Kukaan ei voi ainakaan sanoa, ettenkö olisi yrittänyt piristyä ja tehdä ankealle ololleni jotain. Tein osittain velvollisuudesta yöreissun serkkuni luokse, mutta oikeasti siis lähdin tästä asunnosta ulos. Serkku oli ainoa, joka uskaltautui juttelemaan minulle veljeni hautajaisissa, kun istuin yksin ja tuijottelin tyhjää. Hän soitti minulle sähköhoidon aikaan ja on ollut huolissaan sekä minun että koko perheeni voinnista. Ajattelinpa sitten vähän niin kuin kiitokseksi mennä pikavisiitille, kun hän kovasti minua pyyteli kylään.

On rasittavaa, kun ihmiset olettavat, että tietyt asiat varmasti piristävät ja helpottavat oloa. Unohdat hetkeksi omat huolesi ja pääset vähän ihmisten ilmoille, he sanovat. Olisi mukava sanoa, että juuri niin siinä kävikin, mutta kun ei niin ei. En voi sille mitään, että en jaksa enkä kestä nyt oikein kenenkään seuraa. En piristy, jos lähden puolivieraan serkkutytön luokse yökylään. Oloani ei helpota se, että kuuntelen muiden ongelmia tai katson ja koen ihmisvilinää vieraassa kaupungissa. Minua ei piristä se, että joku haluaa olla seurassani vaikka olenkin surkeassa kunnossa.

Olen v ä s y n y t. Onneksi pääsin kotiin. Alkoi ottaa voimille, kun yritin osata nauraa oikeassa kohdassa ja kuunnella toisten puhetta. Keskustelusta ei varsinaisesti tullut mitään, kun en jaksanut tai osannut sanoa mihinkään mitään. Ei vaan kiinnostanut, vaikka kuinka yritin tsempata. Lähdin eilen illalla kahdeksalta nukkumaan. Se kertonee jotain.

Äiti lähtee huomenna keuhkosairaalaan tutkimuksiin. Ensi viikolla pitäisi selvitä, laitetaanko äiti taas keuhkolistalle ja alkaako piinaava odotus. Pelottaa ajatella, että on olemassa myös toinen vaihtoehto. Se, ettei äitiä voidakaan leikata, että löytyy jotain, mikä estää leikkauksen. Pelottaa ihan hirveästi, mutta yritän äidin takia pysyä positiivisena ja uskoa, että äiti saa tarvitsemansa avun ja kaikki menee hyvin.

Kovin hataralta tuntuu ajatus ja usko siihen, ettei meille voi enää tapahtua mitään pahaa.

Voisin kirjoittaa vielä monta riviä veljestä ja ikävästäni. Miten kukaan ei lopulta ymmärrä, miten pahalta ja tuskaiselta tuntuu vielä yhdeksänkin kuukauden jälkeen. Miten hajoamispisteessä oleva elämä voi pysähtyä siihen, kun tulee raskain mahdollinen puhelu rakkaan perheenjäsenen kuolemasta. Miten haluaisi vain kuolla ja päästä tästä tuskasta.