Puoliksi torkuin äsken psykiatrin luona. Mies sanoi, että olen traumatisoitunut uudelleen läheisteni kuolemien takia. Niin kuulemma voi käydä, kun käsittelee tapahtumia uudestaan jonkin ajan, tauon, kuluttua (viittasi kirjan kirjoittamiseen). Sanoin, että enpä tiedä, kun en ole tähän mennessä ehtinyt unohtaa tai olla ajattelematta veljen tai äidin kuolemaan liittyviä yksityiskohtia, että miten voisin muka jo uudelleen traumatisoitua niistä.

Mies totesi olevansa huolissaan tästä jatkuvasta laskusuhdanteesta mitä tulee olooni. Hän kysyi, onko minulla mitään suunnitelmia. Eikö mitään. Sanoin, että odotan kuolemaa. Mies näpytteli koneella ja varmaan lisäsi sinne tietoihini, että on jähmeä, tuijottaa vain yhteen kohtaan ja repii koko ajan kynsiään, vastailee enimmäkseen en tiedä tai on hiljaa.

Olen väsynyt. Olen viimeksi käynyt salilla maanantaina, kun oli se trainerin tapaaminen. Olin viikonlopun viineistä ja unilääkkeestä ihan sekaisin, pyörrytti mutta selvisin. Selviän kaikesta. Antaa tulla mitä vaan, minä kyllä selviän ja jatkan kuoleman odottamista. Elämä on raskasta ja toivon, että kuolisin.