Vietän huomisen hulinaillan omassa iki-ihanassa seurassani. Istuskelen pimeässä kynttilänvalossa ja kuuntelen ehkä surullisia lauluja, joita naapurien iloksi laulan mukana. Mikäs siinä ollessa varsinkin kun se on oma valinta. Voisin olla monessakin paikassa huomenna. Ilmeisesti jotkut vielä kestävät ja kaipaavat seuraani. En vain jaksa nyt yhtään mitään. Ottaa jo tosi koville lähteä viikonloppuna siskon luokse hoitamaan kummin velvollisuuksia, vaikka kummipoika niin superihana onkin. Voimat ovat vaan lopussa, ei voi mitään. Pakko jaksaa ja rämpiä eteenpäin.

Mietin tuossa, että en edes muista koska olen viimeksi ollut baarissa tai ottanut vapaaehtoisesti kontaktia johonkin vieraaseen ihmiseen. Ja seksi, mitä ihmettä sekin mahtaa olla. Ei voisi vähempää kiinnostaa äheltää jonkun miekkosen kanssa, kun siitä ei itse kuitenkaan millään tapaa nauti. Sitä paitsi tunnen itseni niin lihavaksi ja ällöttävän rumaksi, että en edes kaipaa kenenkään kosketusta tai läheisyyttä. Hyi yäk, pysykää kaikki vaan kaukana minusta. Tai jos tulette lähelle, ampukaa minut ja päästäkää yksi ihminen kärsimyksistään. Loppu- ja alkuvuoden hyvä teko, heh.

Aamulla ajattelin onnistuneen salireissun jälkeen, että tänään ei ehkä tarvitse itkeä. Veli oli aina iloinen ja nauroi paljon. Miksen minäkin saisi rauhassa nauraa ja ottaa kaiken irti niistä harvoista hetkistä, kun en ole sortua tämän valtavan surutaakan alle. No heti perään tuli katkera itku ja ahdistus, että se siitä. Mutta ajatuksena ihan kelpo.

Juttelin jouluna isän kanssa vähän veljestä. Isä puhuu minulle harvoin hänestä. Ehkä siksi, että aihe on niin raskas ja tapahtunut on liian lähellä. Kaikki ovat vielä vereslihalla. Isä kertoi, että koko ikänsä moottorikelkkailua harrastaneena hän on vältellyt juuri sen merkkistä kelkkaa, jolla veljeni kuoli. Kaikki muut merkit ovat menneet, mutta tappokoneen kohdalla jokin on aina hiertänyt pahasti. Kun veli innostui vanhan kelkan vaihtamisesta uuteen, hän löysi juuri tuon isän välttelemän kelkan. Isä oli kertonut mitä on merkistä mieltä ja velikin oli todennut, että aika epäsiisti sisältä. Mutta kelkka oli vain pakko saada ja heti kunnon lumipyryn alkaessa äkkiä kielletylle radalle ajamaan täysillä. Ja sitten tuli noutaja. Kylmyys, valkoinen arkku ja kynttilät haudalla. Aavistikohan isä alitajuisesti, mitä tapahtuu. Sitä mietimme.

En tiedä, miksi kerron tällaisia. Kunhan kirjoitan, etten tule hulluksi.

Ensimmäisenä aamuna jälkeen veljen kuoleman heräsin siskon vierestä. Minut oli puoliväkisin raahattu siskon luokse, etten tee mitään itselleni. En muista, miten nukuin. Muistan vaan, kun kummipoika heräsi sinä aamuna. Avasin hänen huoneensa oven ja pieni poika tuli sängystä kädet ojossa juosten syliini. Muistan mikä tunnemyrsky sillä hetkellä oli. Miten voi niin pienestä ihmisestä saada sellaisen lohdun ja samalla olla täynnä tuskaa veljen kuolemasta. Puristin vain poikaa sylissäni ja toivoin, ettei seuraavaa hetkeä enää ikinä tulisi. Että voisin vain jäädä siihen olematta enää elossa.

Minulla on tulevalle vuodelle kaksi toivetta. Että läheiseni pysyisivät terveinä ja että minä kuolisin mahdollisimman pian. Hyvää uutta vuotta.