1.1.2012

Viime yönä oli hengenlähtö lähellä. Kävelimme Merjan kanssa rannalle katsomaan ilotulituksia. Mitä lähemmäksi rantaa tulimme, sen kaoottisemmaksi tilanne kävi. Tie ja ranta olivat kuin miljoonia intialaismiehiä kuhiseva muurahaispesä.

Lopulta löysin itseni tilanteesta, jossa en tiedä miten monta kättä on kourimassa rintoja, takapuolta, jalkoväliä. Mekko on lähdössä pois päältä, kenkä irtoaa portaikossa. Iskee sellainen pakokauhu ja paniikki, jota en ole ikinä edes mielessäni kuvitellut. Ajattelen, että tästä ei voi selvitä enää hengissä. Kuolen miesten raiskaamana ja tallomana pölyiseen rantahiekkaan.

Merja alkoi kiljua aivan hulluna, ja saimme vähän tilaa ympärille. Oli vähän taas ilmaa hengittää. Minä ajattelin pelastaa kadonneen kenkäni ja kumarruin maahan portailla. Lienee selvää, miten pienestä oli kiinni, ettei mieslauma kaatunut päälleni, kun kumarruin portaikossa.

Luojan kiitos yksi iso paikallinen mies puolusti meitä ja teki tietä, että pääsimme pahimman ahdistelijamassa läpi. Silti koko ajan jostain tuli kouria puristelemaan ties mistä.

Tajusin jälleen kerran karvaasti, miten yksi pieni hetki voi muuttaa kaiken. Minä melkein kuolin. Se vain on niin eikä siinä ole paljon ylidramatisointia. (Myöhemmin kuulin, että samalla paikalla yksi brittipariskunta oli ryöstetty puukolla uhaten.)

Olen aina ajatellut, että pituuteni, leveät hartiani ja voimani pelastavat minut kaikista uhkaavista tilanteista. Järkyttävää, miten pieneksi ja heikoksi tuntee itsensä, kun jää noin suuren ahdistelijajoukon keskelle. Mietin vain, minkälaista olisi ollut joutua kymmenien raiskaamaksi ja tukehtua tallottuna hiekkaan.

Kun pääsimme hotellille, menimme kuutamouinnille ja tarjoilijapojat olivat innoissaan. Yöllä kun tulin drinksuilta tien toiselta puolen, vetäisin vielä yhden panon hotellin vartijapojan kanssa. Numero 178 saanko esitellä. Luulen, että olen ansainnut normipanon kaiken tapahtuneen jälkeen.

Mietin ennen, miten reagoisin, jos henkeni olisi vaarassa. Siis siten, että joku muu voisi tappaa minut enkä minä itse. Nyt tiedän, että elämänhalu on minussa syvällä. Pelkäsin, että oikeasti kuolen ja ensimmäinen ajatus oli paeta ja puolustautua. Vaikka kuolema vetää puoleensa, näköjään haluan silti elää.

Pohjaton yksinäisyys ja lohduttomuus ovat vain raskaita taakkoja kantaa. Tiedän, että kotini on siellä, missä äiti ja Mika nyt ovat. Kaipaan sinne joka ikinen hetki, mutta minun pitää vain hyväksyä, että minun aikani ei ole vielä.

3.1.2012

Viime yö meni hiljaisessa baarissa. Väki oli täysin kaikonnut. Pienehkön mahaoireilun jälkimainingeissa viina ei maistunut ollenkaan. En ole juonut paljoakaan koko reissun aikana.

Onneksi baarista löytyi matkan neljäs pano. Ihan komea ja lihaksikas poitsu, jonka kanssa kävimme panolla jossain kadun varrella pilkkopimeässä. Ensin yritimme jalkapallokentän liepeillä, mutta meidät keskeytettiin.

Hirveä hiki ja fiilis, että lopettaisi jo. Ihan ok, ei tuntunut miltään. Enemmän tyydytin omaa riippuvuuttani kaataa jatkuvasti uusia miehiä. Ulkonäön ja kropan kehumiseenkin alkaa jo turtua. Mutta hyvä näin. Suomessa ei paljon huomiota saa, joten tällä reissulla jaksaa taas jonkin aikaa.