Eräs ystäväni sanoi minulle pian veljeni kuoleman jälkeen, että sieluni on teurastettu. Miten osuvasti se kuvaakaan tämänkin hetken oloa. Uskomatonta, miten aika kuluu ja vielä suhteellisen nopeasti. On lohduttavaa, ettei minun tarvitse enää koskaan kokea sitä hirvittävää hetkeä, kun kuulin ensimmäisen kerran veljeni kuolemasta. Nyt on enää "vain" tämä suru ja tuska, jotka melkein tappavat.

Tajusin tänään, että olen todella onnellisessa asemassa, koska minulla on niin mahtavat vanhemmat. Kun olin viikon verran kotona maalla ja heikossa kunnossa, en voinut muuta kuin sanoa ääneen, miten sekaisin ja pahasti masentunut olen. Oli oikea ratkaisu olla avoimempi, koska olen tässä viikon aikana saanut enemmän tukea ja ymmärrystä kuin koskaan. Se tuntuu hyvältä. Nyt ei ole epäilystäkään, etteikö perheeni välittäisi minusta. Joskus välittäminen on vain vaikea näyttää.

Syyllisyys painaa siitä, että aiheutan huolta ja murhetta, mutta ei voi mitään. Tämä nyt vaan on tätä.

Aamuhämärässä kävimme veljen haudalla. Oli hirveän surullista laittaa kynttilät palamaan ja jälleen kerran lukea epäuskoisena veljen nimi hautakivestä. Kun kävelin viemään jo palaneet kynttilät roskiin, ahdistus painoi kovin raskaana mieltä. Olen niin huolissani äidin voinnista. On ihan uskomattoman kamalaa katsoa, kun äiti joutuu käyttämään aamuisin happilaitteita, ja eilen äiti sai happilaitteen ulkokäyttöönkin lenkkeilyä varten. Ja miten sitkeä ja voimakas äiti kaikessa voimattomuudessaan on. Sitä ei voi millään käsittää.

Mietimme äidin kanssa, että meillä on varmaan tajuton määrä karmavelkaa, kun elämämme on niin raskasta. Se melkein naurattaisi, jos ei olisi niin totta.

En ymmärrä, miten tästä kaikesta voi selvitä. On niin voimaton ja surullinen, tuskainen olo.