Tulin kotiin. Otin takin pois päältä ja katsoin naulakkoa. Se oli rivi kuolleitten takkeja. Olisi edes vain yksi kuollut ja yksi takki, mutta ei. Rivi kuolleitten takkeja. Se jos mikä on surullinen näky.
 
Kotona haisee kuolema. Isän vähän kaukaisemmat sukulaiset tulivat käymään ja toivat kukkia. Isäkin sanoi, että ihan kuin olisi taas siellä ruumisarkkupaikassa (eli hautaustoimistossa). Kukat ovat nättejä, ihania, mutta niiden tuoksu on yhtä kuin hautajaiset ja alkupäivien turta olo ja tuska. Mutta minkä alkupäivien. Pikkuveljeni kuoleman vai äidin vai molempien. Kuka laskee ja pysyy perässä, kenen kuolemasta puhutaan. Minä ainakin menen sekaisin ja mieluusti unohtaisin kaikki kuolemat. Samat kukat, samat hautajaiset, samat valokuvat, sama paska tunnoton sekopäinen olo.
 
Veljen kuoleman vuosipäivä on torstaina. Luulin, ettei se tuntuisi missään, koska olo on niin tunnoton koko ajan. Taitaa se silti tuntua. Voisin taas tappaa jonkun, jos se veisi tätä tuskaa vähän pois. On niin hirveä olo. Ei tällaista toivoisi kenellekään. Ja sitten on äiti, jonka kuolemaa en pysty edes ajattelemaan.

Tuula sanoi tänään, että runoni ovat kauniita, mutta niin kovin synkkiä. Minussa on kuulemma kirjoittaja-ainesta. Hän oli sitä mieltä, että kirjayritykseni on oikein hyvä idea. Isäkin antoi "siunauksensa" projektilleni. Pelkäsin vähän kertoa isälle halustani kirjoittaa ankeasta vuodestamme, mutta hän otti sen hyvin. Sanoi vielä, että minulla on kaikki edellytykset kirjoittaa kirja.

Parasta tässä päivässä on löytää kuolema-ajatukset ohuen hyvän olon verhon takaa. Kuolema on turva. Siellä on kaksi läheistä odottamassa. Rakas pikkuveli ja äiti.