Kulunut viikko on ollut kertakaikkisen hirveä. Aloitin maanantaina uudessa työssä, johon en parin ensimmäisen päivän aikana saanut oikeastaan minkäänlaista perehdytystä. Pomo oli alkuviikon sairauslomalla, ja kaikki muut työntekijät tosi kiireisiä. Olin niin pihalla, että ymmärrän täysin, miksi edeltäjäni lähti menemään ensimmäisen työpäivän jälkeen liian vaativan työnkuvan vuoksi. Mutta minähän en luovuta, vaan sinnittelen.

Aiempi työni sairaanhoitajana on ollut hyvin ohjattua. On tietyt rutiinit ja jutut, joita toistetaan joka päivä samaan aikaan. Työkaverit ovat koko ajan vierellä ja aina voi kysyä neuvoa, jos sitä tarvitsee. Rutiinit ovat tylsiä, mutta myös tuttuja ja turvallisia.

Nykyinen työni onkin sitten jotain ihan muuta. Käytännössä kukaan ei valvo tekemisiäni ja saan itse päättää, minkälaiseksi työpäiväni muodostuvat. Työ on tosi itsenäistä ja vastuu omista potilaista on kieltämättä hurja. Työkavereita näet ehkä ruokatauolla ja neuvoja toki voit kysyä, jos siltä tuntuu. Tein koko viime vuoden osa-aikaista työtä ja nyt yhtäkkiä onkin sataprosenttinen työaika kahdeksasta neljään.  

Työhön sopeutuminen on ollut vaikeaa. Toki olen ollut vasta neljä päivää siellä eli vähän voisin olla armollisempi itseäni kohtaan, jos ei kaikki tunnu kovin sujuvalta. Mutta kun en pysty, kun heti pitäisi osata ja tietää kaikki ja pelastaa koko maailma kertaheitolla. Kaiken lisäksi Jannen kanssa oli tosi nihkeää alkuviikosta. Hän oli kovin etäinen ja kiireinen ja ehdin pyöritellä jo kaikenlaisia kuvioita mielessäni.

Muistaakseni tiistaiaamuna minulle alkoi tulla rintaan kova ahdistuksen tunne. Sellainen olo, joka minulla oli sinä iltana, kun Mika kuoli. Siis vahva tunne siitä, että jotain ikävää sattuu. Ajattelin, että ahdistus menee ohi, mutta tilanne kärjistyi eilen.

Minulla oli heti aamusta sellainen olo, että jotain pahaa tapahtuu tai oikeastaan olin varma, että kohta joku taas kuolee. Aloin miettiä, mitä jos Janne kuolee eikä kukaan tiedä ilmoittaa minulle tapahtuneesta. Tai isä tai sisko tai pojat tai joku muu läheinen. Yritin hengitellä ja rauhoitella itseäni, mutta eihän se siinä tilassa toiminut ollenkaan. Mietin vaan paniikissa, ketä kaikkia pitäisi ehtiä varoittaa, että he saattavat kuolla tänään ja mitä jos en ehdi ja joku kuolee ja se on sitten minun vikani, kun en ehtinyt heitä pelastaa.

Laitoin Jannelle jotain epämääräistä viestiä, onko kaikki varmasti hyvin. Janne ei voi parin kuukauden tuntemisen perusteella tietenkään ymmärtää näitä ”tuntemuksiani”, joten hän vain vastasi jotain epämääräistä, että kaikki on hyvin.

Pyörin ympäri asuntoa ja itkin ja mietin, miten ihmeessä pystyn lähtemään töihin, jos en saa itseäni rauhoitettua. Pääsin kuitenkin ulos ja bussiin ja ajattelin, että kyllä se tästä, kun pääsen työpaikalle asti.

Työpaikalla menin työhuoneeseeni ja sitten iski paniikki töiden suhteen. Tajusin, miten yksin olen työpaikalla ja miten ihmeessä selviän niin vastuullisesta työstä, kun minulla on työkokemusta vain vähän. Iski niin jäätävä pakokauhu, että itkuhan siinä taas tuli. Mietin, kenelle voisin soittaa tai laittaa viestiä ja onneksi tajusin, että Piksu varmasti ymmärtää tilanteen.

Laitoin Piksulle viestiä ja siinä vaiheessa, kun luin häneltä tullutta vastausta, aloin taas itkeä. Lähinnä siis helpotuksesta, mutta silti. Samalla kuulin, että joku työntekijöistä kävelee käytävällä ja tulee huoneeseeni. Jotenkin sain kerättyä itseni ja toivoin vaan, etten näytä siltä, että olen itkenyt. No, pomohan se sieltä tuli ja ilmoitti, että he haluavat haastatella minua vakipaikkaa varten. Kyllä sillä hetkellä mietin, että jos pomo olisi tullut hetkeäkään aikaisemmin, olisin voinut sanoa hyvästit varmaan tälle nykyisellekin työlle saati sitten vakipaikalle. Mutta onneksi näin.

Ihme kyllä loppupäivä meni hyvin. Onnistuin mielestäni vähintäänkin kohtuullisesti yhden akuutin tapauksen kanssa ja vedin pari ryhmää melkein tuosta vaan. Otti kyllä koville, ei voi muuta sanoa.

Janne ehti onneksi eilen illalla kiireiltään käymään ja jäi yöksi. En kertonut Jannelle tuosta paniikkikohtauksesta, koska en tiedä, olisiko hän ymmärtänyt ja toisaalta en halua huolestuttaa häntä. Sitä paitsi otin Jannesta kaiken mahdollisen irti enkä halunnut pilata iltaa millään negistelyllä.

Aika pelottavaa, miten paljon tykkään Jannesta. Huomaan sen siitä, miten vahvasti kuolemanpelko taas ihan yllättäen iski päälle. Siinä miehessä on jotain niin ihanaa. Janne on tosi rauhallinen, vakaa, mukava ja seksi on mennyt heti alusta asti ihan eri sfääreissä kuin kenenkään muun miehen kanssa. Pystyn nukkumaan hänen vieressään ja tuntuu, etten saa hänestä millään tavalla tarpeeksi.

Tällä hetkellä oloni on suhteellisen rauhallinen. Tänään on onneksi vapaapäivä eli saan vähän hengähtää töistä ja kelailla ajatuksiani. Tosin edessä on kouluviikonloppu eli palautumiselle ei paljon jää aikaa. Jannen suhteenkin tilanne on rauhoittunut. Ymmärrän, että hän on oikeasti ollut tosi kiireinen työn, koulun ja kämpän etsimisen kanssa ja siksi ollut etäinen.

Nyt kun mietin paniikkikohtausta, se tuntuu järjettömältä. Toki ymmärrän, että Mikan äkillinen kuolema oli niin traumaattinen kokemus minulle, että ei sen vaikutus vaan yhtäkkiä katoa. Minussa on hyvin syvällä se pelko, että jos uskallan päästää jonkun ihmisen lähelleni, hän kuolee. Tähän päälle uusi ja vaativa työ, niin onko ihme, jos olo on kuin jyrän alle jääneellä.