Kävin isän luona viime viikolla. Isä oli pistänyt menemään kaikki veljen vaatteet ja samalla oli mennyt paljon minunkin vaatteita. Äidin tekemän ihanan mustan samettimekon ja turkoosin juhlapuvun sain onneksi pelastettua viime hetkellä. Niinkin turha, mutta tärkeä kapistus kuin Dominikaaneista veljelle ostamani merirosvopää oli jo roskissa menossa. Säikähdin jo, että Hugo Bosskin oli saanut lähdöt, mutta onneksi se vielä löytyi yhdestä äidin kaapista. (Miten voikin jollain veljen hajupullolla olla näin suurta tunnearvoa, mutta kun on.)

Äidin tekemät taulut oli heivattu seiniltä, samoin kaikki valokuvat. Minun, siskon, siskon pojan ja veljen kuvia sentään oli vielä kaapeissa esillä. Mietin jo, että ehkä isä heittää meidätkin menemään, kun on kerran vauhtiin päässyt.

Tuskaa. Tiedän, että talossa pitää muuttaa paljon asioita, koska Riittakin oleilee siellä nyt ja lapset tulevat kai myöhemmin keväällä, mutta silti. Ankeaa, kun oma koti hajotetaan ja tehdään vieraaksi. Ja tiedän varsin hyvin, ettei se enää ole kotini, mutta sattuupa olemaan ainoa paikka, jota olen koskaan kotina pitänyt.

Muuten kaikki on perseestä. Olen yrittänyt päästä takaisin ruotuun mitä tulee syömisiin. Mutta ei ole mitään motivaatiota ja jatkuviin mahakipuihin alkaa taas tottua. Vituttaa, kun päätin kahdeksan kilon laihdutuksen jälkeen, etten enää ikinä anna ruoan ja syömisen olla ykkösasia elämässäni, mutta sitä se taas alkaa olla. Ei ole mitään muuta mikä tuntuisi niin hyvältä kuin syöminen ja itsensä lohduttaminen ruoalla.

Töitä etsin ja haen, mutta sillä rintamalla ei ole mitään uutta paitsi hylättyjä hakemuksia. Yritän uskoa siihen, että minullekin voi löytyä jostain töitä, mutta epätoivo valtaa mieltä. Minun sairaus- ja työhistorialla kun ei kovin korkealle työmarkkinoilla nousta. Ajatteli sitten miten positiivisesti tahansa.

Vali vali.