Viimeiset pari viikkoa ovat olleet helvetillisiä. Syömishäiriö hyökkäsi voimalla ja siihen päälle piti jaksaa kaiken maailman sosiaalista aktiviteettia. Ajatukset ehtivät päästä synkiksi, mutta jaksoin, koska tiesin, että kaikkein pahimman olon jälkeen usein helpottaa.

Siskon luona oli melkein rentouttavaa. Sain keskittyä ja kuunnella rauhassa omaa itsekriittistä ääntäni, kun siskon hermot olivat hetkellisesti rauhoittuneet. Oikein ihmettelin, kun sisko ei saanut kolmen päivän aikana yhtäkään kunnon raivokohtausta.

Leivoin nuoremman pojan kanssa kakkuja ja piirakoita, joita mussutin pari päivää antaumuksella. Loppuviikosta maha ja pää olivat jo niin hajalla, että en olisi yhtään kaivannut synttärijuhlia K:n kanssa. Valitettavasti tilanne on toistaiseksi sellainen, etten voi luopua K:n tapailusta, joten ei auta valittaa.

Menin siis paikalle ja kuuntelin jälleen alasti sängyllä K:n pohdiskelua siitä, miltä uudet rintani näyttävät ja tuntuvat verrattuna hänen toisen naisystävänsä rintoihin. Alan pikkuhiljaa kääntyä sille kannalle, että K:n tapailu ei tee mitään hyvää mielenterveydelleni.

Ylipäätään voisin ottaa hetken ja miettiä, kannattaako itsensä ympäröidä ihmisillä, jotka vain arvostelevat ja kritisoivat. Toki he vain vitsailevat ja ovat hauskoja, mutta kumma, kun olen viime aikoina väsynyt nauramaan.

Alkuviikosta koitti risteilyretki serkkuni kanssa. Maha oli jo valmiiksi tulessa eikä epämääräinen syöpöttely millään tavalla helpottanut tilannetta. Tulipahan tutustuttua perinpohjaisesti Tallinnan vessatarjontaan. Reissusta jäi käteen iso kasa paskaa, jäätävä ahdistus ja paha olo.

Kun serkku vihdoin lähti kotiinsa, olin valmis vetämään ranteet auki. En siis serkun takia, vaan pahan olon. Maha on jatkuvasti kipeä enkä syömisongelmien takia kykene lopettamaan syömistä. On kohtalaisen turhauttavaa, kun tiedät, että syöminen pahentaa oloa, mutta et vain pysty lopettamaan.

Oikeasti. 

Eilen lähdin vähän ristiriitaisin fiiliksin rakkaan ystäväni kanssa baariin. Treffit oli sovittu jo aikoja sitten ja kuvittelin silloin, että saan syömiset ajoissa hallintaan. No ei aivan.

Onneksi löysin kaupasta siedettävät baarivermeet, joilla sain peitettyä syömisongelmani ja osan ahdistuksesta. Meikit naamaan, kuoharipullo matkaan ja menoksi.

Ilta oli huippu. Meillä oli niin hauskaa, että unohdin moneksi hetkeksi mahani, läskijankutuksen, ahdistuksen ja kaiken. Otimme hölmöjä kuvia ja kilistelimme huolella.

Aamulla katselin kuvia ja näin omissa kuoharin sävyttämissä silmissäni sitä aitoa iloa, jota olen kaivannut. Minä olen oikeasti sellainen, joka tykkää nauraa vedet silmissä ja ottaa ilon irti pienistäkin jutuista. Nähdä myönteisen puolen kaikessa ja ottaa ikävät asiat mahdollisuutena oppia jotain uutta. En minä ole se, joka eristäytyy asuntoonsa syömään itseään hengiltä.

Tänään istuimme ystäväni ja hänen miehensä kanssa kahvilla kaupungilla. Oli niin rentouttavaa vain istua ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Ei ahdistanut yhtään. Pidin jopa hetken silmäpeliä yhden miehen kanssa, mitä ei tämän vuoden puolella ole tapahtunut.

Katukuvassa näki konkreettisesti, että meitä on moneksi. Harva näyttää huippumallilta tai treenatulta tai täydelliseltä. Aika moni on ihan tavallinen eikä siinä ole mitään väärää. Jotenkin olen aivopessyt itseni ajattelemaan, että vain täydellisen näköiset ja kokoiset ihmiset saavat olla ja elää eikä minulla ole siinä maailmassa mitään sijaa.

Valokuvien katselu tekee siinä mielessä hyvää, että näkee oikeasti, miltä näyttää. Että vaikka omassa päässäni näytän satakiloiselta, vanhalta ja rumalta, jostain kuvakulmasta näytän jopa hyvältä.

Onnistuneen vuorokauden jälkeen seuraava askel on lopettaa syöminen. Aion vielä viikonlopun syödä vapaasti, mitä vain mieli tekee, mutta maanantaina lopetan. Suolisto on todennäköisesti niin pahasti tulehtunut, että jo kipujen ja turvotuksen takia on pakko ottaa järki käteen. Tiedän, että henkinenkin tuska alkaa helpottaa heti, kun saan syömisen hallintaan.

Toivoa sopii, että opin kuluneista viikoista jotain sellaista, ettei taas kohta tarvitse lähteä näin pohjalta ylöspäin.