Viime lauantaina töissä yksi mummu kysyi, enkö vain voisi antaa jotakin pilleriä, jolla hän pääsisi täältä pois. Yritin siinä kaiken kiireen keskellä viritellä henkevää näin pelastan vanhuksen masennukselta -keskustelua kaikella melkein valmistuneen sairaanhoitajan ammattitaidollani. Olisin halunnut sanoa, että olisit tyytyväinen kun olet jo noin vanha ja sairas. Pääset oikeasti kohta pois. Minulla on todennäköisesti vielä viitisenkymmentä uuvuttavaa vuotta elettävänä. Sinnekö asti pitäisi laskea jäljellä olevia päiviä vai mitä tässä pitäisi tehdä.

En olisi uskonut, että kaiken tekemäni työn jälkeen löydän itseni näinkin syvältä. Lupaus siitä, etten ikinä enää anna itseni mennä niin totaalisen huonoon kuntoon kuin aiemmin, on hävinnyt jonnekin. Olen suoraan sanottuna neuvoton. En tiedä, mitä tekisin vaikka minulla on liikaa kokemusta ja nyt koulutustakin masennuksen hoitoon.

Tämän hetken olotila on yksi iso painajainen. Asioiden salaaminen tai lähinnä peittely ei varmasti auta, mutta en tiedä kenelle sanoa tai miten, että voin tosi huonosti. Nyt on vain löydettävä voimia jaksaa koulu loppuun. Luojan kiitos lopputyö on muutamaa korjausta vaille valmis. Enää joitakin koulupäiviä ja kuuden viikon harjoittelu. Pakko jaksaa.