Mietin monesti, mitä sanoisin, jos joku vielä uskaltautuisi kysymään, mitä nyt ajattelen äidin ja veljen kuolemasta. Piksu sitten kysyi viime viikolla, enkä yllättäen osannutkaan sanoa oikein mitään. Se on sellainen omituinen möykky sisällä. Välillä sen saa jo hetkeksi painettua mielestä tai jollain tapaa sivuutettua, että pystyy olemaan hajoamatta enempää. Joskus taas itku voi tulla spinningtunnillakin, jos kappaleessa on sitä jotain. Tai autossa isän kanssa, kun radiosta tulee Teleksin Tuulilasin nurkkaan. Tai Juha Tapion Ohikiitävää tai Evanescencen My immortal ja mitä kaikkea muuta.

Heti veljen kuoleman jälkeen tuskissani yritin kysellä, miksi hänen piti kuolla. Veli viestitti, että hän kuoli, että minä saisin elää. Vastaus tuntui aivan käsittämättömältä ja toki se pitää paikkansa vain minun kohdallani. Siskon, äidin ja isän suhteen vastaus olisi voinut olla muuta. Mutta minä kysyin ja minä sain vastauksen.

Olen nyt kaksi ja puoli vuotta pyöritellyt tuota vastausta mielessäni ja alan ymmärtää siitä pieniä osia. Tai pystyn jo tavoittamaan sellaisia ajatuskuvioita edes sekuntien ajan, että kaikesta tuskasta voi syntyä jotain hyvääkin. Selvennykseksi, en tietenkään tarkoita, että läheisen kuolema voisi itsessään olla hyväksi, mutta sitä seuraavat asiat ja tapahtumat näköjään voivat.

Terapiassa tänään huomasin möläyttäväni ääneen, että tulevassa sairaanhoitajan työssä (jos sinne työelämään asti pääsen) voi olla plussaakin, että on tällainen elämä takana. Sekä masennus että kahden läheisen kuolema. Aika karua laittaa samaan lauseeseen plussa ja äidin ja veljen kuolema.

Näistä hurjan positiivissävytteisistä ajatuksista huolimatta kuolema on edelleen ykköstoiveeni. Odotan mielenkiinnolla, syrjäyttääkö mikään koskaan sitä. En kuitenkaan harkitse tekeväni juuri nyt itsemurhaa, vaan haluan katsoa mitä opiskelu tuo tullessaan. On jo hurjasti eteenpäin, että minulla on näiden harhailuvuosien jälkeen jokin suunnitelma syksylle. Siis jokin muu kuin se junan alle hyppääminen.

Olen sanonut monesti senkin, että en toivoisi samanlaista tuskaa kenenkään perheen tai henkilön kohdalle. Kaiken rehellisyyden nimissä myönnän, että on aika montakin ihmistä, joiden soisin elävän elämääni vaikka alkuun vuoden verran. Siinä saisi kevyehkön reality checkin, mitä helvettiä tämä ihana elämä voikaan olla. (Ja karmavelkaa tuli taas, että ropisi.)