Pelkään yli kaiken, että isä, sisko ja pojat kuolevat tai että heille sattuu jotakin pahaa. Olen pienestä asti pelännyt läheisteni kuolemaa ja kokemusteni takia pelko on entisestään pahentunut. Viime syksynä kun koulussa otettiin esille harjoitteluvaihto, tiesin, että tässä on mahdollisuuteni kohdata suurin pelkoni.

Mietin jo yliopistossa, että lähtisin ulkomaille vaihtoon, mutta koska äiti oli niin huonossa kunnossa, en lähtenyt. Nyt äitiä ei enää ole, joten minun on pakko lähteä. En voi loppuelämääni pelätä, milloin taas joku kuolee. Järjellä tiedän, että minun läsnäoloni ei pidä ketään hengissä enkä pysty pelastamaan läheisiäni, vaikka kulkisin vierellä 24/7. Mutta kun se onkin tunne, joka tässä hallitsee. Minä luulen, että jos koko ajan pelkään ja "valvon" rakkaitani, kukaan ei enää kuole.

Joten. Ei muuta kuin kauas pois Suomesta kaukomaille kolmeksi kuukaudeksi elämään pelkojen läpi. Kuoli joku tai ei.

********************************************************

Olin maalla tiistaista asti ja toisin kuin viimeksi, nyt meni hienosti. Juttelin Riitan kanssa henkeviä, näin Piksua ja läheisintä tätiäni pitkästä aikaa. Kerroin masennuspisteistäni ja olipa ihanaa huomata, miten onnellisia ihmiset ovat puolestani. Tätikin oli ihan ihmeissään ja sanoi monesti, miten onnellinen hän on, kun sain töitäkin kesäksi. Hän on muuten tulossa tyttönsä kanssa kaukomaille moikkaamaan minua.

Toivoisin niin, että kaikilla ihmisillä voisi olla näin huippu lähipiiri, joka jaksaa kulkea vierellä ja uskoa parempaan, vaikka joku räpiköi vuosikausia mullan alla.