Nyt on erilainen ahdistus päällä, mutta kova se on silti. Minkä ihmeen takia. Eikö nyt pitäisi olla erityisen toiveikas olo, kun hoidot saatiin vihdoin aloitettua. Minussa on varmaan jokin pahemmanlaatuinen valmistusvirhe.

Minulla on kiire päästä osastolta kotiin heti aamusta, mutta miksi. Tänne tulen sohvalle istumaan ja murehtimaan elämääni. Osastolla kuitenkin on jollain tavalla turvassa. Siellä on muitakin hulluja, omituisia tyyppejä ja hoitajia pitämässä meitä lukkojen takana. Ihmiset laahustavat ylä- ja alakerran väliä, tuijottavat tyhjään, jotkut saattavat välillä jopa jutella jotain. Kerrankin tunnen kuuluvani joukkoon tai ainakin suurimmaksi osaksi ajasta.

Toinen hoito takana, seuraava maanantaina. Mielessä käy ajatus, mitä jos en saa tästäkään apua. Mitä jos tämäkään ei paranna masennustani tai edes helpota. Sitten taitavat keinot olla lopussa. Hullua kyllä, se pelottaa tässä vaiheessa. Kun tajuaa, että kuolema on oikeasti ihan nurkan takana.