Ihan huvittaa, kun luen lokakuun alussa kirjoittamaani päivitystä. Nythän on niin, että se kuuluisa romahdus tuli tämän viikon tiistaina.

Lääkäri oli soittanut iltapäivällä viisi kertaa. Tiesin heti, mitä on luvassa. Kun lääkäri totesi, että minulla on rintasyöpä, olin niin pitkään hiljaa, että jouduin pakottamaan itseni sanomaan jotain.

Jaa, taisin sanoa. Vittu jaa.

Kun tokenin puhelusta, soitin heti siskolleni. Istuin bussissa ja naureskelin, että minulla todettiin juuri rintasyöpä. Sisko järkyttyi pahasti ja heti kävi ilmi, että sisko pelkää, etten suostu hoitoihin.

Uutinen iski tajuntaani vasta seuraavana yönä. Itkin monta tuntia siihen malliin, että en voinut aamulla lähteä salille, koska silmät olivat lähes muurautuneet umpeen.

Olen itkenyt niin paljon, että ei tosikaan. Tänään oli ensimmäinen päivä, kun luomet olivat laskeutuneet niin, että pystyin meikkaamaan. Päivät ja yöt olen selvinnyt rauhoittavien voimalla. Olen koko ajan pienessä pöhnässä.

Nyt tilanne on se, että ensi viikolla moniammatillinen hoitotiimi pitää kokouksen, jossa he katsovat kaikki koevastaukset ja kuvat ja päättävät hoitomuodoista. Sen jälkeen pääsen juttelemaan kirurgin kanssa ja kertomaan oman mielipiteeni hoidosta.

Ajattelin alkuun, etten halua mitään hoitoja. Minä olen tämän sairauden valinnut, joten minun pitää itse selvitä tästä. Tai olla selviämättä. On ihan helvetin vaikeaa antaa itselle lupa ottaa vastaan hoitoa.

Miten houkutteleva vaihtoehto olisikaan antaa periksi, luovuttaa ja vain jäädä odottamaan kuolemaa. Yksi radiologi nimittäin sanoi suoraan, että jos en suostu leikkaukseen, käytännössä kuolen.

Päässä on hirveä kaaos. Tästä tekstistäkään tuskin saa mitään tolkkua, mutta on pakko kirjoittaa kaikki jossain järjestyksessä ulos.

Eilen iski täydellinen paniikki ja pakokauhu. Mietin, että mieluummin tapan itseni kuin elän tämän läpi. Kuolema-ajatukset palasivat rytinällä takaisin.

Mietin, tuntuiko äidistä tältä, kun hänellä todettiin vakava sairaus. Oliko äiti yhtä yksin ja kauhuissaan?

Syöpää ei olisi koskaan löydetty, jos en olisi lähtenyt hirveällä vimmalla hankkimaan uusia, isompia silikoneja. En olisi koskaan mennyt seulontaan tai mihinkään tutkimukseen vapaaehtoisesti. Nyt oli pakko mennä ultraan, koska se oli vaatimuksena, että kirurgi voi laittaa uudet implantit. Ja mikä pommi sieltä sitten napsahti.

Ennen kuin sain vastaukset koepalasta, sanoin ystävälleni, että minulla on sellainen aavistus, että syöpä siellä on. En silti uskonut sitä, vaan ajattelin, että se on minulle tyypillistä ylidramatisointia ja huomion hakemista. Vaan eipä ollut.

Minulla on ollut myös sellainen aavistus koko ikäni, että jos ikinä selviän masennuksesta kuiville ja saan elämäni kuntoon, sairastun vakavasti. No vittu, tässä ollaan.

Viimeinen puoli vuosi on ollut ehkä parasta aikaa elämässäni. Yritystoiminta on lähtenyt hienosti käyntiin. Olen tienannut tosi hyvin ja kokenut olevani osa yhteiskuntaa, kun teen töitä, kuten normaalit ihmiset. Olen löytänyt työn, josta nautin ja joka ei edes tunnu työltä. Se on ollut aina yksi suurimpia haaveitani, vaikka toki vuosikymmeniä kestänyt masennus on himmentänyt haaveilua.

Nyt se kaikki viedään minulta. Minulta viedään todennäköisesti ainakin osa rintaa, minulta viedään rakastamani työ ja toimeentulo, minulta viedään ulkonäkö. Ja kyllä, jos joku ei ole vielä hoksannut, tarjoan seksipalveluja ja olen muuten aika vitun hyvä siinä.

Kasvain on pieni, ja minulle kerrotaan, että on hyvä, että se löydettiin ajoissa. Minä sanon, kunpa sitä ei olisi koskaan löydetty ja olisin vain joku kaunis päivä kuollut.

