Uuden työn perehdytys loppuu huomenna ja siitä alkaa työvuorojen päivystäminen. Käytännössä vahdin siis puhelinta aamuisin ja odotan, lähdenkö töihin vai en. Huokaus.

Työkuvio on laukaissut aikamoisen ahdistuksen. Tai onhan minua ahdistanut jo vaikka kuinka kauan, mutta nyt entistä enemmän. Rinnassa on sellainen kova painon tunne. Ihan kuin ei olisi tarpeeksi tilaa hengittää.

Viikonloppuna näin Koota ja Hoota. Kun olimme syömässä, H kysyi, mikä minua ahdistaa eniten syömisessä. Syöminen kun on edelleen tosi hankalaa. Minulla on koko ajan nälkä, mutta ruokahalu on vähän niin ja näin. Lisäksi päässä pyörii kaiken maailman epäloogisia, pakonomaisia ajatuksia, jotka ovat ristiriidassa keskenään.

En osannut vastata H:lle mitään. Tuntuu, että pääni on yksi todella iso sekamelska enkä saa mistään ajatuksesta kunnolla kiinni. Olen yrittänyt naputella ahdistusta pois, mutta se toimii vain hetkittäin.

Tällä hetkellä stressaan eniten nukkumista. Ihan hullua, minkälaisen ongelman ihminen voi siitäkin tehdä. Alan jo iltapäivällä miettiä, miten järjestän illan niin, että ehdin mahdollisimman aikaisin nukkumaan. Aikaisin siksi, että olen pirun väsynyt koko ajan ja minun pitää miettiä kaikki mahdolliset vaihtoehdot, miten yö voi mennä ja miten siitä huolimatta aion jaksaa seuraavan päivän joko töissä tai ihan vain kotona.

Joskus kesällä pystyin iltaisin rauhoittumaan Kaunareitten ja Emmerdalen ajaksi sohvalle. Nyt touhuan siinä samalla seuraavan aamun viherpirtelöitä, stressaan työkuvioita ja mietin, miten kestän, jos herään väsyneenä. Vahdin kelloa ja yritän pysyä jossain kuvitteellisessa aikataulussa. Iltaseitsemältä olen jo niin puhki näiden pakonomaisten rutiinieni kanssa, että silloin on suuri houkutus ottaa vähän bentsodiatsepiinia, jotta saan yön nukuttua.

Menen sänkyyn ennen yhdeksää tai jos ilta venyy jostain syystä, tiedättekö mitä. Alkaa ahdistaa, heh. Siitä seuraa joko pyöriminen ja kellon vahtaaminen sängyssä tai se, että herään esimerkiksi yökahdelta enkä saa enää koko yönä nukuttua tai jotain muuta.

Aamuisin herään jälleen ahdistukseen. Onko pakko herätä, en jaksa tätä samaa ahdistusrumbaa enää yhtään. Pakkohan toki on nousta, koska ei sänkyyn voi jäädä makaamaan, vaikka väsyttäisi eikä tarvitsisi lähteä töihin. Salille menen vaikka väsyneenä, koska treeni on eri lokerossa kuin muu arki.

Tähän on hyvä sanoa, että älä stressaa niin paljon ja uusi työ kuormittaa jokaista. Mutta kun kyse ei ole vain työstä ja tätä on jatkunut ikuisuuden. Älä stressaa on ahdistuneelle ihmiselle sama kuin sanot masentuneelle, että ota itseäsi niskasta kiinni.

Tutkailin yöllä yleisen ahdistuneisuushäiriön oirekuvaa ja löysin sieltä linkin lisämunuaisiin. Minähän lopetin lisämunuaisten uupumukseen ja masennuksen ehkäisyyn tarkoitetun lääkkeen syönnin muistaakseni heinäkuussa. En kokenut, että lääkkeestä on enää mitään hyötyä.

Nyt mietin, ovatko lisämunuaiset taas epäkunnossa. Tällä stressaamisella, aika kovalla treenaamisella ja epämääräisellä syömisellä se on enemmän kuin todennäköistä. Minulla ei ole varaa mennä erikoislääkärin juttusille, mutta ehkä teen pienen lääkekokeilun, jos siitä saisin jotain helpotusta nykytilanteeseen.

Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että vuoden hakemisen ja odottamisen jälkeen saan viimein mahdollisuuden tehdä jotain muuta kuin hoitotyötä ja sitten ajan itseni tällaiseen kuntoon. En tiedä, olenko edes täydessä työkunnossa, mutta ei auta valittaa. Ainakin työpäivän ajan saan olla hetken rauhassa kuolema-ajatuksilta ynnä muilta ahdistavilta jutuilta.