Olin viikonlopun isän luona ja sain pitkästä aikaa nukuttua pari yötä kunnolla. Luksusta. Muuten viikonlopun fiilis oli varsin haikea ja surullinen. Joulu tulee nyt liian lähelle, kun lähden vasta huomisaamuna ulkomaille pakoon kaikkea. Silti oli jotenkin rauhoittavaa ja ihanaa sallia itselleen edes vähän joulun tunnelmaa, vaikka se koville ottikin.

Olohuoneessa oli sulassa sovussa äidin ja Riitan joulua, kynttilöitä palamassa ja kynttelikköjä ynnä muita valokoristeita. Makoilin monta tuntia sohvalla äidin viltin alla ja kuuntelin hautajaiskellon etenemistä. Teki niin hyvää vain maata paikoillaan ja antaa ajatusten tulla ja mennä. No, ahdistus ja ikävä iskivät toki sitten kunnolla viimeistään sunnuntaina. Itkin taas kotimatkan ja seuraavat yöt menivät valvoessa tai oikeastaan heräilin kirjoittamaan tammikuun koulujuttuja.

Eilen kun käppäilin kaupungilta tajusin, että viime viikot on tuntunut kuin olisin suljetussa kopissa, jonne tulee koko ajan vettä ja alan ottaa niitä viimeisiä henkäyksiä ennen kuin hukun. Itku tuli kävellessä ja mietin, miten ihmeessä jaksan lähteä minnekään lomamatkalle, kun on näin ahdistunut ja huono olo. Tein siinä yhden ison esseen ja kolme pienempää valmiiksi, minkä jälkeen helpotti.

Nyt on ihan ok fiilis. Matka jännittää tosi paljon, mitä en ymmärrä, koska Merja on määränpäässä jo odottamassa. Onneksi on rauhoittavia, jos ihan paniikki iskee päälle. Kunpa vain saisin jotenkin pään hiljaiseksi kaikista äänistä ja ajatuksista ja mielen rauhoittumaan.

Juttelin muuten isän kanssa edellisessä postauksessa mainitsemastani tytöstä. Isä sanoi, että sinähän olit samoissa juhlissa (Teijan ylioppilasjuhlat) sen tytön kanssa. Kuten arvata saattaa, minä en muista juhlista mitään, en edes että olen siellä ollut. Mutta ei siis epäilystä, etteikö tyttö tietäisi kuka olen.

Mutta lopuksi haluan toivottaa kaikille oikein hyvää ja rauhallista joulua. Palataan asiaan ensi vuonna.