaikka saisin minkä huipputyön. Masennus, ahdistus, syömisongelmat, you name it.