Äsken havahduin siihen, että mietin vakavissani, menenkö oksentamaan. Olen vetänyt tänään kaksi laskiaispullaa ja neljäsataa grammaa irtokarkkeja tuosta noin vaan. Ei oikein tunnu missään, paitsi alkaa pikkuhiljaa oksettaa.

Olen pyöritellyt pitkin päivää erinäisiä ajatuskuvioita, miten tähän on päädytty. Että missä vaiheessa jouduin tällaiseen sokerikoukkuun ja aloin paikata tyhjää oloa syömällä.

Terve ihminen voi ja saa minun puolestani herkutella miten tykkää, mutta ahmimishäiriöinen ei siihen pysty. En ainakaan minä. Se on hyvin pienestä kiinni, milloin homma karkaa käsistä ja sitten on liian myöhäistä. Enkä halua oksentaa kertaakaan, koska siihen kierteeseen en aio lähteä.

Olen jatkanut tätä leikitään että nyt vähän syödään herkkuja niin kuin ne joiden ei tarvitse miettiä mitä syövät ja sitten voidaan lopettaa koska tahansa siltä tuntuu -leikkiä jostain jouluviikolta asti.

Ensin oli kivaa syödä joka päivä raakasuklaata, kunnes raaka vaihtui ihan tavikseen ja pullaan ja torttuun. Eikä siinä mitään, mutta kun minusta aikuisen ihmisen pitää löytää ongelmien ratkaisuun jokin muu keino kuin syöminen. Ja minulla on fyysisellä puolella tavoitteita, joita jatkuva sokerin syöminen ei yhtään edistä. Puhumattakaan siitä, että ihoni ja mahani reagoivat tosi herkästi kaikkeen. Nytkin minulla on keskivartalo täynnä sellaista isohkoa punaista ihottumanäppylää tai jotain ihmettä, kun olen syönyt gluteenia ja sokeria niin paljon.

Muistan joskus sanoneeni, että kukaan mies ei enää romuta syömiskuvioitani, mutta näköjään Sami pystyi siihenkin. Siitä asti, kun laitoin meidän jutun tauolle, olen täyttänyt miehen jättämää tyhjyyttä syömällä. Isosta miehestä jää iso tila.

Eilen näin Mikkoa. Jahkailin aikani, haluanko nähdä miestä, koska hän vastaa tosi hitaasti viesteihin tai ei vastaa lainkaan. Ajattelin, että koska olen aina niin jyrkkä, annan miehelle kerrankin mahdollisuuden.

Meillä oli ihan kivaa sen vajaan tunnin ajan, mitä Mikko ehti olla kylässä. Mies sanoi oikeita asioita, kehui minua ja kaikkea sellaista, mitä huono itsetunto tykkää ottaa vastaan. Noin pikaisesta visiitistä jäi käteen lopulta vain älytön seksuaalinen turhautuminen, jota jo paikkailin alkuyöstä taikasauvani kanssa. Mutta. Näköjään piti vielä hakea vähän syötävää lisäksi, heh.

No joo. Mutta kuten aina, minulla on suunnitelma, miten saan syömiskuvion hallintaani. Ja onneksi kuuden viikon päässä on luvassa rantaloma, joka mukavasti kannustaa pysymään oikealla tiellä.

Jos syömistä ei oteta huomioon, viikko on sujunut hyvin. Kävin katsomassa uusimman Fifty shadesin, joka oli tosi hyvä, mutta muistutti ikävästi Samin ja minun kuviosta. Ei hyvä. Tai en osaa sanoa. Toisaalta on ihana muistella kaikkea Samiin liittyvää, koska meillä oli niin huippua yhdessä. En vain tiedä, milloin ja miten pääsen yli siitä, että hän löysi jonkun minua paremman naisen itselleen.

Aloitin viikolla yhden henkisen alan verkkokoulutuksen, joka toivon mukaan luo jotain pohjaa lähitulevaisuuden suunnitelmille. Tai ei mitään toivon mukaan, vaan se on jo tässä muutaman päivän aikana osoittautunut oikeaksi siirroksi.

Olen tehnyt aika huikeita ohjattuja visualisointeja, ja käsissä tuntuu virtaavaan vähän väliä jotain ekstraa. Maadoitus- ja suojausharjoitukset ovat alkaneet tasapainottaa oloani enkä ole niin levoton ja ailahteleva kuin yleensä. Toki nuo syömiskuviot rassaavat mieltä, mutta niin kuin sanoin, minulla on ratkaisu ongelmaan. Jatkosuunnitelmiakin olen alustavasti miettinyt ja nyt näyttää siltä, että lähden jälleen kerran opiskelemaan lisää.