Mietin tänä aamuna salilla, miten jaksan raahata itseni takaisin kotiin. Semipaskan jalkatreenin jälkeen parin minuutin kävelymatka kestää. Nostan jalkoja tihkusateessa ja tuntuu, että kaikki ympäriltäni hajoaa.

Portaikossa naapuri tulee vastaan eikä ehkä huomaa, kun jo itken. Sisällä lysähdän lattialle. Ihan kuin joku pieni lapsi. Kukaan ei vain tule nostamaan minua ylös.

Yöllä lyön säpäleiksi isoa käärmettä, joka hyökkää kimppuuni. Käärmeen sisälmykset ja veri roiskuvat päälleni. Kestää hetken, että uskallan yrittää nukahtaa uudestaan.

Arki menee jotenkin niin, että työpäivät esitän hymyilevää asiakaspalvelijaa ja yritän viimeiseen asti pitää asiat hallinnassani. Työrooli kannattelee. Vapaapäivinä jännitys ja ahdistus purkaantuvat ja olo on tuskainen. Tuskastunut ja väsynyt. Todella väsynyt. Niin kuin ihminen on, kun hän haluaa kuolla.

Miksi suunnittelin itselleni tällaisen elämän?

Keskiviikkona on psykologin aika. Odotan jo kauhulla, mitä siitä tulee. Tällä hetkellä on tosi haastavaa kuunnella omaa ääntä. Jopa puhelimessa puhuminen ärsyttää.

Jostain tätä itseinhoa ja pahaa oloa kertyy koko ajan lisää. En tiedä yhtään, mitä tekisin.