Näin äsken (päivä)unta, jossa vietettiin veljeni karnevaalimaisia hautajaisia. Siskoni siinä kysyi, syytänkö häntä veljemme kuolemasta. Minä huusin kurkku suorana, että syyllisiä ei ole eikä tällaisessa tilanteessa voisi ketään alkaa syyttää. Huh, miten ahdistava pätkä toista todellisuutta.

Työhaastattelu oli ja meni hyvin. Olen pari päivää harkinnut, otanko paikan ja päätynyt kielteiseen. Työ on fyysisesti rankkaa, pelkään selkäni puolesta ja palkka on surkea. (Kyllä, näin pinnalliseksi voin näemmä minäkin vajota.) Tästä eteenpäin keskityn uppoamaan siniseen sohvaani. Jospa se imaisisi syöveriinsä ja päästäisi minut tästä kaikesta pahasta. Hoppas det.

Käväisin uudella psykologilla. Hän oli tuttu nainen salilta. Kättelyn yhteydessä seurasi hiukan ihmettelyä puolin ja toisin. Nainen oli mukava, mutta. Huomasin heti, miten minua alkoi ahdistaa jos tuli taukoja. Tiesin, että kohta tulee kysymys, mihin ajatuksesi menivät enkä ikinä tiedä, mitä siihen pitäisi vastata. Ja inhoan sitä, kun ammatti-ihminen tuijottaa hiljaa kysyvänä. 

Rasittavaa kertoa kaikki alusta. Puhuimmekin enimmäkseen veljestäni. Tai siis minä puhuin ja nainen tuijotti kysyvänä. Jotenkin koko hommasta jäi nolla olo. Olen luovuttanut ja antanut periksi. Ei siinä kukaan pysty tekemään hyväkseni mitään. Minä vain odotan, että kuolen ja pääsen pois täältä.

Ajattelin eilen (kun oli suremisen puolesta helpompi päivä), että mitä vittua. Näinkö vähällä selviän rakkaan veljeni kuolemasta, kun taas masennus repii minut päivä toisensa jälkeen ihan riekaleiksi. Miten voi olla mahdollista, että veljen kuolema on helpompi asia käsitellä kuin kohdata oma masennus. Tulee ihan törkeän syyllinen ja ahdistunut olo. Näinkö vähän veljeni minulle merkitsi.

Voisikohan olla, että veljen kuolema on niin suuri järkytys, etten ole asian lopullisuutta tajunnut. Ja kyseessä on asia, jolle ei voi tehdä yhtään mitään vaikka sen kääntäisi miten päin. Yhtäkkinen raju menetys, tapahtuma, jota ei ole voinut kukaan tietoisesti ennustaa eikä varsinkaan valmistautua siihen. Ja masennus taas. Se on on ollut osa minua jossain määrin koko elämäni ja suurin osa minua yli kymmenen vuotta. Ehkä jos olisin ollut terve, olisin seonnut veljen kuolemasta, mutta koska olen jo valmiiksi hullu, ei ole olemassa enää pahempaa mielentilaa, johon joutua ja vajota. Pohja on saavutettu jo ikuisuus sitten. Minä mätänen sisälleni.