Minun oli tarkoitus lähteä tänään takaisin kaupunkiin, mutta siirsin lähtöä tiistaille. Silloin on pitkästä aikaa tapaaminen psykologini kanssa eli pakkosauma.

Jahkailin tänään lähtöä tapani mukaan. Sitten vain joku hetki tajusin, että miksi lähteä kaupunkiin, kun kukaan ei tiedä, miten monta hetkeä minulla on vielä äitini kanssa. No joo, ei tiedä muistakaan, kenestäkään, mutta jostain kumman syystä äiti on napannut ykkössijan listalla. Millä listalla. Seuraavaksi kuolevatko.

Päässäni on kaaos. En tiedä enää, mitä surra. Ketä surra ja miten. Miten tässä kuuluisi olla. Rakas veli on kuollut yhdeksän kuukautta sitten, ja yhtäkkiä herään tähän todellisuuteen, jossa äiti sinnittelee taas melkein henkihieverissä. Mitä tämä on. En jaksa enää yrittää ymmärtää.

Olen niin hajalla. En ole kokenut tällaista voimattomuutta koskaan. Suru veljestä, ikävä, tuska, äiti.. Jalkoihin sattuu ja pyörryttää, kun yritän nousta nahkasohvalta, jossa olen maannut nyt kolme päivää.

Eilen pakotin itseni hyväkuntoisen isäni mukaan kävelylenkille. Pidättelin itkua kilometrin verran, kunnes en kyennyt enää ja romahdin. Yritän kaikkeni, etten itkisi äidin ja isän, mutta etenkin isän nähden. Se on vain jotenkin vaivaannuttavaa. Mutta minä itkin. Luulin, että tukehdun, kun en saanut henkeä ja tyrskin siinä viimeisillä voimillani. Halusin kaatua siihen lumiselle tielle, hakata nyrkeillä maahan ja sanoa isälle, että en kestä tätä enää yhtään. Mutta itkin vaan ja isä yritti mahdollisuuksien mukaan lohduttaa. Jatkoimme lenkkiä, kun olin rauhoittunut. Juttelimme äidistä. Isä sanoi, että on saanut rauhan äidin suhteen. Helpotus. Isä jaksaa olla äidin tukena.

Uusi itkukohtaus teki pian tuloaan. Sanoin isälle, että olen niin kyllästynyt tähän elämään, että sitä ei voi kukaan kuvitellakaan. Taas haukottiin henkeä ja isä sanoi, mitä jos pysähdyttäisiin ja niistettäisiin nenä. Isä sanoi, että hän on kyllä tässä viidentoista vuoden aikana aistinut selvästi, että minulla on rankka elämä. Jotenkin se tuntui hyvältä. Että isä pystyy myöntämään ja näkemään, miten vaikeaa minulla on ollut ja miten kauan. Ei naura eikä vitsaile.

Päässä pyörii nyt miljoona ajatusta. En saa niitä järjestykseen, mikä lisää pahaa oloa entisestään. Kunpa joku tulisi ja järjestäisi kaiken.