Perjantaista asti on ollut tosi hankalaa. Jos olisin maalla, siskon luona tai ulkomailla, istuisin näillä keleillä aamusta iltaan ulkona ja nauttisin, mutta ei. Jostain olen saanut kehiteltyä kunnon ahdistuksen, jota olen helpottanut syömällä ja eristäytymällä kerrostaloyksiööni. Olen käynyt ulkona lähinnä vain hakemassa lisää syötävää.

Ahdistus alkoi kasaantua siinä vaiheessa, kun lupauduin serkkuni kanssa parin päivän risteilylle. Serkku on tosi mukava, mutta hänellä on taipumus kaataa kaikki ongelmansa minun niskaani ja nauraa päälle, miten hän käyttää minua hyväkseen. Reilu peli.

Ongelmien lisäksi hän nipottaa syömisten kanssa (minä onneksi en), vaikka hän on sellainen 50-kiloinen, lihava keijukainen. Minä haluaisin nauttia lomalla syömisestä ilman, että kaikki makrot, mikrot ja kalorit analysoidaan. Serkku ei niinkään. Tunnen joka kerta itseni aivan tajuttoman kokoiseksi hänen vierellään.

Perjantaina vastasin pitkästä aikaa työkaverini puheluun. Virhe. Hän valitti parikymmentä minuuttia, miten kurjaa hänen elämänsä on ja haukkui samalla työkaverinsa ja kaikki muut, jotka sattuvat osumaan hänen korkeutensa näköpiiriin. Hän ei voi sietää naisia, jotka ovat onnistuneet löytämään aviomiehen ja perustaneet perheen. Tai naisia, jotka eivät värjää hiuksiaan tai joilla on kulahtanut polkkatukka. Ihan vain muutamia esimerkkejä mainitakseni.

Olin puhelun jälkeen niin puhki, että jäin miettimään, mitä meidän ystävyys antaa minulle. Joskus huonona päivänä muistan kerralla kaikki paskat jutut, mitä työkaveri on minusta sanonut. Sen jälkeen saatan taas olla pari päivää ihan vain sisätiloissa, kun mietin, etten ikinä kehtaa mennä ihmisten ilmoille tällaisena.

Onneksi olen pikkuhiljaa opetellut käsittelemään serkkua ja työkaveria. Otan etäisyyttä tai heitän yhtä paskoja kommentteja takaisin. Serkulle aion tarvittaessa sanoa suoraan, että en lähtenyt reissuun selvittämään hänen ongelmiaan, kun omissakin on tarpeeksi. Toki ikävistä asioista voi ja saa puhua, mutta terapiasessiot ovat erikseen ja ne maksavat.

Viikonlopun viihdytin itseäni syömällä ja katsomalla brittiläistä laatuviihdettä. Pystyn nykyään suhtautumaan juttuihin armollisemmin, mutta syömiskuvioihin armoa ei vain riitä sitten yhtään.

Tuntuu ihan järjettömältä ajan ja elämän tuhlaamiselta, että olen tähän mennessä käyttänyt kolmekymmentä vuotta syömisten murehtimiseen. Ihan pienestä tytöstä asti olen pyörinyt peilin edessä mittaamassa mahaläskejäni. Vituttaa, kun en tajua, mitä oivallettavaa tässä vielä on. Luulisi, että tällä panostuksella kaikki olisi jo selvää.

Kuuden viikon treenitauko ei ole pitkällä tähtäimellä mitään, mutta melkoista jälkeä se teki näköjään henkisesti. Kroppa ei tunnu yhtään omalta enkä tiedä, miten päin olisin itseni kanssa. Ainoa, mikä tuntuu hyvältä, on rinnat. Se kertookin jo kaiken, koska nekään eivät enää ole omat vaan tehdyt.

Kun on 36-vuotias, nainen ja sinkku, on jäätävä paine näyttää hyvältä. Se on säälittävää. Miten joku suhteellisen järkevä ihminen voi ajatella niin. Siis että ulkoisilla asioilla on niin paljon väliä ja että ne saavat sellaiset mittasuhteet, että erakoidun mieluummin yksin asuntooni syömään kuin menisin vaikka ulos ja eläisin.

Ihmetellen luen välillä samanikäisten päivityksiä ja kirjoituksia aiheesta, miten helpottavaa tässä iässä on, kun ei ole enää mitään ulkonäköpaineita ja voi vain hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Missähän minä mahdoin olla silloin, kun jaettiin hyväksyntää. Veikkaisin, että livahdin panemaan tai syömään.

Panemisesta puheen ollen. Pyysin Samin tänään kylään. En niinkään halua seksiä vaan läheisyyttä. Miesvalinta on ehkä mahdollisimman väärä siihen tarkoitukseen, mutta ei voi mitään. En vain saa sitä miestä mielestäni.

Huomenna lähden muutamaksi päiväksi siskon luo. Aion todella istua ulkona ja nauttia siitä, kun on paljon tilaa ympärillä eikä kadulla tai kaupassa tule yhtäkään tuttua kasvoa vastaan. Tällä hetkellä tuntuu, että kuuntelen mieluummin jopa siskon raivokohtauksia kuin omaa arvostelevaa ääntä pääni sisällä.