Tädin mies tarjosi minulle tänään töitä. Osa-aikaista ja satunnaista, tarpeen mukaan, mutta työtä kumminkin. Vielä oman alan hommia ja osittain sellaista, josta kuvittelisin tykkääväni. Mitä teen minä. Pelkään, jaksanko ja mokaanko ja annanko itsestäni entistä luuserimaisemman kuvan sukuni silmissä. Tämä tädin mies tietää masennuksestani, että siinä mielessä ei pitäisi olla mitään paniikkia. Mutta on, koska olen minä ja minun kieroutunut ajatusmaailmani.

Tulin juuri äsken psykiatrin luota. Mies oli mukava, puhui vähän hiljaa, jotenkin tyhmästi sivuutti veljeni kuoleman, mutta muuten jäi ihan hyvä mieli. Mies sanoi vahvasti epäilevänsä, lukemansa ja kuulemansa perusteella, että minä olen maanis-depressiivinen. Hmm. Vähän löi tyhjää, koska kukaan ei ole ikinä sanallakaan vihjannut moista. Ja onkos minulla ollut vauhtikausia. Nauroimmekin tuossa siskoni kanssa, että minulla vauhtikausi, heh heh. Mutta näin herra sanoi ja vakuutti, että keinoja on vielä paljon kokeilematta, jos tämä ei toimi. Uusia lääkkeitä siis vaan kohti naamaa ja odottamaan vaikutuksia.

Ja mikä mahtaa olla neidillä päällimmäinen ajatus tällä hetkellä. Mitä tehdä, kun pelkää parantuvansa ja pääsevänsä kiinni normaaliin elämään. Ei helvetti, miksi en voisi vain luottaa, että asiat järjestyvät ja että voi olla ihan okei, jos en joka hetki haluakaan kuolla. Mutta kuolema-ajatukset ovat olleet pinnalla niin kauan, että niistä on todella vaikea päästää irti. En halua luopua niistä. En halua elää. En halua parantua. Haluan kuolla ja päästä pois täältä. Antakaa minun kuolla.