Olen palasina. Kävin tänään lääkekontrollissa psykolla. Se mies jaksaa aina yllättää, vaikka miten yrittäisi valmistautua. Vastaanotolla oli lääkärin lisäksi nuori ja komea lääkäriopiskelija, mies. En tajua, mikä koko homman idea oli, mutta psyko kyseli ihan omituisia. Oli todella nöyryyttävää vastailla kysymyksiin, joissa käytiin läpi muun muassa hoitoon hakeutumisen syitä ja milloin ja miksi masennukseni alkoi. En tiedä, oliko tarkoitus pitää tuota kokelasta kärryillä vai kertasiko psyko vaan tietojani.

Pikakelauksella läpikäyty elämäni kuulosti sen verran kurjalta ja säälittävältä, että aloin jälleen kerran itkeä. Oikeasti, mikä nöyryytys itkeä siinä, kun kaksi miestä tuijottaa ja toinen kyselee päivänselviä asioita. Lukisi koneeltaan, mitä lääkkeitä on kokeiltu ja minkä reseptin hän on viimeksi reilu viikko sitten kirjoittanut. Voisi edes leikisti yrittää olla perillä potilaan asioista, jos ei siihen oikeasti kykene!

Kaiken huippu oli, kun psyko kysyi itsetuhoisista ajatuksistani. Että ovatko ne vaan ajatuksia vai jo suunnitelmia. Sanoin, että yritän kaikkeni että jaksan ainakin tämän vuoden loppuun. Mies tuumasi, että niin, äitisi tuskin kestäisi enää sinun kuolemaa veljesi jälkeen. Voihan perse. Tuli niin paska olo. Aivan mieletön syyllisyyden taakka laskeutui harteille ja painoi koko ihmisen kasaan. En tiennyt, mitä sanoa paitsi ehkä itkeä vähän lisää. Ihan kuin en olisi ajatellut ja jo syyllistänyt itseäni pelkistä itsemurha-ajatuksistakin saati sitten mahdollisesta teosta. En tajua, miksi miehen piti mennä sanomaan noin. Tottahan hän puhui, mutta miten ajattelematon voi ammatiltaan psykiatrian erikoislääkäri olla.

Jouduin todella hillitsemään itseäni, etten olisi täysin romahtanut siinä miesten tuijotellessa. Itkin vielä kun lähdin ulos eikä siitä meinannut tulla loppua. Tuntui niin hirvittävän pahalta. Syylliseltä ja maahan poljetulta. Minä olen joku maailman kauhein ihminen, kun mietin itseni tappamista ja tämän kurjuuden päättämistä. Nyt vielä lääkärikin alkaa syyllistää minua.