Mika kuoli tasan neljä vuotta sitten. Olen itkenyt koko alkuvuoden ja varsinkin nämä viisi viikkoa täällä niin paljon, että vuosipäivä ei sen kummemmin liikuta suuntaan eikä toiseen. Olen tyytyväinen, että täällä on paljon ohjelmaa enkä voi jäädä kovin pitkäksi aikaa murehtimaan.

Täällä kun on aikaa ajatella, olen miettinyt paljon, miten elämäni on muuttunut. Ei sitä oikein pysty järjellä käsittämään, mitä kaikkea olen kokenut ja mistä olen selvinnyt hengissä.

Oman helvettini muistelu ja syvällisempi ymmärtäminen tekevät minut entistä yksinäisemmäksi. Se on ahdistavaa, koska koen muutenkin oloni ulkopuoliseksi tässä maassa. Ehkä se on yksi tärkeimpiä haasteita näille kolmelle kuukaudelle. Kohdata suru ja yksinäisyys ja se, että mistään maailman paikasta ei löydy lohtua suruuni tai ihmistä, joka voisi poistaa yksinäisyyden tunteeni.

Toivon, että olisin jo kotona Suomessa, mutta tiedän, että minun kuuluu nyt olla täällä. Ei auta. Vielä on kuusi kokonaista työviikkoa ja yksi lomaviikko jäljellä.