Tein viikonloppuna lyhennetyn masennustestin. Tuloksena sain epäilyn vaikeasta masennuksesta ja vaikeasta ahdistuneisuushäiriöstä. Raahauduin vielä piristykseksi puntarin päälle ja totesin, että kuuden viikon aikana paino on noussut viisi kiloa. Huh, ei sentään enempää, vaikka olen syönyt kuin hullu.

Odotin joulusta asti maanantaita. Meidän oli tarkoitus lähteä siskon ja poikien kanssa maalle isän luokse. Viimeksi olemme olleet isän luona samaan aikaan silloin katastrofaalisena juhannuksena, kun tajusin, että juhannus on yhtä paha kuin joulu paitsi että silloin ei ole lunta.

No, isä tuli kipeäksi ja päädyin siskon luokse minilomalle. Olin nuo kolme päivää niin uupunut, että meinasin jo siskollekin avautua, että nyt ei ole enää kaikki hyvin. Yritin kaikkeni, että jaksaisin touhuta poikien kanssa ja olla läsnä. Silti meinasin koko ajan nukahtaa istualleen ja olo oli äärimmäisen ahdistunut. Välillä oli pakko mennä vaakatasoon huilaamaan, kun väsyin niin pelkästä olemisesta.

Olen kohtuu pettynyt itseeni. Tuhlasin liian paljon kallisarvoista aikaa Mikan kanssa, kun olin niin huonossa kunnossa eikä minulla ollut voimia muuhun kuin sängyllä makaamiseen tai nukkumiseen. Miksi aina vaan nukut, Mika kysyi ja se kysymys kummittelee yhä vain mielessäni. Ajattelin, että poikasten kanssa voin korvata Mikan kanssa menetetyn ajan ja jotenkin hillitä itseni syyllistämistä. (Toki tärkeimpänä pointtina se, että haluan olla poikien kanssa heidän itsensä vuoksi ja siksi, että he ovat niin tärkeitä minulle.)

Kun pääsin oman kodin hiljaisuuteen, tajusin, että ehkä teen jotain oikeinkin. Pojat tykkäävät minusta ja he ovat varmasti tottuneet siihen, että minä olen turvallinen aikuinen, joka ei huuda eikä raivoa heille ikinä. Syliin saa tulla aina, ja pienen huiluutauon jälkeen jaksan taas tehdä jotain. Nuorempi halusi jopa ehdottomasti lähteä minun kanssa saunaan, mikä oli huimaa edistystä meidän keskinäisen suhteen kehityksessä. Pieni kikatti lauteilla ääneen, kun kaadoin leluilla vettä hänen päälleen ja toisinpäin. Heh.

En tiedä, onko tämä voinnin huononeminen reaktio lähestyvään terapian loppumiseen vai jotain muuta. Silloin kun saan pidettyä kuolema-ajatukset hallinnassa ja työnnettyä ne pois mielestä, on helpompaa. Mutta näin kun ne ovat koko ajan pinnassa ja mietin vain, miten paljon haluaisin kuolla, elämä tuntuu pelkältä rangaistukselta ja tuomiolta. Mitä niin pahaa minä tein, että joudun elämään täällä. Miksi Mika kuoli, kun hän olisi halunnut elää. Ikuisuuskysymyksiä.