Ensimmäisen opiskeluvuoteni eksä, yli-ihana Jartsa, lähettelee minulle edelleen satunnaisesti tekstiviestejä. Soitteleekin, mutta en jaksa vastata. Tuossa yhtenä yönä hän laittoi minulle viestin, jossa kehuskeli, miten hänellä on yli 200 alaista, jotka pitävät hänestä ja kunnioittavat häntä ja että vaimon kanssa sujuu loistavasti ja elämä on kerrassaan ihanaa. Vastasin, että hieno homma, mutta en ymmärrä, miksi sinun pitää juuri minulle kehuskella onnellasi ja menestykselläsi, kun tasan tarkkaan tiedät, miten vaikeaa minulla on. No, professoritohtoridekaani mikä lie veti herneen nenään ja sanoi, että hän sitten tästä eteenpäin kertoo vain huonot uutiset, jos vaikka piristyisin. Loistavaa.

Olen käynyt muutaman kerran nyt tammikuussa salin puntarilla ja päätynyt samaan lukuun johon jäin ennen reissua eli se miinus kahdeksan kiloa. Ajattelin, että vehje on mennyt rikki, kun painoa ei muka ole tullut yhtään lisää. Tänä aamuna uskaltauduin omalle puntarille, ja sama tulos. Hieno homma, vaikka en kyllä käsitä, miten näillä syömingeillä ja liikunnoilla pysytään painon kanssa paikallaan. Ehkä se E-EPA vaikuttaa rasvanpolttoon ja aineenvaihduntaan, vaikka se ei enää leivänsyöntihimoja niin taltutakaan. Kerrankin näin.

Perjantaina lähdemme siskon ja poikien kanssa isän luokse viikonlopuksi. Pitäisi siivota tai paremminkin pelastaa vielä omia tavaroita, ennen kuin isä heittää kaiken menemään. Ellei jo ole heittänyt.

Äidin kuolemasta tulee sunnuntaina vuosi enkä oikein jaksa ajatella koko asiaa. Tai alitajunnassa se ja veljen kuolema jylläävät koko ajan, mutta paha olo pääsee näkyville lähinnä vain terapeutin luona. Maanantaina tosin itkin Tuulankin nähden, kun oli niin ahdistava olo. Mutta ei tästä sen enempää. En kykene sanomaan asiaan yhtään mitään. Mieluummin suljen asian mielestäni.

Muuten elämä on yhtä ihanaa kuin ennenkin. Herään aamulla ahdistukseen, vääntäydyn väkisin salille ja nuokun loppupäivän joko sohvalla tai sängyssä. Puoli viidestä eteenpäin turrutan itseäni telkkarin ääressä ja kahdeksalta äkkiä sänkyyn, ennen kuin alkaa enemmän ahdistaa tämä elämä. Työhakemuksia lähtee johonkin suuntaan Suomea melkein joka päivä, vaikka en tiedä, miten tässä kunnossa pystyisin töissä käymään. Mutta kaikki toivo toipumisen suhteen on mennyt, joten sama kai tuo kuolenko työväsymykseen vai tähän toivottomuusväsymykseen. Kunhan kuolen.

Mutta jos jotain positiivista pitää löytää, niin ainakaan en ole lihonut ja kukaan läheinen ei ole vielä tänä vuonna kuollut.