Sanoin isälle viimeksi maalla, että jos en olisi sairastunut masennukseen, olisi jäänyt tapaamatta monta melkoista persoonaa. Terapiassa mietin, miten omituiselta tuntui sanoa sairastuneensa masennukseen, koska minä koen, että olen ollut masentunut koko elämäni. Terapeutti sanoi, että hänen näkemyksensä mukaan masennukseni on saanut alkunsa silloin, kun olen päätynyt äitini lapseksi ja siihen perheeseen, johon olen syntynyt. Että jatkuva hätä, huoli ja pelko äidin jaksamisesta ja kuolemasta alun eristyksineen ja äidin sairaalakierteineen on ollut liian raskas taakka pienelle lapselle. Eikä siinä ole mitään äidin syyllistämistä, ei tosiaan. Pikemminkin ajattelen, että me äidin kanssa olemme tehneet sielujen välisiä sopimuksia kasvaaksemme ja kehittyäksemme yhdessä, ennen kuin olemme tulleet tähän todellisuuteen. Samoja sopimuksia olemme tehneet koko perheen kesken, esimerkiksi veljen onnettomuuden ja äidin kuoleman suhteen.

Eri asia, auttaako ja helpottaako taustojen tietäminen yhtään mitään.

Muutaman päivän päästä lähden Merjan luokse kauas pois. Voi kunpa ei tarvitsisi tulla enää takaisin tänne. Että kone vaikka tippuisi tulomatkalla. En sitä erityisemmin surisi. Ikävöin rakkaitani niin paljon (sekä eläviä että kuolleita), että on yhtä tuskaa elää ja hengittää. Puhumattakaan koulun tuomasta lisäahdistuksesta. Voihan Henlen lingon laskeva haara.

Veli kävi moikkaamassa taas unessa yhtenä yönä. En tietenkään kirjoittanut ylös, mitä hän sanoi ja teki. Mikä ihme siinä on, kun yöllä on ihan varma, että aamulla muistaa kaiken. No, mutta se syvä rauha, jonka koin herätessä riitti. Rakkaiden kohtaamiset unessa ovat kuin pieniä kultahippuja, joita keräilen varastoon kannettavaksi mukanani. Jos hajonneeseen ja sekavaan mieleeni tulee edes hetkittäin täydellinen rauha, se ei voi olla muuta kuin korkeampien voimien ja/tai äidin ja veljen vaikutusta. Olisi mielenkiintoista tietää, kokevatko muut tällaisia henkiolentojen väliintuloja elämässään. Tai kokevat varmasti, mutta miten he reagoivat niihin.