Väsynyt. Voimaton. Uupunut. Surullinen. Yksinäinen. Ulkopuolinen. Murheellinen. Ahdistunut. Työtön. Pettynyt. Vihainen.

Suunnittelen hautajaisiani. Mietin, tulisiko sinne kukaan ja mitä musiikkia siellä haluaisin soitettavan. Miten voisin rangaista itseäni tästä kaikesta. Tai ehkä satuttaa itseäni. Onko mahdollista voida vielä huonommin.

Raajat tuntuvat niin raskailta, että en jaksaisi kannatella niitä. Siispä makaan sängyllä selällään. Kuuntelen musiikkia ja hiljaisuutta. Toistolistalla Disturbedin The sound of silence ja Gnashin I hate you, I love you.

Jos synkkyydestä ottaa kaiken mahdollisen irti, ehkä se loppuu nopeammin.

Ja silti. Jossain syvällä on kovalla työllä rakennettu usko, että minä päivänä tahansa kaikki voi muuttua paremmaksi. Perusfiilis on hyvin ankea, mutta automaattisesti mietin, mitkä asiat ovat hyvin ja mistä saan olla kiitollinen. Tämän takia hyviä hetkiä ja päiviä kannattaa ylihehkuttaa, koska niistä jää muistijälki, joka kannattelee nyt.

Aikaisemmin olisin yrittänyt kääntää kaiken paskan heti myönteiseksi, koska negistely oli merkki epätäydellisyydestä. En osaakaan ajatella oikein. Nyt uskon, että ikävätkin tunteet pitää käydä läpi tai muuten ne jäävät muhimaan sisimpään ja tulevat sieltä sopivassa kohti pintaan.

Sopivasti haastavaa treeniä. Tarpeeksi lepoa ja terveellistä ruokaa. Hiljaisuutta ja hyvää musiikkia. Nyt on näin.