Lähden käymään isän luona maanantaina. Eilen Riitalta tuli viesti. Ennen kuin aloin lukea sitä, mieleeni tuli, että Riitta ehkä kieltää minun käyntini tai jotain muita uusia sääntöjä. No ei ihan. Riitta ja isä laittoivat viestitse kutsun heidän häihinsä kesäkuussa.

Nyt jo hävettää oma reaktioni, mutta järkytyin aika lailla. Ajauduin hetkeksi niihin tuskaisiin energioihin ja tunnetiloihin, joissa pyörin Mikan ja äidin kuoleman jälkeen. Äidin kuolemasta tulee ensi yönä tasan kuusi vuotta, joten kai sekin vaikutti. Tunnin verran masentelin enkä edes tiedä, miksi. En vastannut siskon puheluihin. Pyörittelin vain mielessäni, mitä uusia sääntöjä ja kieltoja tästä seuraa. Ja mitä jos joku Riitan lapsista muuttaa joskus tulevaisuudessa lapsuudenkotiini. Ja että kaikilla muilla on joku, minulla ei ole ketään. Hullua, i know.

Tunnin kriiseilyn jälkeen tajusin, että minun on pakko hankkia oma elämä. Ei tästä tule mitään näin, että annan vanhojen asioiden ja menetysten piinata minua ja murehdin jotain lapsuudenkodin menettämistä. Oikeasti olen onnellinen isän puolesta. Muistan ikuisesti sen hetken, kun isä kerran sanoi, että hän ei koskaan uskonut kokevansa näin suurta riemua elämässä äidin ja Mikan kuoleman jälkeen. Voiko enempää isälleen toivoa kaiken kärsimyksen jälkeen.