Hautajaisista selvitty. Aamulla meinasi iskeä migreeni, mutta se meni hiljalleen ohi. Matkalla kirkkoon otin pari rauhoittavaa ja pärjäsin niillä. Kirkossa aloin täristä, mutta sekin meni ohi, kun sanoin isälle ääneen, että ahdistaa. Osasin odottaa alkumusiikiksi Albinonin Adagiota. Kun kuulin ensimmäiset sävelet, näin isän kantamassa äidin ja Mikan arkkua. Sain jotenkin lokeroitua pahan olon mielestäni ja keskityin vain nauttimaan upeasta musiikista.

Ainoa vaikea kohta tuli, kun menimme isän kanssa viemään kukkalaitteen mummun arkulle. Muistolause oli liian pitkä luettavaksi, ja jouduin vähän keräilemään itseäni kesken kaiken. Muuten ihan ok.

Muistotilaisuudessa kanttorin laulu oli aika surullista kuultavaa, mutta keskityin laskemaan virsikirjoja ja lattialaattoja. Oli kyllä niin upea heleä-ääninen kanttori, että hänen lauluaan olisi voinut kuunnella vaikka miten kauan, jos ei olisi ahdistanut niin paljon. Mikään ei voita yhdistelmää piano, kaunis vahva lauluääni ja surullinen melodia (Kahden maan kansalainen). Parempaa kuin syöminen ja se on paljon.

No, ahdistus iski sitten jälkikäteen kotona. Yksinäisyys on niin musertava tunne. Mitä kauemmin äidin ja Mikan kuolemasta on, sitä yksinäisemmäksi tulen. Eihän ketään voi surra näin kauan, mutta kun voi. Kaikilla muilla on joku, jonka kanssa jakaa asioita niin halutessaan. Minulla ei ole ketään. Surullisinta on se, että en edes uskaltaisi päästää ketään lähelleni. Jos päästäisin, se joku sairastuisi ja kuolisi tai muuten vaan kuolisi.

Tiistaina katsoin maikkarin uutta ruokaohjelmaa. Ajattelin, jos saisin sieltä jotain vinkkejä omaan ruokaremonttiini. Olipa kerrassaan surullinen ohjelma. Itkin enemmän kuin Kaunareita katsoessa. Se perheenisä oli jotenkin niin surullisen näköinen ja koko perhe oli hajallaan, kunnes tilanne kohentui.

Mietin, että kukaan ei tee minun kanssani ruokaa. Okei, ehkä se ei hyvänä päivänä tuntuisi näin pahalta, mutta viime aikoina ei ole hyviä päiviä näkynyt. Kun olin pieni ja vähän isompikin, kaikkein parasta oli leipoa ja tehdä äidin kanssa ruokaa. En tiedä, miten paljon minusta oli apua, mutta oli vaan niin hienoa tehdä jotain yhdessä äidin kanssa ja olla äidin lähellä (ikään kuin vahtimassa, ettei hän kuole).

Äidin mukana kuoli kaikki turva elämästäni. Ja koska Mikakin on kuollut, kaikki tärkeä on jossain muualla kuin täällä. Onko sitten ihme, kun haluan vain kuolla ja päästä täältä pois.