Tulin juuri isän luota. Maalla oli jollain tapaa helpompi olla, kun pystyin olemaan jopa ulkona. Kaupungissa tuntuu, että olen tässä asunnossa vankina enkä voi lähteä ulos edes rannan suuntaan kävelemään. Vähintäänkin tulee ahdisteleva isännöitsijä rapussa vastaan tai jotain muuta.

Mutta ahdistus jatkui nyt isänkin luona. Kävelin meidän rantatietä ja katsoin melkein tyyntä järveä. Miten voi samaan aikaan nähdä niin paljon kaunista ja rauhallista, mutta sisällä vaan on hirveä tuska ja hätä. En ymmärrä.

Peittelin pahaa oloani, kunnes romahdin ihan täysin isän nähden. Aloin vaan itkeä ja sanoin isälle, että minulla on koko ajan tosi huono olo ja pelkään, että teen jotain pahaa itselleni. Pelkään oli pieni lievennys, koska en halunnut sanoa, että toivon tekeväni jotain itselleni.

Itkin siinä varmaan tunnin ja isäkin itki välillä. Se oli kyllä harvinaisen raskasta, voi luoja sentään. Puhuimme äidistä ja veljestä ja siitä, miten tästä voi jatkaa eteenpäin. Isä sanoi, että minun pitäisi olla vähän armeliaampi itseäni ja muita ihmisiä kohtaan. Katsoa enemmän valon suuntaan kuin pimeyteen, kun teen valintojani.

Kerroin isälle siitä ruumiinavausvideostakin. Isä oli huomannut, että veljen pää näytti vähän "käsitellyltä" ruumiinavauksen jälkeen. En tajua, miten minä en sitä huomannut vai olinko vaan niin järkyttyneessä tilassa, etten tajunnut tarkastella jotain pään muotoa. Isä sanoi, että yrittäisin päästää irti tuollaisten asioiden pohtimisesta, koska siinä oli enää ruumis jäljellä. Sielu oli poistunut paikalta aikoja sitten. Asiat ovat tapahtuneet eikä niille mahda enää mitään.

Kysyin isältä, mitä hän ajatteli, kun sai veljen kaverin isältä puhelun, että veljeni on kuollut. Isä oli hiljaa ja sanoi sitten, että se oli karmea ilta. Että hän ei voi kuvitella, että mitään niin pahaa voisi tapahtua. Isä ei koskaan käytä mitään ylisanoja tai ole ylidramaattinen kuten eräs, mutta tuo karmea ilta kertoo kyllä kaiken. Tuli mieleen äidin ääni puhelimessa, kun hän sanoi minulle, että veljeä ei enää ole. Tai tuli mieleen - miten joku asia voi tulla mieleen, jos se on siellä pyörimässä koko ajan.

En tiedä, auttoiko isän kanssa puhuminen. Kai tämä nyt oli se kohtaaminen, jota äiti tuossa taannoin suositteli. Uskomattoman raskasta vaan nähdä ja tuntea isän kärsimys, jotain aivan kamalaa. Pyysin isältä anteeksi, jos hänelle tuli minun purkauksestani paha olo. En tiedä, miksi tuollaista pitää pyytää anteeksi. Isä sanoi, että ei se mitään, koska tapahtuneet kulkevat hänen mukanaan koko ajan.

Isä sanoi, ettei hän koskaan olisi voinut kuvitella, että kokisi vielä tällaiset kahdeksan kuukautta, jotka hän on Riitan kanssa ollut. Että ihan mikä aamu tahansa minäkin voin kokea suunnatonta riemua olemassaolostani. Juu epäilen.

Riitankin kanssa juttelimme. Kävimme jopa minun ehdotuksesta äidin ja veljen haudalla. Tai Riitta siitä ensin mainitsi, että hän haluaisi käydä siellä joskus yksin, mutta menimme sitten yhdessä. Olihan se kieltämättä aika karua. En olisi uskonut, että sellaiseen tilanteeseen joudun koskaan.

Riitta on aika herkkä ihminen. Hän itki moneen otteeseen, kun ajelimme kahdestaan kymmenen kilometrin päähän mummun luokse iltakahville. Riitta sanoi, että hän haluaisi joskus jutella kunnolla kirjastani ja joistakin ajatuksistani. Ei vaan muistanut nyt niitä kohtia, kun kirja ei ollut mukana. Mikäs siinä. Minähän voin vuodattaa murheitani ja pahaa oloani, jos joku varta vasten tarjoutuu kuuntelemaan.

Oivoi. Onpa raskasta taas, mutta pakko yrittää jaksaa jotenkin. Olisi niin helppo luovuttaa, mutta pelkään, että seuraava elämä on entistä ankeampi, jos jätän tämän elämän kesken. Tai ehkä tapoin itseni aiemmassa elämässä ja juurikin nyt kärsin seurauksista. En tiedä. Ahdistaa.