Blogin kirjoittaminen on ollut monesti mielessä, mutta omien ajatusten äärelle on vaikea pysähtyä. Mieluummin keskityn kirjan kirjoittamiseen, koska silloin ei tarvitse kuunnella omaa ääntä. Nyt, kun olen ottanut muutaman lasillisen kuohuvaa, pystyn kirjoittamaan mielessä pyöriviä ajatuksia.

Viime viikot olen terapiassa puhunut lähinnä rinnoistani ja kaikista ulkonäkööni liittyvistä alemmuuskomplekseista. Välillä terapeutti itkee, kun kerron, miten isä arvosteli ulkonäköäni ja miten äiti ei koskaan puolustanut minua, vaan kuunteli hiljaa vieressä.

Minua hävettää puhua pahaa isästä ja varsinkin äidistä, koska äiti on kuollut. Ajattelen, että kaikki vika on pohjimmiltaan minussa ja olen huono ihminen, kun annan ikävän kuvan vanhemmistani. Minä ansaitsin kaiken negatiivisen arvostelun ja kohtelun. Sitä paitsi, minulla on lopulta ollut hyvinkin onnellinen lapsuus verrattuna moneen muuhun. Turhaan valitan.

Mietin ulkonäköäni ja virheitäni ehkä 80 prosenttia hereilläoloajasta. Ajatukset ovat syyllistäviä, painostavia ja tuntuu, että olen vankina tässä kehossa. Kun sanon tuon ääneen, tiedän, että moni tuomitsee minut pinnalliseksi. Miten kenelläkään on aikaa murehtia omaa ulkonäköään ja kyllä on pienet murheet, kun ehtii pyöriä peilin edessä ja niin edelleen.

Terapiassa olen ymmärtänyt, miten syvällä ongelmani ovat. Kyse voi olla osittain pinnallisesta luonteestani, mutta ongelmat ovat lähteneet ajalta, kun olen ollut noin kymmenen vuotta. Muistan erittäin hyvin, miten pahalta tuntui, kun isä arvosteli minua ja ihoani. Muistan, miten paljon pahemmalta tuntui, kun ihmettelin isän käytöstä äidille eikä äiti sanonut tai tehnyt mitään. Pelkäsin isää ja sitä, mitä ikävää hän seuraavaksi keksisi sanoa.

Televisiossa sanottiin kerran, että lapselle on ehdottoman tärkeää tulla hyväksytyksi omana itsenään kotona. Koska jos ei kotona, missä sitten. Niin.

Terapeutti ehdotti, että puhuisin isäni kanssa lapsuuden ajan tapahtumista. Kysyisin, miksi hän oli niin kiinnostunut rinnoistani ja haukkui ihoani. Että tajuaako isä, miten hänen käyttäytymisensä on minuun vaikuttanut, kun käyn samoja asioita läpi terapiassa melkein kolmenkymmenen vuoden jälkeen. En tee sitä ikinä. Pelkkä ajatuskin puskee kylmän hien pintaan. Ihailen ja arvostan isää yli kaiken ja uskon, että hän on tehnyt asiat parhaan ymmärryksensä mukaan. Minussa on vika, kun en ymmärrä enkä osaa päästää vanhoista asioista irti.

On tosi ahdistavaa inhota itseään näin paljon. Ja kun sitä ei voi näyttää ulospäin, koska itseinho on säälittävää ja turhaa. Ystäville en voi enkä halua näistä asioista puhua. Terapiassa onneksi voin, vaikka terapeutti välillä itkeekin.

En ole kertonut tätä kenellekään muulle paitsi terapeutille, mutta mietin joka päivä, menisinkö vielä kerran suurennuttamaan rintojani. Järjellä tiedän, että minkään kokoiset rinnat eivät poista ahdistusta tai saa minua hyväksymään itseäni. Rinnat eivät tietenkään ole itse ongelma, mutta rintojen kokoa on huomattavasti yksinkertaisempi muuttaa kuin hyväksyä itsensä tällaisena.