Eilen otettiin koepaloja jostain kainalon imusolmukkeesta. Radiologi arveli, että siinä tuskin on mitään, mutta luulen, että on. Ei hän muuten olisi ottanut siitä niin montaa koepalaa.

Olen menossa maanantaina isän luokse. En tiedä, minkälaisen tainnutuksen otan, että pystyn isälle kertomaan tästä. Isä on jo menettänyt äidin ja yhden lapsen. Isä on katsonut vierestä, kun äiti kitui ja kärsi. Tuntuu ihan hirveältä aiheuttaa isälle taas sellaista huolta.

Mutta isä on ainoa ihminen, jonka kanssa voin keskustella henkimaailman jutuista. Ja nimenomaan Ihmeiden oppikurssista. Haluan tietää, miten isä tulkitsee tämän tilanteen ja mitä mieltä hän on hoidoista. En tee niin kuin isä sanoo, mutta isän mielipide ja ajatukset ovat kullanarvoisia. Isä tietää, että tällaiset kuviot on joskus aikojen alussa yhdessä suunniteltu. Niin se oli äidinkin sairauden kanssa. Ja veljen kuoleman.

Ja tärkein kysymys. Miksi minä sairastuin rintasyöpään juuri nyt?

Uskon, että kaikki dramaattiset käänteet elämässä on suunniteltu, ennen kuin tulemme tänne elämään. Ei ole sattumaa, ei huonoa tuuria, ei epäreiluutta. Minä olen valinnut tämän tien. En varmastikaan tietoisesti, mutta valinnut olen.

Minulla on ollut teini-iästä asti pakkomielle rinnoistani. Olen ollut noin 30 vuotta enimmäkseen vaikeasti masentunut ja inhonnut itseäni ja kehoani, varsinkin mahaa ja rintoja. Inho on oikeastaan lievä ilmaus. Kyllä tässä puhutaan ihan silkasta itsevihasta.

Olen padonnut negatiiviset tunteet sisälleni, vihannut itseäni ja kehoani, vihannut miehiä (oikea rinta, oikea puoli = miesenergia, suhteet miehiin) ja vihannut olemassaoloa. Mikä olisi parempi kasvualusta syövälle?

Syytänkö itseäni. En. Olenko vihainen itselleni. En. Vihaanko syöpää. En. Haluanko taistella. En. Pidänkö kasvainta vihollisena. En. Haluanko, että minua kannustetaan voittamaan vitun syöpä. En.

Oikeassa rinnassa oleva pikkuruinen kasvain on kuin kiukkuinen, huutoitkevä pieni lapsi, joka haluaa huomioni. Okei, nostan kädet pystyyn ja kuuntelen. Vihdoin.

En aio huutaa ja raivota sille takaisin, niin kuin äiti raivosi minulle lapsena ja niin kuin siskoni on raivonnut omille lapsilleen. Minä voin tehdä toisin. Minulla ei ole lapsia, joille raivota. Olen raivonnut itselleni. Hiljaa ja muiden huomaamatta, mutta olen raivonnut ja vihannut. Sen pystyy peittämään naurulla, huumorilla ja itseironialla, mutta viha on vihaa.

Ajattelen syövän ystävänä, joka on tullut kertomaan jotain. Minun pitää uteliaana kuunnella ja selvittää, mitä se haluaa kertoa. Selvästikin on jotain, mitä en ole vielä ymmärtänyt ja mitä minun pitää tässä elämässä oppia. Ja koska olen viimeiseen asti jääräpäinen ja oman tien kulkija, syöpä on ehkä tässä hetkessä sopivin pysäyttäjä.

Minä en vapaaehtoisesti pysähdy.

Mutta kyllä. Vaikka tiedän kaiken tämän, minua vituttaa. Vituttaa aivan saatanasti. Olen surullinen, katkera, vihainen, haluan kuolla ja haluan rangaista itseäni. Voisin tappaa jonkun, kun vituttaa niin paljon. Siis itseni.

Nämäkin tunteet on hyväksyttävä ja käytävä läpi.

Alkuun oli sellainen olo, että en pystynyt koskemaan rintoihini ja mietin, miten tähän pitäisi kehollisesti suhtautua. Sitten muistin, mitä isä joskus sanoi. Kannattaa kysyä keholta, mitä se haluaa kertoa. Kokeilin sitä jo silloin, kun kyynärpääni oli reuman takia noin vuoden hajalla. Meidän juttu ei oikein luistanut, mutta nyt kyynärpää on kunnossa.

Siispä alan nyt keskustella rintojeni kanssa, että mikä meininki.