Juttelin eilen psykologin kanssa siitä, mitä kaikkea lapsuudessani on tapahtunut. Kerroin, kun minut eristettiin äidistä heti syntymäni jälkeen kahdeksi viikoksi. Ja kun äiti joutui pari ensimmäistä elinvuottani olemaan useasti viikon pari sairaalassa keuhkotutkimuksissa.

Olen usein miettinyt, onko tuo kaikki voinut jättää jonkinlaisen muistijäljen ensimmäisestä hyvin ikävästä hylkäämisestä. Psykologi sanoi, että tuo tieto ja kokemus on merkittävä, kun pohditaan nykyistä tilannettani. Ei sillä, että syyttäisin äitiäni hylkäämisestä, en tosiaan.

Omituinen olo. Päivisin olen suht hyvillä mielin, tosin miesten tapailu menee edelleen vähän yli, minkä vuoksi ahdistun ja ahmin ja taas ahdistun vähän lisää. Kuuntelen miesten kehuja ja ylistystä ja olen hajota tähän kaksinaiseen oloon.

Iltaisin tulee hirveä ahdistus. On vain sellainen olo, että pitää ottaa iltalääkkeet ja painua nukkumaan mahdollisimman aikaisin. Pakko päästä nukkumaan ja unohtaa elämän ahdistavuus. Pelottaa ajatella, että tätä elämää pitäisi vuositolkulla jatkaa. Huoh. Kuolema-ajatukset siis piinaavat edelleen.

Hassua sinänsä, kun eilen juttelin hyvinkin pirteänä ja iloisena Piksun kanssa ja illalla plus nyt iski ankea ahdistus. Olen onnellinen kirjasta ja siitä, että kaikki tuntuu loksahtavan paikoilleen. Välillä kuitenkin pelkään, etten saakaan tätä projektia valmiiksi. Niin moni tietää tästä, mikä lievästi sanottuna aiheuttaa paineita.