Tänään terapissa juteltiin vaihteeksi äidin huutamisesta. Siitä ei aloitettu vaan päädyttiin siihen sitä kautta, kun sanoin, etten näe elämässäni yhtään mitään järkeä eli sisältöä. Terppa kyseli, minkälaisia huutotilanteet esimerkiksi olivat tai miltä minusta silloin tuntui. En saanut mieleeni yhtään hetkeä, en yhtäkään. Rinnassa on vain hirveä ahdistus ja tietokin (äiti ehti pyydellä raivoamistaan anteeksi, kun olimme vanhempia) siitä, että huutoa on ollut ja paljon.

Sitten sanoin, miten huolissani olen siskosta ja hänen pojistaan. Että mitä jos suhteellisen herkälle, mutta onneksi omatahtoiselle kummipojalleni tulee samanlaiset traumat äitinsä raivoamisesta kuin minulle on tullut. Että miten puutun asiaan ja voinko ylipäätään puuttua, kun minä en ole äiti enkä tiedä, mitä lasten kasvattaminen on. Terppa sanoi, että se että en ole äiti, ei estä minua puuttumasta asiaan ja omien kokemusteni takia minulla on täysi oikeus sanoa siskolleni asiasta.

Nyt olen ahdistellut tätä asiaa koko päivän mielessäni ja miettinyt, mitä sanoisin siskolle. Eihän huutaminen ja raivoaminen ole mitään verrattuna esimerkiksi siihen, jos äiti on fyysisesti väkivaltainan tai käyttää huumeita ja viinaa, mutta jotain se voi aiheuttaa herkälle ihmiselle, jos vielä lähes kolmekymppisenä pitää kauhulla muistella äidin huutamista. Pelätä ihmisten suuttumista ja huutamista ja tehdä itsestään mahdollisimman kiltti ja näkymätön.

Muistan kun kerran olimme kaikki koolla ja vielä elossa. Oli ruoka-aika, minä olin jo syönyt ja leikin kummipojan kanssa. Muut söivät ja pikkuveli ja äiti riitelivät jostain tuttuun tapaansa. En muista keskustelusta muuta kuin että sekä isä että äiti valittivat veljelleni jostain ja veli lähti suutuspäissään ulos. Minulla napsahti kevyesti päässä ja melkein huusin, että voisitteko edes joskus yrittää sanoa veljelleni jotain hyvää ja kannustavaa eikä aina vain haukkua ja valittaa. En muista, lisäsinkö vielä jotain että veljestä tulee pian samanlainen ihmisraunio kuin minusta, mutta kuitenkin.

Tuli ihan hiljaista. Isä lähti vähin äänin ruokapöydästä ulkohommiin, äiti meni makuuhuoneeseen itkemään, sisko suuttui minulle ja sanoi, että nyt menet pyytämään äidiltä anteeksi ja selvität tämän tilanteen. No, menin sitten pyytämään anteeksi äidiltä ja äiti sanoi jotain, että hän on vain tosi väsynyt.

Tuolloin ajattelin, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun ikinä enää sanon mitään. Mutta halusin vain puolustaa veljeäni, ettei hänestä tulisi tällaista kuin minusta. Kannattiko, enpä tiedä.

Terppa sanoi, että ehkä voisin kysyä siskoltani, muistaako hän miltä tuntui, kun äiti aina huusi ja raivosi meille. Että haluaako hän samaa omille lapsilleen. Ja kaikkien parasta tässä ajattelen, siskonkin. Tuntuu, että hänellä voi napsahtaa verisuoni päästä ihan koska vaan tuolla menolla.