Huoh, mitkä kaksi päivää takana. Äsken jännitys ja ahdistus purkautuivat rautatieasemalla jonkinlaiseen paniikkikohtaukseen. Yhtäkkiä voimat menivät täysin ja kädet ja jalat alkoivat täristä, pyörrytti. Luulin, etten ikinä pääse kävellen kotiin asti, mutta täällä ollaan. Mikäpä pahan tappaisi.

Oli aivan ihanaa, kun näin kummipojan eilen ruokakaupassa. Moikkasin siskoa, ja kun poika tajusi kuka hänen luokseen oli tulossa, hän moiskautti märän pusun suoraan kummitädin suulle ja huusi nimeäni. Mikä vastaanotto, tuntui kieltämättä tosi hyvältä.

Asiasta hyppy toiseen. Mietin junassa, voiko ihminen enää tämän enempää vihata itseään. Tai mitä se enempi on, jos se on olemassa. Minulla on niin tuskainen olo tässä kehossa ja naamassa, ettei sitä voi kuvitellakaan. En ymmärrä, miten vähän aikaa sitten suunnilleen työkseni iskin hyvännäköisiä, komeita ja menestyviä miehiä. Millä ulkonäöllä ja millä itsetunnolla.

Olen antanut isälle anteeksi, mutta en voi koskaan unohtaa, miten hän kohteli minua kun olin nuorempi. Ehkä hän tarkoitti hyvää, parastani, mutta en silti ymmärrä. Isä arvosteli ja kai voisi sanoa että haukkuikin ulkonäköäni ja kasvojani siihen malliin, että tunsin olevani maailman rumin ja oksettavin ihminen. Ja tunnen edelleen.

Sitä tuskaa, kun oma isä arvostelee negatiivisesti ulkonäköä, ei voi millään unohtaa. Ja mitä tuhoa sellainen saakaan aikaan. Näen jokaisessa miehessä ja tätä nykyä kenessä vaan isän arvostelevan katseen ja olen hajota siihen häpeään, mitä olemassaolostani ja ulkonäöstäni tunnen.

Haluan kuolla, päästä pois tästä saastaisesta kehostani ja olemuksestani.

Olen niin hajoamispisteessä. Olen tässä pari päivää katsellut ihmisten onnea ja normaalia, arkista elämää. Miten helpolta se kaikki vaikuttaakin, mutta minusta ei vaan ole siihen. Minussa on jokin pysyvä vika, vamma, joka ei korjaudu millään. Ja vaikka voisikin korjautua, en sallisi sitä, koska en mielestäni ansaitse mitään hyvää, vain kärsimystä ja pahaa.

Muistan, kuinka joskus vuosikausia sitten sanoin jollekin terapeutille, että elämän tarkoitus on kärsiä mahdollisimman paljon. Aika hyvin olen onnistunut.