Isä etsi pyynnöstäni veljeni kuolinsyylapun ja lupasi lähettää sen minulle. Lappuahan etsittiin jo taannoin, mutta se oli "hukkunut". Sisko sai tietää tuosta ja hän sanoi jo vähän epätoivoiseen sävyyn, kannattaakohan noita asioita enää kaivella. ENÄÄ. Minulle se ei ole enää, vaan jokapäiväinen tuska, josta ei pääse yli eikä ympäri. Isä sanoi tänä aamuna, että hän kyllä lähettää sen lapun minulle, mutta ei siinä ole mitään uutta. Jaa. Mitähän uutta kahden ja puolen vuoden jälkeen voi kuolinsyylappuun tulla. Jännityksellä odotan.

Minä haluan sen lapun, koska nyt on loistava mahdollisuus näyttää se jollekin ulkopuoliselle lääkäriluennoitsijalle ja kysellä asioita. Tädin mies on kerran meille lapun latinasekamelskan suomentanut, mutta minä en muista siitä yhtään mitään. Mies vastasi kesällä asiallisesti ja uskoakseni totuudenmukaisesti kysymyksiini veljeni kuolemasta, mutta se ei vaan riitä. Millä todennäköisyydellä hän on kuitenkin vähän suojellut minua ja epävakaata mieltäni, kun tietää aika hyvin, missä kunnossa olen.

Haluan, että joku täysin tuntematon ammatti-ihminen käy asian vielä kertaalleen läpi niin, että minä voin kysellä kaiken, mitä mieleen tulee. Ja voin kertoa, että niitä kysymyksiä riittää kahden ja puolenkin vuoden jälkeen. Se ei muuta mitään, tiedän. Tulee ehkä entistä paskempi ja ahdistuneempi olo, tiedän. Veli pysyy kuolleena ja on turha kaivella vanhoja asioita, joille ei ole pitkään aikaan voinut mitään, tiedän senkin. Mutta kun en saa MINKÄÄNLAISTA RAUHAA, jos en selvitä "näitä asioita" perinpohjaisesti loppuun asti. Saanko sittenkään, tuskin.

Kouluviikko oli varsinaista epämukavuusalueella käppäilyä. Jouduin puolivapaaehtoisesti yhden ryhmätyön puheenjohtajaksi ja voin kertoa, että en ole mikään puheenjohtaja. Ihme kyllä puolitoista tuntia meni ihan kivasti, pysyin suhteellisen hyvin kärryillä ja keskittyneenä ja kaiken lisäksi sain hyvää palautetta. Enää olisi ryhmätyön purku ensi viikolla ja voin taas hengittää vähän aikaa vapaammin.

Ja sitten ne koulun harjoitustunnit. Voi helvetti, jos kierrellen sanon. Siellä jos missä huomaan, miten muistissani on jotain häikkää. Opettaja näyttää ensin, mitä meidän pitää tehdä ja kun minun vuoroni tulee, pää lyö ihan tyhjää. En yksinkertaisesti muista, mitä pari minuuttia sitten on neuvottu ja näytetty. Kiva siinä sitten on muiden tuijottaessa miettiä, mitä oikein pitikään tehdä. Huokaus.

Jos jokin hyvä asia tähänkin vuodatukseen pitää kehitellä, se on varmaan paino. Vuosi sitten painoin kymmenen kiloa enemmän kuin tänään. Pelottavaa. Enää olisi kolme-neljä kiloa ja olen tavoitteessani. Nytkin turvallisesti normaalipainon puolella, mutta se ei riitä. Pakko päästä ennen joulukuun matkaa siihen lukuun, jossa olin veljen kuolinvuonna.