Olipa taas ihana käydä nollautumassa maaseudun rauhassa. Maalaisilma näin kesän kynnyksellä on jotain taivaallista, hiljaisuus myös. Ötököitä ei ole vielä tähän aikaan, joten ulkona oli kiva käveleskellä talon ja mökin väliä. Puiden humina, lintujen viserrys, tuuli, ei autoja eikä kerrostaloelämän ääniä. Siihen päälle rakkaita ihmisiä, kuten isä, Riitta, mummu ja kätilötäti. Ai että.

Joistakin ihmisistä saa pelkkää hyvää energiaa. Kätilötäti on yksi heistä. Hän pyörähti mummun luona vain päiväseltään, mutta kerkesimme siinä vaihtaa kuulumisia viisi tuntia. Siivosimme mummun asunnon, istutimme mummun pihaan kukkia ja haudoillakin kävimme. Parasta.

Etsin isän kätköistä äidin hautajaiskuvia. Löysin ne ja muita kuvia. Mikasta osui silmään pari loisto-otosta. Mikalla on niissä juuri se perusvirne, joka kuvaa häntä enemmän kuin sanat koskaan. Kummipojan ristiäisistäkin oli kuvia. Näytin niissä (hoikalta ja) rauhalliselta ja onnelliselta. Olin sylikummi ja näytin siltä, että pidän sylissäni maailman kalleinta aarretta. Silloin kukaan ei ollut vielä kuollut, vaikka äiti oli jo tosi heikossa kunnossa odottamassa elinsiirtoleikkausta.

Mutta takaisin tähän päivään. Olen edelleen lähdössä töihin kesäkuun alusta – työpaikka vaan puuttuu, heh. Olen köyhäillyt sen verran, että saan kesäkuun vuokran maksettua vaikka toimeentuloa ei enää maksettaisi. Sisko lupasi lainata, jos ihan kaaokseksi menee eikä edes ruokaan riitä rahaa. Uskon kyllä, että selviän tästäkin. Osaan sitten ainakin arvostaa työelämää ja palkkaa, kun sinne asti pääsen.